Euroopan vapaakauppajärjestö

Suomen postilaitos julkaisi vuonna 1967 postimerkin Suomen ja EFTAn solmimasta kauppaliitosta eli niin sanotusta FINEFTA-sopimuksesta.

Skandinavian maat olivat kaavailleet pohjoismaista tulliliittoa miltei koko 1950-luvun ajan. Suomi suhtautui asiaan varovasti eikä kiirehtinyt päätöstään. Niin kutsuttu ulkoseitsikko eli EEC:n ulkopuolelle jääneet OECD-maat, joihin Suomi ei kuulunut, aloittivat loppuvuonna 1958 Ruotsin ja Britannian johdolla neuvottelut yhteisestä vapaakauppa-alueesta. Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pää-äänenkannattaja Pravda varoitti Skandinavian maita liittymästä vapaakauppa-alueeseen, joka olisi vain Naton peitejärjestö.

Pääministeri V. J. Sukselainen ilmoitti pohjoismaisessa pääministerikokouksessa Kungsälvissä Ruotsissa heinäkuussa 1959, että Suomi voisi liittyä EFTAn jäseneksi vain siinä tapauksessa ettei siihen sisältyisi poliittisia sitoumuksia. Vapaakauppasopimuksen syntyminen loppuvuoden 1959 aikana oli Suomelle ongelma, koska Ruotsi uhkasi Suomen pahimpana kilpailijana vallata Britannian paperimarkkinat. Toisaalta Suomi oli sitoutunut myöntämään Neuvostoliitolle samat edut kuin muillekin kauppakumppaneilleen. Marraskuussa 1959 hallitus antoi eduskunnalle EFTA-kysymyksestä tiedonannon, jossa todettiin vapaakauppaetujen välttämättömyys Suomen kilpailukyvylle, mutta myös niihin liittyneet poliittiset ja tekniset vaikeudet. Eduskunta antoi hallitukselle neuvotteluvaltuudet kaupallisten etujen hankkimiseksi ilman poliittisia sitoumuksia.

Miltei samanaikaisesti EFTA-sopimuksen voimaanastumisen kanssa Neuvostoliitto jätti Suomelle nootin, jossa se vaati samoja etuja, jotka Suomi valmistautui antamaan EFTAn jäsenmaille. Neuvotteluja Suomen ja EFTAn suhteiden järjestämisestä käytiin tiiviisti kevään 1960 ajan ja Suomen pääneuvottelijana oli suurlähettiläs Olavi Munkki. Presidentti Urho Kekkonen katsoi, että Sukselaisen maalaisliittolaisen vähemmistöhallituksen tilalle olisi saatava enemmistöhallitus, johon Moskovan olisi EFTA-neuvotteluissa helpompi luottaa. Hallitustunnustelijan, Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtajan Päiviö Hetemäen yritys raukesi Kokoomuksen alettua epäillä Kekkosen vain pyrkivän käyttämään EFTA-sopimusta välikappaleenaan sisäpoliittisen valtansa kasvattamiseksi. Ongelma ratkesi lopulta Neuvostoliiton puoluejohtajan Nikita Hruštšovin vierailtua Urho Kekkosen 60-vuotispäivillä syyskuun alussa 1960, jolloin todettiin, että Neuvostoliitto ymmärsi Suomen pyrkimykset kilpailukykynsä säilyttämiseksi. Neuvottelut Neuvostoliiton vaatimasta niin sanotusta suosituimmuuslausekkeesta käytiin Moskovassa marraskuussa 1960, ja näin syntyi neuvotteluratkaisu, jonka sekä EFTA että Neuvostoliitto saattoivat hyväksyä. Neuvostoliitolle periaatteellisen suosituimmuuslausekkeen taloudellinen merkitys oli vähäinen, koska Suomi osti Neuvostoliitosta lähinnä raaka-aineita, joita EFTAn tullijärjestelyt eivät koskeneet. FINEFTA-sopimus astui voimaan heinäkuun alussa 1961.[4][5]

Historiantutkija Jukka Seppinen paljasti Suomen EFTA-ratkaisua koskeneessa väitöskirjassaan talvella 1997, että silloinen kauppa- ja teollisuusministeri sekä apulaisulkoministeri Ahti Karjalainen oli marraskuussa 1960 allekirjoittanut Neuvostoliiton vaatiman, suosituimmuuslauseketta koskeneen sitoumuksen Moskovaan lähettämässään kirjeessä. Karjalaisella oli tähän presidentti Urho Kekkosen suostumus. Kirjettä ei käsitelty hallituksessa eikä sitä koskaan julkistettu.[6]

Suomen postilaitos julkaisi vuonna 1985 postimerkin EFTAn 25-vuotisesta ajasta. Suomi liittyi seuraavana vuonna EFTAn täysjäseneksi.

Kulissien takana Suomi pyrki koko liitännäisjäsenyytensä ajan EFTAn täysjäseneksi, mutta joka kerralla hanke kariutui Neuvostoliiton vastustukseen. Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystössä työskennelleiden Viktor Vladimirovin ja Juri Derjabinin mielestä Suomi ei saanut olla länsimaa, vaan jonkinlainen sosialistisen liittolaisen ja länsimaan välimuoto. Suomalaiset näkivät asian toisin: Suomi samastui Länsi-Euroopan puolueettomiin maihin, vaikka neuvostosuhteiden vuoksi jouduttiin kehittelemään omia järjestelyjä länsiyhteistyöhön osallistumiseksi. Käytännössä ero EFTAn täysjäsenyyden ja Suomen liitännäisjäsenyyden välillä oli hiuksenhieno, lähes olematon.[6]

Pisimmälle täysjäsenyyttä koskenut hanke eteni vuonna 1978, jolloin silloinen ulkoministeri Paavo Väyrynen toimitti Neuvostoliittoon asiaa käsitelleen muistion. Ulkoministeriön alivaltiosihteerin Paavo Kaarlehdon laatimassa muistiossa Suomen pyrkimystä EFTAn täysjäseneksi perusteltiin vapaakauppajärjestön vahvistamisella. Sitkeästä yrityksestä huolimatta Neuvostoliitto torjui jälleen hankkeen.[6]

Syksyllä 1984 EFTAn silloinen norjalainen pääsihteeri Per Kleppe otti yhteyttä Suomen ulkomaankauppaministeriin Jermu Laineeseen ja ehdotti tälle Suomen liittymistä vapaakauppajärjestön täysjäseneksi. Ulkoministeriössä laadittiin marraskuussa 1984 muistio, jonka mukaan Suomen erikoisasemalle EFTAssa ei enää ollut järkeviä perusteita. Presidentti Mauno Koivisto halusi kuitenkin edetä asiassa varovasti. Tilanne muuttui oleellisesti keväällä 1985 Mihail Gorbatšovin tultua Neuvostoliiton uudeksi puoluejohtajaksi.[6]

Syyskuussa 1985 Koivisto sai vierailukutsun Neuvostoliittoon. Pari viikkoa ennen vierailua hän lähetti Gorbatšoville kirjeen, jossa hän kertoi Suomen aikeista liittyä EFTAn täysjäseneksi. Vakiintuneen tavan mukaan Kremliin oli ensin lähetettävä kirjeitse tieto valmisteilla olleista merkittävistä hankkeista, minkä jälkeen presidentti odotti viikon tai kaksi. Mikäli kirjeeseen ei kuulunut vastausta, hanke pantiin käyntiin. Aiemmin neuvostojohto oli halunnut keskustella, mutta syksyllä 1985 Moskova pysyi hiljaa. Päivää ennen presidentin seurueen lähtöä Neuvostoliittoon Koivisto ja hallitus ilmoittivat Suomen liittyvän EFTAn täysjäseneksi vuoden 1986 alussa. Ilmoituksessa tähdennettiin sopimuksen puhtaasti kauppapoliittista luonnetta. Samalla viikolla pääsihteeri Per Kleppe oli jo ollut Helsingissä viimeistelemässä liittymissopimusta.[6]

EFTAn täysjäsenyys tuli eduskunnan käsiteltäväksi joulukuussa 1985. Liittymissopimus hyväksyttiin 17. joulukuuta äänin 148–30. Hyväksymistä vastustivat koko SKDL:n eduskuntaryhmä, vihreiden kansanedustajat Ville Komsi ja Kalle Könkkölä sekä Keskustapuolueesta eronnut ja oman yhden hengen eduskuntaryhmänsä muodostanut Liisa Kulhia.[6]