E. N. Setälä

E. N. Setälä oli Kokemäen Setälöitä, joiden suvun todennäköinen kantaisä on Kokemäen laamanninkäräjien lautamiehenä vuonna 1455 mainittu Heikki Sonni. Suvun tunnuksena on vanhoista puumerkeistä muunneltu Z-merkki, jonka pohjalta suku otti 1940-luvulla käyttöön taiteilija Germund Paaerin piirtämän vaakunamerkin.[1] Suku viljeli Sonnin tilaa Sonnilan kylässä Kokemäellä.[2] Samaan Setälän sukuun kuuluu äitinsä puolelta myös muun muassa Alexander Stubb.[3]

Setälän isä ratsutilallinen Otto Setälä kuoli lavantautiin suurten nälkävuosien aikana vuonna 1867 ja hänet kasvatti täti miehensä kanssa, joka kuului Branderin sivistyssukuun. Setälä osoittautui niin lahjakkaaksi, että hänet lähetettiin Hämeenlinnan lyseoon.[2] E. N. Setälän veljiä olivat Harjavallan ja Kokemäen kirkkoherrana toiminut lääninrovasti Edvard Optatus Setälä (1857–1911) sekä pitkäaikainen Harjavallan kunnanvaltuutettu talousneuvos Otto Heribert Setälä (1868–1971).[4][5]

Setälä tuli tunnetuksi jo lyseovuosinaan opettaja Arvid Genetzin rohkaisemana 16-vuotiaana laatimastaan teoksesta Suomen kielen lauseoppi (1880). Tätä teosta samoin kuin hänen myöhemmin kirjoittamaansa Suomen kielen oppikirjaa, Kaarlo Niemisen ja Aulis Ojajärven myöhemmin uudistamana, luettiin pitkälle 1900-luvun jälkipuoliskolle asti Suomen oppikouluissa äidinkielen kieliopin oppikirjana.[2] Teoksen ensimmäisen painoksen esipuheessa Setälä sanoo kirjansa olevan pääasiassa Adolf Waldemar Jahnssonin 1871 julkaistusta tohtorinväitöskirjasta lyhennetty ja yksinkertaistettu versio. Setälän tavoitteena oli saattaa vaikeatajuinen tieteellinen teksti oppikirjaksi sopivaan muotoon, missä tavoitteessa hän hyvin nuoresta iästään huolimatta onnistuikin. Myöhemmistä laitoksista maininta teoksen riippuvuussuhteesta Jahnssonin kirjaan jäi pois, mikä on antanut Fred Karlssonille aiheen syyttää Setälää plagioinnista.

Setälä opiskeli yliopistossa luonnollisesti kielitiedettä ja valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1885 saaden laudaturin suomesta, latinasta ja sanskriitista sekä vertailevasta kielentutkimuksesta. Hänen väitöskirjansa suomen kielen modusten ja tempusten kehityksestä valmistui vuoden 1886 lopussa. Ensimmäisenä Suomessa käytti Setälä väitöskirjassaan nuorgrammaattista tutkimusmetodia. Vuosina 1888–1890 Setälä teki tutkimusmatkoja liiviläisten, vepsäläisten ja vatjalaisten pariin, ja matkoilta keräämänsä aineiston pohjalta hän ryhtyi valmistelemaan itämerensuomalaisten kielten vertailevaa äännehistoriaa, jonka konsonantteja käsittelevä ensimmäinen osa ilmestyikin 1891.[2]

Setälä kilpaili August Ahlqvistin kuoleman jäljiltä vapautuneesta Helsingin yliopiston suomen kielen professorin virasta Arvid Genetzin kanssa, mikä myrkytti opettajan ja oppilaan välejä. Kun suomen kielen professuuri jaettiin vuonna 1893, Genetzistä tuli fennougristiikan professori ja Setälästä suomen kielen professori.[2] Vaikka kumpikin kilpahakija näin sai professorin viran, tuli nimenomaan Setälästä se mies, joka määritteli Suomen kielitieteen ohjelman vuosikymmeniksi. Hän alkoi myös ensimmäisenä käyttää suomen kieltä yliopiston konsistorin istunnoissa[2].

Setälä hahmotteli laajan suomen kieltä ja suomalais-ugrilaisia kieliä koskevan keruu- ja julkaisuohjelman, joka sittemmin on pitkälti toteutunut. Muun muassa aloitteet Suomen murteiden sanakirjan, Suomen etymologisen sanakirjan ja Karjalan kielen sanakirjan toimittamisesta teki Setälä.

Setälä oli Kaarle Krohnin kanssa perustamassa tieteellistä aikakauskirjaa Finnisch-ugrische Forschungen ja toimitti sitä vuodesta 1901 alkaen. Hän oli aloittamassa myös teoksen Suomen kansan vanhat runot toimittamista.[2]

Setälän pysyvimmät tieteelliset ansiot liittyvät suomalais-ugrilaisten kielten äännesuhteiden selvittämiseen. Hänen laatimansa Yhteissuomalainen äännehistoria on säilyttänyt asemansa fennougristiikan klassisena tutkimuksena. Siinä on ensimmäistä kertaa annettu kohtuullisen luotettava kuva itämerensuomalaisten kielten ja tärkeimpien suomalais-ugrilaisten kielten konsonantistossa ilmenevistä äännesuhteista. Suomalais-ugrilaisten kielten vokaalihistoriaa Setälä ei kuitenkaan kyennyt selvittämään. Hän kannatti pitkään virheelliseksi osoittautunutta astevaihteluteoriaa, joka oli saanut innoituksena indoeurooppalaisten kielten tutkimuksesta. Setälä oli mukana selvittämässä samojedikielten suhdetta suomalais-ugrilaisiin kieliin, ja kansanrunoudentutkimuksen alalta hän julkaisi sellaisia teoksia kuin Sammon arvoitus (1932).

Setälä kannatti nuorempana Suomalaisen puolueen politiikkaa ja avusti Uusi Suometar -lehteä 1891–1899. Hän toimi Valvojan toimittajana ja päätoimittajana 1897–1905. Routavuosien aikaan hän liittyi perustuslaillisiin nuorsuomalaisiin, joiden puoluehallintoon kuului vuodesta 1902 alkaen. Setälä oli Helsingin kaupunginvaltuuston jäsenenä 1903–1906, valtiopäivillä pappissäädyssä 1904 ja 1905 ja kuului eduskuntauudistuksen valmistelleeseen komiteaan. Kansanedustajana hän oli 1907–1909, 1910–1911 ja 1917–1927[6] sekä oli eduskunnan perustuslakivaliokunnan ensimmäinen ja moninkertainen puheenjohtaja. Hän oli myös edustajana kirkolliskokouksessa vuosina 1898, 1903 ja 1918.[2]

Keväällä 1917 muodostettuun Tokoin senaattiin Setälä tuli kirkollistoimituskunnan johtoon ("opetusministeriksi"). Sosialidemokraattien erottua senaatista saman vuoden syksyllä Setälä johti jäljelle jäänyttä "tynkäsenaattia" kolmen kuukauden ajan virkaa tekevänä puheenjohtajana. Hän jatkoi kirkollistoimituskunnan johdossa myös itsenäisyyssenaattina tunnetussa Svinhufvudin senaatissa sekä sitä seuranneessa Paasikiven senaatissa. Hänen on sanottu suurelta osin kirjoittaneen tekstin Suomen itsenäisyysjulistukseen ja hän laati myös sen yhteydessä eduskunnalle annetun (tasavaltaisen) hallitusmuotoesityksen, joka ei vielä kuitenkaan toteutunut. Mielipiteiltään kulttuuriliberaalina Setälä oli laittamassa liikkeelle muun muassa oppivelvollisuus- ja uskonnonvapauslakia, joiden toteutuminen kuitenkin viivästyi vuoteen 1921.[2]

Setälä järjesti myös Suomen ortodoksisen kirkon "kansallistamisen", eli sen erottamisen Moskovan patriarkaatin alaisuudesta vuonna 1917 ja kytkemisen Suomen toiseksi valtionkirkoksi. Hän yritti uudelleen järjestää vielä roomalaiskatolisenkin kirkon asemaa, mutta huonommalla menestyksellä.[2] Kun Suomen ortodoksinen kirkko 1923 liittyi Konstantinopolin patriarkaatin alaisuuteen, Setälä edusti Konstantinopoliin matkustaneessa, ekumeenisen patriarkan luo menneessä lähetystössä Suomen valtiovaltaa; hänelle annettiin tehtävän ajaksi täysvaltaisen ministerin asema. Muut edustajat olivat rovasti Sergei Solnstsev, Viron arkkipiispa Aleksanteri sekä Suomen uudeksi apulaispiispaksi valittu virolainen pastori Herman Aav.

Vuoden 1918 valtiomuotokiistan aikana Setälä siirtyi monarkistien puolelle ja päätyi siten kokoomukseen, jonka puheenjohtajana hän toimi 1920–1921. Hän vaikutti arvovallallaan suuresti Suomen lainsäädäntöön itsenäisyyden alkuvuosina. Hän oli keskeinen vaikuttaja hahmoteltaessa Suomen kielipolitiikan periaatteita ja vaikutti suuresti yliopistolakien ja tekijänoikeuslain syntyyn. Kokoomuksen oppositioasema siirsi hänet syrjemmälle päätöksenteosta, mutta hän palasi vielä opetusministeriksi Tulenheimon hallitukseen 1925 ja sitä seuranneeseen Kallion II hallitukseen ulkoministeriksi. Ulkoministerikautta seurasi lyhyehkö diplomaattiura Suomen lähettiläänä Kööpenhaminassa ja samanaikaisesti myös Budapestissa vuosina 1927–1930.[2]

Setälä valittiin 1926 J. R. Danielson-Kalmarin seuraajana yksityisen suomenkielisen Turun yliopiston kansleriksi, missä tehtävässä jatkoi kuolemaansa asti. Vielä 1930-luvulla häntä konsultoitiin asiantuntijana Helsingin yliopiston kielisuhteita uudistettaessa.[2]

Setälä vihittiin kunniatohtoriksi vuonna 1909 Leipzigin, 1911 Kristianian, 1924 Tarton sekä 1933 Budapestin yliopistossa ja hän sai Suomessa valtioneuvoksen arvonimen 1934.[2]

Setälä omisti 1920-luvun alusta alkaen Toimela-nimisen 60-hehtaarisen tilan Tuusulassa aivan Sibeliuksen Ainolan, Juhani Ahon Aholan sekä Järnefeltien Suvirannan naapurissa. Ennen Setälän aikaa kyseinen maatila oli nimeltään Lepola. Setälä muutti kuitenkin kiinteistön nimen Toimelaksi, koska hän piti sitä Lepola-nimeä paremmin perheelleen sopivana. Setälän kuoleman jälkeen Suomen Pyhäkouluyhdistys osti tilan ja perusti sille Luther-opisto -nimisen kansanopiston. Ennen Setälän aikaa Toimelan (eli Lepolan) tilan oli omistanut mm. arkkiatri Otto Hjelt.

Setälä kuoli vuonna 1935 junassa matkalla Helsingistä Järvenpäähän.[2]

Setälä on haudattu Helsinkiin Hietaniemen hautausmaalle. Hautakiven on pystyttänyt Suomalais-Ugrilainen Seura ja siinä on kuvattu lentäviä joutsenia.

Setälä vuonna 1964 julkaistussa postimerkissä. Oikeassa alakulmassa Setälän suvun tunnettu puumerkki Z.

Setälä meni 1891 naimisiin professori Julius Krohnin tyttären, kääntäjä, kirjailija ja toimittaja Helmi Krohnin kanssa, mutta liitto päättyi eroon 1913. Heidän lapsiaan olivat monilahjakkuus Vilho Setälä, arkkitehti Salme Setälä ja kirjailija Annikki Setälä. Pian eron jälkeen Setälä meni toisiin naimisiin tanskalaisen professori Vilhelm Thomsenin tyttären Kristianen kanssa.[2]

Talonpoikaistaustainen E. N. Setälä, joka nai professorin tyttären, edusti perheineen nousevaa keskiluokkaa ja 1800–1900-luvun henkistä murrosta.

Setälä toimi myös Kustannusosakeyhtiö Otavan alkuaikoina sen johtokunnassa kirjallisena neuvonantajana. Hän oli perustamassa tutkimuskeskus Suomen sukua,[2] joka myöhemmin yhdistettiin Kotimaisten kielten tutkimuskeskukseen. Setälän panos oli keskeinen myös perustettaessa Turun yliopistoa.

Setälän tutkijanuraakin merkittävämpi oli hänen panoksensa paradigmaa luovana tieteen organisoijana. Setälä oli autoritäärinen ja kiistelty hahmo, ja tämä näkyy myös hänestä julkaistussa materiaalissa. Setälää ovat tutkineet useat henkilöt, ja hänestä on julkaistu monia kirjoja, kuten Saara Peltolan kirja vuodelta 1998 E. N. Setälä – Kansallinen vaikuttaja, Fred Karlssonin vuodelta 2000 oleva teos E. N. Setälä vaarallisilla vesillä. Tieteellisen vallankäytön, käyttäytymisen ja perinteen analyysi sekä Vesa Vareksen ja Kaisa Häkkisen 2001 ilmestynyt kirja Sanan valta. E. N. Setälän poliittinen, yhteiskunnallinen ja tieteellinen toiminta.

Kokemäelle pystytettiin 1998 kuvanveistäjä Lauri Astalan tekemä Setälän elämäntyötä symboloiva muistomerkki Kielioppi, joka esittää maahan juurtunutta kirjaa, jonka juurista kasvaa kielioppiteosta kannattelevia joonialaisia pylväitä.[7]

• Suomen kielen lauseoppi, 1880
• Munapoika, 1882 (murrekeräys Satakunnan alueelta)
• Lauseopillinen tutkimus Koillis-Satakunnan kansankielestä, 1883
• Yhteissuomalaisten klusiilien historia, 1890 (virkaväitöskirja)
• Yhteissuomalainen äännehistoria I–II. Konsonantit, 1890–1891
• Sammon arvoitus: Isien runous ja usko: 1. ”Suomen suku” laitoksen julkaisuja. 1. Somistanut Kalle Carlstedt. Helsinki: Otava, 1932.
• Yhteissuomalainen äännehistoria III. Vokaalit, 1937

• Autio, Veli-Matti: Setälä, Emil Nestor Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 5.1.1998. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

• E. N. Setälä. Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
• E. N. Setälä Suomen ministerit. Valtioneuvosto.
• Äänite E. N. Setälästä YLE Arkistossa (Arkistoitu – Internet Archive)
• Suomen itsenäisyysjulistus 6.12.1917, jonka teksti on pääosin Setälän kirjoittama. Viitattu 5.3.2011.
• E. N. Setälän 150-vuotisjuhlaseminaari
• E.N. Setälä 375 humanistia -sivustolla 21.2.2015, Helsingin yliopiston humanistinen tiedekunta