Éamon de Valera

De Valeran äiti oli Yhdysvaltoihin siirtolaiseksi muuttanut irlantilainen Catherine Coll, kun taas hänen isänsä oli Espanjan Baskimaalta syntyisin ollut taiteilija Juan Vivion DeValera.[3][4] Hän syntyi New Yorkin Manhattanilla. Isä kuoli hänen ollessaan kaksivuotias, jolloin hänet lähetettiin enonsa maatilalle Brureen kylään Limerickin kreivikuntaan Irlantiin, missä isoäiti kasvatti hänet.[5][1][6] Amerikkaan jäänyt äiti meni myöhemmin uudelleen naimisiin.[6] De Valera aloitti koulunkäyntinsä Limerickissä ja sai 16-vuotiaana vaatimattoman stipendin Dublinin katoliseen Blackrock Collegeen. Hän opiskeli matematiikkaa Dublinin kuninkaallisessa yliopistossa ja valmistui vuonna 1904. Hän työskenteli matematiikan opettajana Rockwell Collegessa 1903–1904 ja sen jälkeen Belvedere Collegessa. De Valera liittyi vuonna 1908 iirin kielen elvyttämistä ajeneeseen Conradh na Gaeilge -seuraan ja vuonna 1913 Irlannin vapaaehtoisjoukkoihin, joiden oli tarkoitus puolustaa suunniteltua itsehallintolakia.[1][5] Thomas MacDonagh kutsui hänet myös tasavaltalaisseparatistien salaiseen taistelujärjestöön Irlannin tasavaltalaisveljeskuntaan (IRB).[5] De Valera muutti etunimensä Edwardista iirinkieliseksi Éamoniksi.[6]

De Valera osallistui vuoden 1916 epäonnistuneeseen pääsiäiskapinaan, jonka tarkoituksena oli Irlannin vapauttaminen Ison-Britannian vallasta. Hän komensi Dublinissa Bolandin myllyä miehittänyttä pataljoonan vahvuista kapinallisosastoa ja antautui pääsiäiskapinan komentajista viimeisenä. De Valera tuomittiin sotaoikeudessa kuolemaan, mutta tuomio muutettiin armahduksella elinkautiseksi vankeudeksi. Pääsyynä hänen henkensä säästämiseen lienee ollut se, että hän oli vielä tuolloin virallisesti Yhdysvaltain kansalainen, mutta kyse oli myös reaktiosta teloitusten aiheuttamaan mielialojen muutokseen.[1][5][6]

De Valeraa pidettiin merkittävimpänä henkiinjääneenä pääsiäiskapinan johdosta ja hän kohosi nopeasti yhdeksi Irlannin separatistiliikkeen johtajista. Hän vapautui yleisellä armahduksella kesäkuussa 1917 ja hänet valittiin jo heinäkuussa Sinn Féin -puolueen edustajana täydennysvaaleissa Ison-Britannian parlamenttiin East Claren vaalipiiristä, tosin puolueen linjan mukaisesti hän ei ottanut paikkaansa vastaan. Lokakuussa 1917 hänet valittiin Sinn Féinin puheenjohtajaksi. Uutta kapinaa Irlannissa pelännyt varakuningas John French vangitsi hänet uudelleen muun puoluejohdon mukana toukokuussa 1918 ja hänet vietiin vankina Englantiin.[7][1] De Valera oli vankilasta käsin ehdokkaana joulukuun 1918 parlamenttivaaleissa ja tuli valituksi kolmesta eri vaalipiiristä Sinn Féinin saadessa Irlannissa murskavoiton. Puolueen edustajat eivät ottaneet paikkojaan vastaan vaan perustivat tammikuussa 1919 Dubliniin Irlannin oman parlamentin, Dáil Éireannin, joka julisti maan itsenäiseksi.[8][9]

De Valera pakeni toveriensa avulla Lincolnin vankilasta helmikuussa 1919.[1] Palattuaan Irlantiin hänet valittiin huhtikuussa 1919 ”Dáil Éireannin presidentiksi” (iiriksi Príomh Aire) eli Irlannin tasavaltalaishallituksen johtoon.[8][9] Hallitus joutui ryhtymään sissisotaan brittiviranomaisia vastaan, joten de Valera siirtyi pian väärällä henkilöllisyydellä Yhdysvaltoihin, missä hän keräsi varoja vapaustaisteluun muun muassa myymällä obligaatioita hallituksensa nimissä ja pyrki muodostamaan suhteita amerikkalaisiin poliitikkoihin.[9][1] Hän sai kesäkuun 1919 ja joulukuun 1920 välisenä aikana kerättyä noin kuusi miljoonaa dollaria.[5] Hänen poissaollessaan virkaatekevänä presidenttinä toimi Arthur Griffith,[10] mutta johtavan roolin hallituksessa sai valtiovarainministeri Michael Collins[11]. De Valera palasi Irlantiin johtamaan hallitusta itsenäisyyssodan loppuvaiheessa.[1] Elokuusta 1921 alkaen hän käytti virallisesti nimikettä Irlannin presidentti.

Aselevon solmimisen jälkeen de Valera kävi kesällä 1921 Lontoossa epävirallisia rauhanneuvotteluja David Lloyd Georgen hallituksen kanssa, mutta protestanttisen Pohjois-Irlannin asemasta ja Irlannin itsenäisyyden laajuudesta ei syntynyt yhteisymmärrystä. Lokakuussa de Valeran hallitus lähetti lopullisiin rauhanneuvotteluihin valtuuskunnan, johon hän ei tuntemattomasta syystä itse tullut jäseneksi.[12] Griffithin ja Collinsin johtama valtuuskunta allekirjoitti joulukuussa 1921 omalla vastuullaan sopimuksen, jonka mukaan pääosasta Irlantia muodostettaisiin Irlannin vapaavaltio ja se jäisi Brittiläisen imperiumin osaksi dominion asemassa. De Valera vastusti sopimusta, koska se jakoi Irlannin kahtia jättämällä Pohjois-Irlannin vapaavaltion ulkopuolelle eikä se antanut Irlannille täyttä itsenäisyyttä. Kun Dáil Éireann hyväksyi kiistellyn sopimuksen täpärällä enemmistöllä 7. tammikuuta 1922, de Valera erosi protestiksi hallituksen johdosta.[1][8][10]

Dáil Éireannissa 10. tammikuuta 1922 järjestetyssä presidentinvaalissa Griffith voitti de Valeran kahden äänen enemmistöllä.[13] Kiista sopimuksesta johti kesällä 1922 puhjenneeseen Irlannin sisällissotaan, jossa de Valera oli sopimusta vastustaneiden kapinallisten poliittinen mutta ei sotilaallinen johtaja.[1][8] Hän perusti sodan aikana tasavaltalaisen varjohallituksen, mutta tappion tultua selväksi hän ilmoitti huhtikuussa 1923 tunnustavansa vapaavaltion hallituksen.[13] W. T. Cosgraven johtama hallitus vangitsi hänet, mutta hänet vapautettiin jo vuonna 1924.[1]

De Valera toimi vuodesta 1921 muiden tehtäviensä ohella Irlannin kansallisen yliopiston kanslerina kuolemaansa asti.[1][2]

Ensimmäisinä sisällissodan jälkeisinä vuosina de Valera johti Sinn Féinin radikaalisiivestä syntynyttä tasavaltalaista oppositiota, joka osallistui vaaleihin mutta ei parlamentin toimintaan, sillä he kieltäytyivät vannomasta vapaavaltion perustuslaissa kansanedustajilta vaadittua uskollisuudenvalaa Englannin kuninkaalle, mikä oli ollut yksi vuoden 1921 sopimuksen kiistellyistä kohdista.[1][13] Jyrkimmät tasavaltalaiset eivät suostuneet tunnustamaan vapaavaltion parlamenttia lainkaan, mutta de Valera teki vuonna 1926 pesäeron heihin. Kun Sinn Féinin puoluekokous hylkäsi hänen ehdotuksensa parlamenttityöskentelyn aloittamisesta jos uskollisuudenvala lakkautettaisiin, hän erosi puolueesta ja perusti muutamaa kuukautta myöhemmin kannattajineen Fianna Fáil -puolueen.[6] Kun Cosgraven hallitus teki seuraavana vuonna varapääministeri Kevin O’Higginsin salamurhan jälkeen uskollisuudenvalaan sitoutumisesta pakollista kaikille valituille kansanedustajille, de Valera päätti lopettaa parlamentin boikotoinnin ja julisti uskollisuudenvalan olevan vain ”tyhjä poliittinen ele”. Kesäkuun 1927 vaaleissa valitut Fianna Fáilin edustajat allekirjoittivat uskollisuudenvalan, mutta eivät lukeneet sitä ääneen. Puolue muodosti nyt vahvan parlamentaarisen opposition, joka vaati edelleen vuoden 1921 sopimuksella tehtyjen myönnytysten kumoamista, mutta jätti aseellisen radikalismin taakseen.[1][14][15]

Fianna Fáilin voitettua helmikuun 1932 vaalit de Valera muodosti hallituksen Työväenpuolueen tuella ja otti samalla itselleen myös ulkoministerin salkun.[16][15] Huhuista huolimatta sisällissodan häviäjien valtaantulo ei johtanut poliittisiin puhdistuksiin.[16] Tammikuun 1933 hajotusvaaleissa Fianna Fáil sai parlamenttiin yksinkertaisen enemmistön. Pääministerinä de Valera otti ensimmäiseksi tavoitteekseen katkaista alistussuhteen Isoon-Britanniaan. Vihattu uskollisuudenvala kuninkaalle lakkautettiin jo toukokuussa 1933 ja brittiläisen kenraalikuvernöörin vaikutusvaltaa vähennettiin.[16][1]

De Valeran hallitus katkaisi myös vanhoihin maanlunastuslakeihin liittyneen valtionvelan vuosittaisen maksamisen Ison-Britannian valtiolle, mikä johti Irlannin ja Ison-Britannian välillä useita vuosia jatkuneeseen kauppasotaan eli niin sanottuun taloussotaan (economic war). De Valera pyrki protektionistisella talouspolitiikalla lisäämään Irlannin omavaraisuutta ja tukemaan kotimaisen teollisuuden kehittämistä suojatullien avulla. Omavaraisuuspolitiikan ja tullisodan hintana oli suuren laman aiheuttaman niukkuuden koveneminen.[1] Tämä kuitenkin lisäsi de Valeran hallituksen suosiota, sillä hän saattoi syyttää Isoa-Britanniaa Irlannin taloudellisista vaikeuksista.[15] Myös sosiaalietuuksia lisättiin.[2] De Valeran hallitus kääntyi 1930-luvun aikana tasavaltalaisten äärisiipeä eli Irlannin tasavaltalaisarmeijaa (IRA) vastaan ja alkoi tukahduttaa sitä voimakeinoin.[6]

Hyödyntäen kuningas Edvard VIII:n kruunustaluopumista vuonna 1936 de Valeran hallitus lakkautti kenraalikuvernöörin viran ja päätti yksipuolisesti korvata vuoden 1921 sopimuksen kokonaan uudella valtiosäännöllä.[15] De Valera laati pääosin itse Irlannin uuden perustuslain, joka hyväksyttiin vuonna 1937 kansanäänestyksellä. Perustuslaki lakkautti vapaavaltion ja teki Irlannista lähes täysin suvereenin suhteessa emämaahansa, poikkeuksena vain diplomaattisuhteet kolmansiin maihin, mutta maata ei vielä muodollisesti nimetty tasavallaksi.[1][16] Perustuslaki myös antoi katoliselle kirkolle erityisaseman uskontokuntien joukossa ja teki iirin kielestä virallisesti maan pääkielen.[16] Perustuslain astuessa voimaan 29. joulukuuta 1937 de Valerasta tuli ensimmäinen Taoiseach, pääministeri, ja hän jatkoi myös ulkoministerinä.[15] Hän vakuutti Ison-Britannian pääministerin Neville Chamberlainin, että Irlanti ei sallisi aluettaan käytettävän sotatoimiin Isoa-Britanniaa vastaan. Huhtikuussa 1938 solmitulla sopimuksella Iso-Britannia luopui Irlannissa sijaitsevista kolmesta laivastotukikohdastaan, jotka se oli vuoden 1921 sopimuksen nojalla saanut pitää, mikä mahdollisti Irlannille puolueettomuuden sodan aikana. Samalla kauppasota lopetettiin solmimalla kauppasopimukset ja Irlanti kuittasi kertakorvauksella maksamattomat velat.[1][16]

De Valera oli vuonna 1932 Kansainliiton neuvoston ja vuonna 1938 sen yleiskokouksen puheenjohtajana.[1]

Presidentti de Valera vuoden 1964 tienoilla.

Toisen maailmansodan puhjettua de Valera julisti syyskuussa 1939 Irlannin pysyvän puolueettomana, mutta maahan julistettiin sodan ajaksi hätätila (emergency). Puolueettomuutta pidettiin tärkeänä Irlannin itsenäisyyden ilmaisuna. Vaikka Irlanti ei osallistunut sotaan, se teki sota-aikana salaista sotilaallista ja tiedusteluyhteistyötä Ison-Britannian ja Yhdysvaltojen kanssa, sillä de Valera arveli Saksan mahdollisen voiton vaarantavan Irlannin itsenäisyyden.[1] Joulukuussa 1941 Ison-Britannian pääministeri Winston Churchill tarjosi salaa jopa Pohjois-Irlantia vastineena Irlannin liittymisestä sotaan liittoutuneiden puolelle, mutta de Valera torjui tarjouksen epärealistisena.[17] Pää- ja ulkoministerin tehtävien ohella de Valera oli omassa hallituksessaan myös opetusministerinä 1939–1940 sekä kunnallishallinto- ja terveysministerinä vuonna 1941.[18] Sota-aikana Irlanti nautti suhteellisesta vauraudesta, mutta sodan jälkeen taloudellinen kehitys alkoi polkea paikallaan.[1] Pyhän Patrickin päivänä 1943 pitämässään kuuluisassa radiopuheessa de Valera maalasi kuvan Irlannin tulevaisuudesta pienviljelyyn perustuvana maalaisidyllinä, jossa perinteinen yhteisöllisyys olisi aineellista vaurautta keskeisempää. Poliittiset vastustajat leimasivat tämän jälkeen hänet menneisyyteen juuttuneeksi modernisaation vastustajaksi.[19]

De Valera säilyi pitkään suosittuna, mutta hajanainen oppositio onnistui yhdistämään voimansa helmikuun 1948 parlamenttivaaleissa, joissa Fianna Fáil menetti enemmistönsä, vaikka säilyikin suurimpana puolueena. Pääministeriksi tuli Fine Gael -puolueen John A. Costello, jonka hallitus julisti Irlannin lopullisesti tasavallaksi myöhemmin samana vuonna. De Valeran johtama Fianna Fáil ja Costellon liittouma vuorottelivat tämän jälkeen vallassa, mutta niiden välillä ei ollut suuria aatteellisia eroja eivätkä ne kyenneet ratkaisemaan maan talouden kasautuvia ongelmia. De Valera oli vähemmistöhallitusten pääministerinä vaalikauden 1951–1954 ja vuodesta 1957, kunnes hänet valittiin Irlannin presidentiksi (Uachtarán na hÉireann) kesäkuun 1959 vaaleissa. Hän erosi samalla puolueensa johdosta.[1][20]

De Valera toimi presidenttinä kaksi seitsemän vuoden kautta, sillä hänet uudelleenvalittiin vuoden 1966 vaaleissa. Hänen näkökykynsä oli heikentynyt 1930-luvulta alkaen ja presidenttikautensa lopulla hän oli lähes sokea.[2] Toisen kautensa päätyttyä vuonna 1973 hän vetäytyi 90-vuotiaana viettämään eläkepäiviään hoitokotiin Dublinin esikaupunkialueelle Blackrockiin. Hän kuoli siellä kaksi vuotta myöhemmin.[1] Kuolinsyyksi ilmoitettiin keuhkokuume ja sydämen vajaatoiminta.[6] Hänet haudattiin Glasnevinin hautausmaalle Dubliniin.[21]