Eduskuntavaalit 1995

Vaaleissa asetettiin yhteensä 2 083 ehdokasta. Mukana oli 18 rekisteröityä puoluetta, 12 yhteislistaa ja 11 valitsijayhdistystä.[2] Rekisteröityjä puolueita osallistui vaaleihin enemmän kuin koskaan aiemmin. Puolueista kolme, Nuorsuomalainen puolue, Vapaan Suomen Liitto (VSL) ja Luonnonlain puolue (LLP) osallistui eduskuntavaaleihin ensimmäistä kertaa. Nuorsuomalainen puolue, jota pidettiin ennen vaaleja etenkin Kokoomuksen haastajana, korosti voimakkaasti markkinataloutta ja liberalismia. Puolue sai suurimman osan kannatuksestaan pääkaupunkiseudulta, jossa sen tukijoiksi ilmoittautuivat monet talouselämän ja kulttuurin vaikuttajat. Vapaan Suomen Liitto ajoi vuoden 1995 alussa voimaan astuneen Suomen EU-jäsenyyden mitätöimistä ja pyrki herättämään keskustelua Suomen ja sotilasliitto Naton suhteista. Puolueella katsottiin teoriassa olevan menestymisen mahdollisuudet, koska 43 prosenttia syksyn 1994 kansanäänestyksessä äänestäneistä oli vastustanut jäsenyyttä. Suomen EU-jäsenyydestä sekä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta ei kuitenkaan tullut VSL:n toivomaa eduskuntavaalien teemaa, vaan muut puolueet pitivät EU-jäsenyyttä tapahtuneena tosiasiana eikä Nato-kysymystä pidetty ajankohtaisena. Ohjelmallaan selvästi muista puolueista poikennut Luonnonlain puolue ehdotti mm. satojen joogalentäjien kouluttamista ja mietiskelyä lääkkeeksi yhteiskunnan ongelmiin. Muilla puolueilla ja tiedotusvälineillä oli vaikeuksia päästä vaalikeskustelussa samalle aaltopituudelle LLP:n edustajien kanssa.[1]

Vaalikamppailun keskeisiksi aiheiksi nousivat työllisyys ja valtiontalouden säästöt. Presidentti Martti Ahtisaari lupasi valituksi tultuaan keväällä 1994 puuttua työttömyysongelmaan ja asetti sitä pohtimaan entisen valtakunnansovittelijan Matti Pekkasen johtaman työryhmän, jonka mietintö – ns. Pekkasen paperi – valmistui kolmen kuukauden työskentelyn jälkeen syyskuun alussa 1994. Kun vaaliohjelmat julkistettiin ja vaalikampanjointi aloitettiin tammikuussa 1995, voitiin todeta suurimpien puolueiden tavoitteiden olevan samansuuntaiset: työttömyys oli puolitettava, inflaatio pidettävä kurissa ja valtionvelan kasvu pysäytettävä seuraavalla vaalikaudella. Kaikki tavoitteet olivat suoraan Pekkasen työryhmän mietinnöstä, mutta puolueiden välillä oli eroja säästökohteiden painotuksissa. Sosialidemokraatit vaativat elinkeinotukien ja varsinkin maataloustukien leikkaamista, Keskusta vastusti puuttumista perusturvaan ja Kokoomus piti esillä omaa veronkevennysohjelmaansa. Puheenjohtajien välinen kiistely henkilöityi selvimmin SDP:n Paavo Lipposeen ja Keskustan Esko Ahoon. Kokoomuksen puheenjohtajaksi kesällä 1994 valittu Sauli Niinistö joutui pariksi viikoksi sivuun vaalikamppailusta hänen vaimonsa saatua surmansa auto-onnettomuudessa matkalla Kokoomuksen vaalikampanjan avaustilaisuuteen. Lyhyen suruajan jälkeen Niinistö palasi julkisuuteen ja nousi oman puolueensakin yllätykseksi vaalien kärkihahmoksi keräten maan suurimman henkilökohtaisen äänisaaliin.[1]

Pienemmistä puolueista Vasemmistoliitto onnistui kolmella lisäpaikallaan katkaisemaan äärivasemmiston pitkän tappioputken. Vihreiden kauan jatkunut voittokulku puolestaan katkesi ääniosuuden laskuun, yhden paikan menetykseen ja puheenjohtaja Pekka Haaviston putoamiseen eduskunnasta. Suomen Maaseudun Puolueelle jäi enää yksi eduskuntapaikka ja politiikan tarkkailijat katsoivat puolueen menettäneen ns. sosiaalisen tilauksensa. Edellisissä vaaleissa Naisliikkeen nimellä esiintynyt Naisten puolue lähti uusiin vaaleihin toiveikkain mielin, mutta sen kannatus jäi kauas eduskuntapaikasta. Uutena eduskuntapuolueena aloitti Ekologinen Puolue Vihreät ("Eko-vihreät"), jonka ohjelma ja tavoitteet olivat huomattavasti jyrkempiä kuin Vihreän liiton.[1] "Eko-vihreiden" näkyvimpiä edustajia oli kansanedustajaksi nousseen tamperelaisen psykologin ja muusikon Pertti "Veltto" Virtasen ohella ympäristöfilosofi ja kalastaja Pentti Linkola, jonka ehdotukset toimenpiteistä ihmiskunnan ja luonnon pelastamiseksi niitä uhkaavalta tuholta olivat herättäneet kohua.[3]

Ennen vaaleja oli siirretty Ikaalisten ja Parkanon kaupungit sekä Hämeenkyrön, Kihniön, Mouhijärven ja Viljakkalan kunnat Turun ja Porin läänistä Hämeen lääniin. Tämän seurauksena Turun läänin pohjoisen vaalipiirin paikkaluku eduskunnassa väheni yhdellä ja vastaavasti Hämeen läänin pohjoinen vaalipiiri sai yhden lisäpaikan. Helsingin kaupungin vaalipiiristä siirtyi yksi eduskuntapaikka Uudenmaan läänin vaalipiiriin.

Kansanedustajien vaihtuvuus oli yhtä suurta kuin vuoden 1970 vaaleissa: eduskuntaan valittiin peräti 84 uutta edustajaa. Uusia olivat muun muassa Arto Bryggare, Tarja Filatov, Kimmo Kiljunen, Risto Kuisma ja Riitta Prusti (SDP), Liisa Hyssälä, Mari Kiviniemi, Hannu Takkula ja Anu Vehviläinen (Kesk.), Olli-Pekka Heinonen, Ville Itälä ja Suvi Linden (Kok.), Annika Lapintie ja Veijo Puhjo (Vas.), Tuija Brax ja Irina Krohn (Vihr.), Päivi Räsänen (SKL), Risto E. J. Penttilä ja Jukka Tarkka (Nuors.) sekä Pertti "Veltto" Virtanen (Eko.).

Eduskunnan jättivät muun muassa Eeva Kuuskoski ja Kalevi Mattila (Kesk.), ikäpuhemies Maunu Kohijoki ja Pentti Mäki-Hakola (Kok.), Timo Roos (SDP), Ensio Laine (Vas.), Jörn Donner ja Henrik Westerlund (RKP), Eero Paloheimo (Vihr.), SMP:stä eronneet Tina Mäkelä ja Hannu Suhonen sekä SKL:stä eronnut Vesa Laukkanen. Putoajiin taas kuuluivat muun muassa Markku Laukkanen, Heikki Riihijärvi, Markku Rossi ja Kyösti Virrankoski (Kesk.), Anna-Liisa Kasurinen ja Kari Urpilainen (SDP), Heikki A. Ollila ja Päivi Varpasuo (Kok.), Håkan Nordman (RKP), Eeva-Liisa Moilanen (SKL), Marita Jurva ja Lea Mäkipää (SMP) sekä istuvat puheenjohtajat Pekka Haavisto (Vihr.) ja Tuulikki Ukkola (LKP); tosin Haavisto pääsi putoamisestaan huolimatta ympäristö- ja kehitysyhteistyöministeriksi vaalien jälkeen muodostettuun Lipposen hallitukseen. SMP:n eduskuntaryhmä oli sisäisten kiistojensa vuoksi supistunut päättyneen vaalikauden aikana kolmihenkiseksi, ja näistä vain Raimo Vistbacka säilytti paikkansa.

Eduskuntaan palasivat muun muassa SDP:n Markus Aaltonen, Mikko Elo, Sinikka Mönkäre, Reino Paasilinna ja Matti Saarinen, Vasemmistoliiton Mikko Kuoppa, sekä Vihreiden Osmo Soininvaara. Myös Keskustan Kauko Juhantalo, joka oli erotettu eduskunnasta marraskuussa 1993 hänen saatuaan tuomion valtakunnanoikeudessa, palasi kansanedustajaksi. Myös Keskustan Matti Ruokola yritti paluuta, mutta hän kuoli ennen vaaleja. Paluuyrityksessään epäonnistui niin ikään SMP:sta eronnut ja vuoden 1991 vaaleissa pudonnut, mutta sittemmin SMP:hen palannut Urpo Leppänen. Yksi SMP:n ehdokkaista Turun läänin eteläisessä vaalipiirissä oli entinen mäkihyppääjä Matti Nykänen.

Kaksi ensimmäisen kauden kansanedustajaa vaihtoi eduskuntaryhmää kesken vaalikauden. Kristillisten Matti Ryhänen loikkasi Keskustaan huhtikuussa 1996. SDP:n Risto Kuisma siirtyi keväällä 1997 Nuorsuomalaisiin, mutta erosi tästä puolueesta vuotta myöhemmin ja perusti oman Remonttiryhmä-eduskuntaryhmänsä. Kokoomuksen kansanedustaja Väinö Saario kuoli kesken vaalikauden keväällä 1996 ja hänen tilalleen tuli varasijalta Outi Siimes.

Vaalien jälkeen puoluerekisteristä poistettiin kaksissa vaaleissa paikoitta jääneet Eläkeläiset Kansan Asialla, Ihmisyydenpuolue, Kommunistinen Työväenpuolue, Naisten puolue ja Yhteisvastuupuolue sekä poliittisen toimintansa vuonna 1990 lopettaneet Demokraattinen Vaihtoehto, Suomen Kansan Demokraattinen Liitto ja Suomen Kommunistinen Puolue. EKA, KTP ja YVP palasivat myöhemmin rekisteriin. SMP ajautui vaalien jälkeen konkurssiin ja sen raunioille perustettiin syksyllä 1995 uusi puolue, Perussuomalaiset. Puoluerekisteristä SMP poistettiin kuitenkin vasta vuoden 2003 vaalien jälkeen.

• Ylen Elävä arkisto: Vaalit 1995: Hallitusyhteistyötä laidasta laitaan
• Doria.fi − Eduskuntavaalit 1995, tilastokeskuksen julkaisu
• vaalit.om.fi − Suomen eduskuntavaalit 19.3.1995
• Tilastokeskus − Eduskuntavaalit 1995