Eduskunnan pääsihteeri

Vuoden 1869 valtiopäiväjärjestyksen mukaan säätyvaltiopäiville kokoontui neljä valtiosäätyä: aatelissääty, pappissääty, porvarissääty ja talonpoikaissääty. Jokaisessa säädyssä tuli olla sihteeri, joka kirjoitti pöytäkirjan.[2] Aatelissäädyssä pöytäkirjan laatimisesta huolehti ritarihuoneen sihteeri, jonka valitsi ritarihuoneen johtokunta. Pappis- ja porvarissäädyt saivat vapaasti valita tehtävään kykenevän miehen haluamallaan tavalla. Talonpoikaissäädyn sihteerin nimitti hallitsija. Sihteeri oli muutenkin erityisasemassa, sillä hän vannoi kenraalikuvernöörille valan, joka muistutti puhemiesten valoja. Lisäksi hänen palkkansa määräsi säädyn sijasta hallitsija. Tällainen käytäntö pohjautui Ruotsin vuoden 1617 valtiopäiväjärjestykseen ja menettelyä oli käytetty muulloin paitsi vapaudenaikana, jolloin puhemiehet valitsivat sihteerin. Talonpoikaissäädyn sihteeri ei ollut tavanomainen pöytäkirjanpitäjä, vaan säädyn virallinen oikeudellisen koulutuksen saanut neuvonantaja ja säädyn puhemiehen oikeudellinen avustaja. Kunkin säädyn sihteeri toimi oman säätynsä kanslian päällikkönä. Kansliaan kuului vaihteleva määrä notaareja, pikakirjoittajia, kanslisteja, tulkkeja ja vahtimestareita.[3]

Valtiopäiväjärjestyksen mukaan myös jokaisen valiokunnan tuli valita itselleen sihteeri ja muut tarvittavat palvelusmiehet.[2] Valiokunnalla saattoi olla useampia sihteereitä. Palvelusmiehiä olivat suullisesta ja kirjallisesta kääntämisestä huolehtinut tulkki sekä vahtimestarit. Sihteerin- ja tulkintoimet julistettiin tavallisesti haettaviksi. Valiokunnan sihteerillä oli merkittävä asema, sillä hän laati mietinnöt käytyjen keskustelujen perusteella. Mietintöjen tasokkuus selittyy sihteerien pätevyydellä. Valiokuntien sihteereinä ovat toimineet esimerkiksi Tekla Hultin, J. W. Rosenborg ja K. J. Ståhlberg.[4]

Vuoden 1906 valtiopäiväjärjestyksen mukaan eduskunnan sihteeri ja kanslian henkilökunta otettiin tehtäviinsä sillä tavoin kuin eduskunta määräsi.[5] Valtiopäiväjärjestys nimesi virkamiehistä vain eduskunnan sihteerin.[6] Muun kansliahenkilökunnan asettaminen oli vuonna 1907 hyväksytyn eduskunnan työjärjestyksen mukaan kansliatoimikunnan tehtävä.[7]

Työjärjestys määräsi, että puhemies julisti sihteerin toimen haettavaksi. Kansliatoimikunnan annettua hakijoista lausuntonsa sihteerin nimesi tehtäväänsä eduskunnan täysistunto. Jos toimeen oli useampia hakijoita, valinnassa noudatettiin samaa äänestystapaa kuin puhemiehen vaalissa.[7] Vuoden 1907 työjärjestystä täydennettiin vuoden 1908 ensimmäisillä valtiopäivillä muun muassa niin, että sihteerin tuli valtiopäivien väliaikana työskennellä toimitusvaliokunnan sihteerinä, hoitaa kanslia- ja painatustehtäviä sekä valvoa kirjastonhoitajan ja taloudenhoitajan toimintaa. Muulloin eduskunnan virkailijoiden toimintaa valvoi kansliatoimikunta.[8]

Vuonna 1927 hyväksytty eduskunnan työjärjestys määräsi, että sihteerin valinnassa noudatettiin samoja tapoja kuin ennenkin. Uutuus oli työjärjestykseen otettu säännös siitä, miten toimitaan sihteerin toimen ollessa avoinna tai sen haltijan ollessa estynyt hoitamaan sitä. Tällöin ikäpuhemiehen tai puhemiehen tuli kutsua keskuskanslian notaari tai muu sopivaksi katsomansa henkilö hoitamaan sihteerin tehtäviä. Uutta oli myös se, että eduskunnan sihteerin tuli toimia eduskunnan kanslian kansliapäällikkönä. Valtiopäivien päätyttyä sihteerin tuli antaa määräys valtiopäiväasiakirjojen painatuskulujen ja muiden valtiopäivistä aiheutuneiden kustannusten maksamisesta.[9]

Vuonna 1927 hyväksytyn eduskunnan työjärjestyksen mukaan eduskunnan kansliassa oli kuusi osastoa, joista keskuskansliassa työskentelevä eduskunnan sihteeri toimi eduskunnan kanslian kansliapäällikkönä. Työjärjestyksen mukaan eduskunnan sihteerin valitsi eduskunta sen jälkeen, kun puhemies oli julistanut viran haettavaksi ja kansliatoimikunta oli antanut hakijoista lausuntonsa. Jos virkaa haki useampi henkilö, niin eduskunta noudatti puhemiehen vaalista säädettyjä menettelytapoja.[9]

Säännökset pysyivät muuttamattomina voimassa pitkään. Eduskunnan kanslian tehtävät ja toimintatavat muuttuivat ajan myötä niin, että työjärjestystä oli muutettava. Eduskunnan päättämät muutokset otettiin käyttöön vuoden 1966 varsinaisten valtiopäivien alusta lukien.[10] Eduskunta kokoontui näille valtiopäiville 14. huhtikuuta 1966.[11] Virkanimikkeissä tapahtui nyt sellainen muutos, että keskuskansliassa työskenteli eduskunnan pääsihteeri eduskunnan kanslian kansliapäällikkönä ja eduskunnan sihteerinä. Pääsihteerin valinnassa noudatettiin aiempia menettelytapoja ja muutkin määräykset pysyivät lähes ennallaan. Näin ollen pääsihteerin ollessa estynyt hoitamaan tehtäväänsä tai viran ollessa avoinna ikäpuhemiehen tai puhemiehen tuli kutsua keskuskanslian vanhempi sihteeri tai muu sopivaksi katsottu henkilö hoitamaan pääsihteerin tehtäviä, kunnes este lakkasi tai avoin virka täytettiin.[10]

Seppo Tiitinen toimi pitkäaikaisimpana eduskunnan pääsihteerinä vuosina 1992–2015.

Eduskunnan sihteerin toimikausi kesti vuoden 1908 työjärjestyksen aikana seuraavien valtiopäivien alkuun ja muulla kansliahenkilökunnalla oli määräaikaiset (enintään vaalikaudeksi) tai irtisanomisoikeudella olevat sopimukset.[8] Vuoden 1927 työjärjestyksen mukaan sihteeri otettiin virkaansa sopimuksella, jonka kansliatoimikunta voi irtisanoa määräajan kuluessa uuden vaalikauden alkaessa.[9] Valtiopäiväjärjestyksen tarkastuskomitea katsoi olevan eduskunnan edun mukaista, että tärkeimpien virkamiesten asema saatetaan vakinaisemmalle kannalle.[12] Vuoden 1928 valtiopäiväjärjestys määräsi, että eduskunnan kanslian menosäännön perusteista säädetään lailla.[13] Tällainen laki säädettiin ja sen mukaan kaikki eduskunnan kansliassa olevat virat ja toimet olivat sopimusluontoisia.[14] Tästä seurasi, että muutkin kuin sihteerin toimet olivat irtisanomisen varassa. Käytännössä kirjallisia sopimuksia tehtiin vain johtavien virkamiesten kanssa ja sopimusten teko lakkasi 1936. Tähän vaikutti se, että 1942 melkein kaikki virat ja toimet merkittiin virkamiesten palkkausluokkiin. Sopimusten teon lopettamisesta seurasi etenkin virassapysymisoikeuden jääminen oikeudellisesti osittain avoimeksi. Eräiltä osin asia ratkesi, kun kansliatoimikunta 6. helmikuuta 1953 päätti virkamiesten yleisen eroamisiän olevan 67 vuotta.[6]