Earl Van Dorn

Earl Van Dorn syntyi syyskuussa 1820 lakimiehen poikana Mississippissä lähellä Fort Gibsonia. Hänen äitinsä oli kenraali Andrew Jacksonin veljentytär. Menetettyään seuraavalla vuosikymmenellä molemmat vanhempansa Van Dorn päätti valita sotilasuran Jacksonin suosituksesta.[1] Hänet hyväksyttiin West Pointin sotilasakatemiaan, jossa opiskellessaan hän osoittautui erinomaiseksi ratsastajaksi. Oppilaana Van Dorn oli keskitason alapuolella. Valmistuttuaan vuonna 1842 akatemiasta 52:ntena luokkansa 56 oppilaasta hän sai nimityksen aliluutnantiksi jalkaväkeen. [2] Seuraavan vuoden aikana Van Dorn avioitui alabamalaisen plantaasinomistajan 16-vuotiaan tyttären Caroline Godboldin kanssa. Avioliitto oli horjuvalla pohjalla, sillä suuremman osan ajastaan Van Dorn uhrasi sotilaselämälle, jota hän kutsui todelliseksi rakkaudekseen.[1]

Nuori Van Dorn siviilivaatteissa.

Yhdysvaltain ottaessa haltuunsa Texasin tasavallan 1845, Louisianassa palvellut Van Dorn sai siirron Meksikon rajalle. Hänen ensimmäiset taistelukokemuksnsa sijoittuivat Meksikon–Yhdysvaltain sotaan, joka käytiin 1846-1848. Ensin hän oli mukana Montereyn taistelussa ja osallistui seuraavana vuonna maihinnousuun Veracruzin piirityksessä.[3] Meksiko Cityssä käydyissä taisteluissa Van Dorn haavoittui kahdesti, mutta vammat olivat lieviä. Sisarelleen lähettämissä kirjeissään hän kertoi taistelujännityksen tuomasta huumaavasta tunteesta ja kuvaili musketinkuulien lentämistä ilmassa tuhansien kolibrien lauluksi.[1] Maaliskuussa 1847 hänet ylennettiin vakanssilla luutnantista majuriksi.[3]

Sodan päätyttyä Van Dorn palveli Yhdysvaltain läntisillä alueilla. Texasin jatkuvat intiaanilevottomuudet vaativat pikaisia vastatoimia ja syksyllä 1858 kenraali David E. Twiggs määräsi Van Dornin johtamaan Yhdysvaltain armeijan toista ratsuväkirykmenttiä, joka operoi pääasiassa Texasissa.[4]

Ensimmäisenä tehtävänään Van Dorn rakennutti sotilasaseman eteläisen Oklahomaan lähelle Texasin rajaa. Joukko Brazosjoen reservaatti-intiaaneja toimi Van Dornin määräämissä vakoilutehtävissä, ja vakoojiensa välityksellä hän sai tiedon osavaltion rajan ylittäneestä suuresta comanchien joukosta.[5] Comancheilla oli rajanylitykseen hyvä syy, sillä he olivat tulossa Yhdysvaltain kanssa sovittuun rauhanneuvotteluun. Van Dorn ei kuitenkaan ollut neuvotteluista tietoinen, vaan antoi armeijalleen määräyksen hyökätä comanchien yöleiriin. Seuranneessa taistelussa comanchet menettivät 56 heimonsa jäsentä ja 120 majaa poltettiin. Myös heidän suurilukuinen ja arvokas hevoslaumansa pääsi taistelun aikana irralleen.[6] Viisi Yhdysvaltain sotilasta kuoli vammoihinsa. Myös Van Dorn haavoittui, sillä neljä nuolta iskeytyi eri puolille hänen kehoaan. Pahin vamma syntyi oikeaan kylkeen osuneesta nuolesta, joka vahingoitti keuhkoja ja vatsalaukkua ja tuli näkyviin vasemmasta kyljestä. Vammat kuitenkin paranivat ja Van Dorn toipui ennalleen.[5]

Pea Ridgen taistelu, maalaus Kurz and Allison

Yhdysvaltain sisällissodan alussa maaliskuussa 1861 Van Dorn liittyi Etelävaltioiden armeijaan jalkaväen everstinä. Huhtikuussa hän johti menestyksellistä hyökkäystä Pohjoisvaltioiden laivastoa vastaan Galvestonissa Texasissa.[7] Jo samana syksynä hänet ylennettiin kenraalimajuriksi nopean alkumenestyksen johdosta.[8]

Keväällä 1862 Van Dornin ensimmäinen esiintyminen Etelävaltioiden komentajana päättyi täydelliseen epäonnistumiseen. Miesten sairastelusta ja huonosta koulutuksesta huolimatta hän määräsi heidät marssimaan luoteiseen Arkansasiin, jossa Pohjoisvaltioiden armeija oli asemissa. Kaksi päivää kestäneessä Pea Ridgen taistelussa Etelävaltiot jäivät tappiolle. Van Dorn jakoi armeijansa useampaan ryhmään, mutta ei onnistunut koordinoimaan hajallaan olevia joukkoja. Ammusten vähyyden ja uupumuksen vuoksi hänen armeijansa vetäytyi.[2] Van Dornin päätös siirtää joukkonsa itään Mississippijoelle antoi Pohjoisvaltioille mahdollisuuden hallita Missourin osavaltiota ja uhata Arkansasin sydänmaita.

Van Dornin epäpätevyys Corinthin taistelussa Mississippissä lokakuussa 1862 johti toiseen Pohjoisvaltain armeijan voittoon.[7] Voimakkaan kritiikin saattelemana Van Dorn joutui sotaoikeuteen Corinthissa tekemästään mahdollisesta virkavirheestä. Vaikka oikeuslaitos puhdisti hänen maineensa, monet mississippiläiset olivat pettyneitä Van Dornin suorituksiin joukkojen komentajana. Tämän seurauksena hänen paikkansa Mississippin jalkaväen vanhempana komentajana annettiin Kenraali John C. Pembertonille. Päätökseen vaikuttivat myös monet raportit Van Dornin liiallisesta mieltymyksestä alkoholiin ja naisiin.[2]

Saatuaan komentajan paikan Mississippin ratsuväessä loppuvuodesta 1862 Van Dorn pääsi osoittamaan tehokkuutensa nopeissa hyökkäyksissä. Hän tuhosi Pohjoisvaltioiden tarvikevarastot Holly Springsissä Mississippissä joulukuussa 1862, ja onnistui tällä teollaan häiritsemään pahasti Ulysses S. Grantin ensimmäistä Vicksburgin-sotaretkeä. Joulukuun aikana Van Dornin armeija vangitsi 1 500 Pohjoisvaltioiden sotilasta ja tuhosi yli miljoonan dollarin arvosta vihollisen tarvikkeita.[8]

Helmikuussa 1863 Van Dorn siirtyi Tennesseehen ja perusti päämajansa Spring Hilliin. Hän onnistui Thompsonin aseman taistelussa maaliskuussa samana vuonna ja nautti nautti menestyksistään taistelukentillä.[7]

Talo, jossa Van Dorn surmattiin: Cheairs Mansion Spring Hillissä

Van Dornin kuolemaksi koitui hänen maineensa naistenmiehenä. Vauras tennesseeläinen tilanomistaja ja tohtori George Peters oli kuullut huhun, jonka mukaan hänen nuori vaimonsa Jessie McKissack Peters "osoitti kohtuutonta huomiota" kenraali Van Dornia kohtaan. Peters halusi selvittää huhun todenperäisyyden ja onnistui 6. toukokuuta 1863 yllättämään vaimonsa ja Van Dornin intiimistä tilanteesta.[9] Peters aikoi ensin ampua Van Dornin, mutta säästi kenraalin hengen tämän suostuessa hänen asettamiinsa ehtoihin. Miehet sopivat tapaamisesta seuraavana aamuna kenraalin päämajassa, jossa tämän piti allekirjoittaa tunnustus aviorikoksesta.[10]

Varhain 7. toukokuuta 1863 kapteeni G. A. Hanson kuuli Van Dornin päämajan suunnalta terävän laukauksen. Juostessaan kenraalin toimistoon Hanson löysi tämän ammuttuna tuoliltaan. Van Dornia oli ammuttu takaraivoon suurikaliiberisella Derringer-pistoolilla ja hän oli jo kuollut Hansonin saapuessa paikalle.[11]

Petersiä ei koskaan tuomittu ampumisesta, sillä hänen vaikutusvaltaiset ystävänsä eivät halunneet asiaa julkiseen käsittelyyn. Peters itse kertoi jälkeenpäin, että Van Dorn ei suostunut allekirjoittamaan kaikkia vaadittuja papereita. Erään väittämän mukaan allekirjoittamaton paperi olisi ollut käyttöoikeus, joka olisi sallinut Petersin vapaan liikkumisen etelä- ja Pohjoisvaltioiden sotalinjojen läpi. Van Dornin ivatessa Petersiä ja vaatiessa tätä poistumaan päämajasta, Peters käytti oman käden oikeutta.[10]

Yleisesti murhan syynä pidettiin mustasukkaisen aviomiehen kostoa ja tällainen "pyhän perheasian" käsittely nähtiin lähes anteeksiannettavana tekona. Jälkeenpäin Van Dornin kuolema on saanut runsaasti julkisuutta, ja myös murhan motiivi on kyseenalaistettu. Van Dornin alaisena toimineet upseerit puolustivat kenraalia ja esittivät, että murhan takana oli joku muu motiivi kuin mustasukkaisuus.[9] Joidenkin väitteiden mukaan tri Peters oli kaksi viikkoa ennen murhaa vannonut uskollisuuttaan Pohjoisvaltioille. Tämän väitteen eri muunnoksissa rouva Peters nähtiin miehensä rikostoverina ja avioparia onkin monissa lähteissä epäilty Pohjoisvaltioiden kanssa solmitusta salaliitosta Van Dornia vastaan. Tämän teorian puolestapuhujat esittivät tuekseen väitteen, joka mukaan Liittovaltio oli takavarikoinut Petersin maatilan Arkansasissa. Saadakseen tilan takaisin Petersin oli surmattava yksi Etelävaltioiden huippujohtajista, tässä tapauksessa Van Dorn.[12]