Edvard III

Edvard III:n sinetti (toinen versio, joka oli käytössä 1327–1340)

Edvard III syntyi Windsorin linnassa ja tästä syystä hänestä on käytetty myös nimitystä Edvard Windsorilainen. Edvard kruunattiin 1. helmikuuta 1327 14-vuotiaana – hänen isänsä Edvard II oli syrjäytetty tammikuussa. Seuraavana vuonna 24. tammikuuta 1328 hän avioitui Hainaultin kreivin tyttären Filippa Hainaultilaisen kanssa. Parille syntyi kolmetoista lasta, joista viisi poikaa saavutti täysikäisyyden. Heidän vanhin poikansa ja Edvardin ilmeinen kruununperijä Edvard Musta prinssi syntyi vuonna 1330 ja oli maineikas sotilasjohtaja.

Samana vuonna kuin Edvard oli avioitunut, hänen setänsä, Ranskan kuningas Kaarle IV, oli kuollut ilman miesperillisiä. Myös Kaarlen veljet olivat kuolleet ilman miespuolisia jälkeläisiä. Kaarlen sisar Isabella oli Edvardin äiti, mitä kautta Edvard oli Filip IV:n miespuolisista jälkeläisistä vanhin elossa oleva (ja pikkuveljensä Juhana Elthamilaisen ohella ainoa) ja siten mahdollinen Ranskan kruununperijä.

Koska Edvard oli kuninkaaksi tullessaan vielä alaikäinen, valtaa pitivät hänen äitinsä Isabella ja tämän rakastaja Roger Mortimer. Vuonna 1330 17-vuotias Edvard otti hallinnon käsiinsä ja syrjäytti Mortimerin, joka teloitettiin. Hänen äitinsä Isabella siirrettiin syrjään vallasta ja julkisuudesta.

Edvard III aikakaudella sota Skotlantia vastaan jatkui, mutta ulkopolitiikassa painopiste vaihtui Skotlannista haluun anastaa Ranskan kruunu[2].

Edvardin ensimmäinen sotilaallinen voitto oli Halidon Hillin taistelu vuonna 1333, jossa hän löi skotlantilaiset perusteellisesti maan kruununtavoittelijan Edvard Balliolin avustuksella. Edvardin hallintokauden viimeinen suuri taistelu Skotlantia vastaan oli Neville's Crossin taistelu 17. lokakuuta 1346, jossa Robert Brucen poika Skotlannin kuningas David II vangittiin.

Satavuotinen sota

Pääartikkeli: Satavuotinen sota

Filip VI ja Edvard III

Ranskalaiset aateliset eivät hyväksyneet Edvardin vaatimuksia Ranskan kruunusta vedoten muun muassa saalilaiseen lakiin, jonka mukaan kuninkaallinen perimys ei voisi kulkea äidin suvun kautta (kuten Edvardilla Isabellan tai kuningatar Johanna II:n kautta). Ranskalaiset asettivat vuonna 1328 uudeksi kuninkaaksi Edvardin serkun Filip VI:n, joka oli Filip IV Kauniin veljen Kaarlen poika. Edvardin päätarkoituksena oli varmistaa oikeutensa maihinsa Akvitanian herttuana. Vaatimuksia Ranskan kruunuun käytettiin ennemminkin sodan poliittisena oikeutuksena, joka unohdettiin aina kun tilanne sitä edellytti.

Edvard oli valmis suuriinkin uhrauksiin voittaakseen sodan. Hän hankki siihen rahoituksen firenzeläisistä Bardin ja Peruzzin kauppahuoneista ja antoi näille pantiksi villakaupan monopolin. Lopulta Edvardin velka oli 1,5 miljoonaa floriinia, joka vastasi viittä tonnia kultaa. Velka jäi maksamatta ja kauppahuoneet tekivät konkurssin.[1]

Edvard teki heinäkuussa 1337 liiton Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan Ludvig IV:n kanssa, julisti sodan Filip VI:lle ja myöhemmin julisti itsensä Gentissä 26. tammikuuta 1340 Ranskan kuninkaaksi. Tämä välienselvittely tultiin myöhemmin tuntemaan nimellä satavuotinen sota, joka jatkui välillä kiihkeämmin, välillä rauhallisemmin vaihein aina 1450-luvulle asti. Sota ei alkanut Edvardin kannalta kovin hyvin, hän joutui lainaamaan suuria rahasummia rahoittaakseen liittonsa keisarin kanssa ja sai rahoittajansa konkurssin partaalle. Vuonna 1346 Edvard kuitenkin löi ranskalaiset Crécyn taistelussa, jossa hänen rinnallaan oli hänen 16-vuotias poikansa Musta prinssi. Englannin voitto miesylivoimaista Ranskaa vastaan perustui tehokkaaseen pitkäjousen käyttöön. Pitkällisten taisteluiden jälkeen sodan tämä vaihe päättyi englantilaisten voittoon, kun he onnistuivat valtaamaan Calaisin, josta tuli englantilaisten maihinnousupaikka Ranskaan.

Edvard III:n käyttöön ottama Englannin vaakuna

Musta Prinssi johti Englannin voittoisaa armeijaa Poitiers'n taistelussa 1356. Satavuotisen sodan ensimmäinen vaihe päättyi vuonna 1360 Brétignyn rauhaan, jonka myötä Englannin vaikutusvalta Ranskassa saavutti huippunsa. Ranska joutui myös maksamaan kolmen miljoonan kruunun lunnaat vangitun kuninkaan Juhana II:n vapauttamisesta.

Englantilaisten voitot kuitattiin, voitot ja tappiot seurasivat puolin ja toisin, aiheuttaen sukupolvia jatkuneen sodankäynnin. Brittiläiset monarkit jatkoivat ”Ranskan kuninkaan” arvonimen vaatimuksiaan aina vuonna 1802 solmittuun Amiensin rauhaan asti. Edvard III otti vaakunaansa pieniä ranskalaisten kuninkaallisten ”Fleur-de-lis” -kukkia sinisellä pohjalla ja ne pysyivät osana Englannin vaakunaa, kunnes Yrjö III poisti ne.

Edvard III

Edvard III ja Edvard Musta prinssi.

Sillä aikaa kun kuningas ja hänen vanhin poikansa olivat ulkomailla, maan johdosta huolehti nuorempi prinssi, Lancasterin herttua Juhana Gentiläinen. Edvardin kaudella valtakunta vaurastui ja talous kehittyi eloisamman kaupan myötä, mutta myös musta surma vainosi ihmisten elämää.

Verotus oli kuninkaallisten tärkein tulolähde, joka aiheutti suoraan parlamentin (aatelisten ja virkamiesten kokous, joka tulee ranskan kielen sanasta parley ’puhua, keskustella’) vaikutusvallan kasvamisen. Edvard yritti pitää parlamentin vallan rajoitettuna ja kehitellä muita tapoja ansaita tuloja, mutta mikään näistä ei osoittautunut yhtä tehokkaaksi kuin parlamentaarinen verotus.

Edvardin jatkuvat sotaretket jättävät varjoonsa merkittävät saavutukset kotimaan politiikassa. Edvard pystyi saavuttamaan jotakin mihin kukaan muu keskiaikainen kuningas ei pystynyt: hän loi nationalismin. Vaikka se syntyi osittain Edvardin manipuloidessa yleistä mielipidettä satavuotisen sodan yhteydessä, Edvard piti aina yleisen mielipiteen ja parlamentin mielessä. Hän oli mestari yhdistämään maan ja sotavoimat yhteisen Englannin kruunun alle eikä kuten aiemmin oli tapana, vain maanomistajan alaisuuteen.

Maan virallinen kieli oli vielä Edvard III:n hallituskauden alussa ranska (normannien valloituksesta lähtien), mutta jo vuonna 1362 englannista tehtiin virallinen kieli muun muassa oikeussaleissa.

Edvard otti ensimmäisenä käyttöön Englannissa ranskalaisten aatelisten herttuan (engl. duke) arvon. Hänen pojastaan tuli ensimmäinen herttua – Cornwallin herttua. Eräs merkittävimmistä herttuoista oli Henrik Grosmontilainen, Lancasterin herttua, joka oli Edvardin uskottu sotapäällikkö ja eräs tärkeimmistä avustajista Roger Mortimerin ja Edvardin äidin syrjäyttämisessä.

Vaikka Edvardin avioliitto oli epätavallisen onnellinen ja tuotti kolmetoista lasta Filippan kanssa, Edvard oli tunnettu naistenmies. Filippan kuoleman jälkeen vuonna 1369 Edvardin rakastajattaresta Alice Perrersistä tuli synonyymi korruptiolle.^lähde?

Kohdattuaan menetyksiä Ranskassa, Edvard pyysi parlamenttia myöntämään hänelle lisää varoja viinin ja villan verotuksella, mutta ehdotuksesta ei pidetty uuden musta surma -aallon puhjettua 1374–1375. Vuoden 1376 "Hyvä parlamentti" (engl. Good Parliament) kritisoi kuninkaan neuvonantajia mukaan lukien Alice Perrersin perhe ja neuvoi kuningasta hillitsemään intohimojaan mukauttaakseen menonsa.

Edvard III tunnetaan myös sukkanauharitarikunnan perustajana. Vuonna 1348 Salisburyn kreivitär pudotti tanssiessaan sukkanauhansa. Kuningas poimi sen ylös, kiinnitti nauhan omaan reiteensä ja sanoi: Honi soit qui mal y pense ("hävetköön, ken siitä pahaa ajattelee"). Arvovaltainen ritarikunta syntyi ja motto on säilynyt näihin päiviin asti.[2]

Edvard kuoli halvaukseen vuonna 1377. Hänen sanotaan kärsineen Alice Perrersiltä saamastaan kupasta. Legenda kertoo myös Alicen olleen kuninkaan kuolinvuoteen äärellä tämän kuollessa ja ottaneen kuninkaan sormukset sormista Edvardin kuoltua. Edvard III haudattiin Westminster Abbeyyn. Hänen vanhin poikansa Musta Prinssi oli kuollut vuotta aiemmin, joten valtaan astui tämän poika Rikhard II.

Pojat ja ruusujen sota

Edvard III:n jälkeläisten sukupuu

Edvardilla oli suuri määrä jälkeläisiä, ja hänen viisi aikuiseksi varttunutta poikaansa ja näiden jälkeläiset kamppailivatkin keskenään Englannin kruunusta. Vallanperimyskiistoja kutsutaan ruusujen sodaksi Lancasterin ja Yorkin sukujen tunnusten mukaan.

1. Edvard Musta Prinssi (1330–1376), Cornwallin herttua ja Walesin prinssi
2. Vilhelm Hatfieldiläinen (16. helmikuuta 1337 – 8. heinäkuuta 1337), haudattiin Yorkin tuomiokirkkoon
3. Lionel Antwerpeniläinen (1338–1368), Clarencen herttua
4. Juhana Gentiläinen (1340–1399), Lancasterin herttua
5. Edmund Langleylainen (1341–1402), Yorkin herttua
6. Tuomas Windsorilainen (1347)
7. Vilhelm Windsorilainen (24. kesäkuuta 1348 – 5. syyskuuta 1348)
8. Tuomas Woodstockilainen (1355–1397), Gloucesterin herttua