Elmo Kaila

Kailan vanhemmat olivat Kokkolan kirkkoherra Edvard Johansson (1859–1915) ja Märtha Carolina Anna Köhlin.[1] Kailan veljiä olivat diplomaatti, tilastotieteilijä ja kirjailija Toivo T. Kaila (1884–1961) sekä jääkärieversti Auno Kaila (1898–1975).

Käytyään Kokkolan suomalaisen yhteiskoulun Kaila suoritti ylioppilastutkinnon 1905, valmistui Helsingin yliopistosta filosofian kandidaatiksi 1908 ja väitteli tohtoriksi maantieteestä vuonna 1932. Hän toimi talousmaantieteen opettajana Suomen Liikemiesten Kauppaopistossa 1908–1917 ja Helsingin Kauppakorkeakoulussa 1911–1912,[1] kirjoitti kansakoulun maantiedon oppikirjan yhdessä Mikael Soinisen kanssa ja toimitti myös Tietosanakirjan maantieteellistä osuutta.[2]

Ensimmäisen maailmansodan puhjettua Kaila toimi jääkäriliikkeessä värvärinä, ja hänen avustuksellaan muun muassa Paavo Talvela aloitti matkan Saksaan. Venäjän maaliskuun 1917 vallankumouksen jälkeen Kaila liittyi itsenäisyysmielisen Uusi Päivä -lehteen toimitussihteeriksi. Kaila oli myös luomassa salaista aktivistiverkostoa ja piti sen keskuspaikkana ensin omaa työhuonettaan Otavan kustantamossa ja sitten Yrjönkatu 25:ssä toiminutta Uusi Metsätoimisto -nimistä peiteyritystä. Sieltä pidettiin yhteyttä Saksassa oleviin jääkäreihin, johdettiin ympäri maata toiminutta asiamiesverkkoa, väärennettiin passeja, välitettiin vakoilutietoja saksalaisille sekä salakuljetettiin aseita Suomeen.

Syksyllä 1917 Kailan verkoston kautta alettiin perustaa ja kouluttaa suojeluskuntia ympäri Suomea. Kaila toivoi, että myös työväestö olisi tullut mukaan suojeluskuntiin samalla tavoin kuin aikanaan jääkärikoulutukseen, mutta toive ei toteutunut. 1918 sisällissodan puhjettua Kaila jatkoi verkostonsa johtamista Helsingistä käsin.

Kaila oli mukana kaappaamassa jäänmurtaja Volynetšia ja siirtyi Tallinnan kautta Berliiniin,[3] josta hän palasi Suomeen saksalaisten vallattua Helsingin.^lähde?

Kaila antoi toukokuussa 1918 verkostonsa monarkistien käyttöön ja lähetti asiamiestensä kautta tasavaltalaisvastaista propagandaa. Kailan mielestä vain Saksan tuki ja saksalainen kuningas Suomessa mahdollistaisivat Itä-Karjalan liittämisen Suomeen. Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä marraskuussa 1918 Saksan tappioon Kaila muutti suuntaa ja alkoi suunnitella oikeistolaista vallankaappausta, jolla kenraali Mannerheim nostettaisiin Suomen diktaattoriksi ja aloitettaisiin hyökkäys Pietariin. Nämä suunnitelmat epäonnistuivat kuitenkin kesällä 1919, ja Ståhlbergistä tuli Suomen presidentti.

Kaila alkoi talvella 1919−1920 hahmotella uutta toimintaohjelmaa, jonka tarkoituksena oli suomalaisten yhdistäminen taisteluun Venäjää ja venäläisyyttä vastaan. Ohjelmaan liittyi myös aiemmin Venäjän keisarikunnan armeijassa palvelleiden upseereiden korvaaminen jääkäritaustaisilla upseereilla Suomen armeijassa. Kailan mielestä sota Suomen ja Venäjän välillä oli tulevaisuudessa väistämätön, ja sitä ennen piti kansa eheyttää ja puolustusvoimat vahvistaa ja hankkia niille kansan tuki. Kaila vastusti siksi suojeluskunnissa esiintyvää sosiaalidemokraattien vastaista oikeistosuuntausta ja halusi koota myös työväestöön kuuluvat suomalaiset suojeluskuntien riveihin. Kaila ryhtyikin mielipidemuokkaukseen asiamiesverkkonsa kautta. Lisäksi hän vaikutti rivimiesten mielipiteisiin ensin Suojeluskuntalaisen Lehden päätoimittajana 1919–1923 ja sitten Sanan ja Miekan päätoimittajana 1924−1926. Kailan uusi ohjelma lähensi häntä aiempaan monarkiataistelun aikaiseen vastustajaansa Maalaisliittoon ja sen johtajaan Santeri Alkioon ja johti pesäeroon entisestä keisarikunnan kenraalista Mannerheimista.

Kaila toimi 1920-luvulla Akateemisen Karjala-Seuran puheenjohtajana 1923−1927 ja 1928−1930 ja painotti myös täällä kansan yhdistämistä ja ryssävihan korostamista. Kailan tavoitteisiin sitoutuneet AKS:n jäsenet muodostivat Vihan Veljet -nimisen sisäpiirin. Kaila ei hyväksynyt AKS:n aitosuomalaisuutta, koska se hänen mielestään rikkoi tavoitteena olleen kansan yhdistämisen asettaessaan suomea ja ruotsia puhuvat vastakkain.

Kaila loukkaantui 1929 vakavasti saatuaan päähänsä osuman lentokoneen potkurista, eikä hän koskaan täysin toipunut vammasta. Suomen Ilmapuolustusliiton sihteerinä toiminut Kaila oli saapunut Helsingistä Hämeenlinnassa helluntaina 1929 pidettäville lentopäiville Ilmapuolustusliiton uudella "Pilvetär"-lentokoneella. Kun kone oli laskeutunut Hämeenlinnassa Aulangon lentolaiturille, Kaila poistui veteen laskeutuneesta koneesta ja yritti päästä ponttoonia pitkin laiturille. Hän ei kuitenkaan huomannut, että koneen potkuri pyöri vielä, ja potkuri iski häntä takaraivoon ja kasvoihin.[4]

1930-luvun alussa Kaila alkoi politiikan asemesta keskittyä tutkimustyöhön. Hän väitteli tohtoriksi 1932, ja väitöskirjan aiheena oli Pohjanmaa ja meri 1600- ja 1700-luvuilla. Kaila nimitettiin Sota-arkiston hoitajaksi, ja tässä tehtävässä hän toimi kuolemaansa saakka.

Kaila jäi suhteellisen vähän tunnetuksi politiikassa, koska hän ei halunnut itse esiintyä julkisuudessa vaan pyrki tavoitteisiinsa kulissientakaisella vaikuttamisella.

Elmo E. Kaila oli naimisissa kaksi kertaa, 1912–1920 Aino Lyydi Pohjosen kanssa ja vuodesta 1922 Martha Maria Eleonora Anthonin kanssa.

Nimellä E. E. Kaila:

• Soininen, Mikael ja Kaila, E. E., Kansakoulun uusi maantieto. Otava, 1915
• Puolustuslaitos ja puolustustahto: kolme ensimäisillä sotilaspedagoogisilla kursseilla Helsingissä 18–20. 11. 24 pidettyä luentoa. Kouvola 1925
• Ilmassa on Suomen tulevaisuus ja turva – taikka turma : kirjoittanut "Lentävä". Suomen ilmapuolustusliitto, Helsinki 1927
• Pohjanmaa ja meri 1600- ja 1700-luvuilla : talousmaantieteellis-historiallinen tutkimus. Historiallisia tutkimuksia 14. Suomen historiallinen seura, 1931 (väitöskirja)
• Tervanpolton leviäminen Suomessa 1700-luvun puolimaissa. Silva Fennica 21. Suomen metsätieteellinen seura, Helsinki 1931

• Aikalaiskirja 1934 (Projekt Runeberg)
• Ahti, Martti: Ryssänvihassa: Elmo Kaila 1888–1935: Aktivistin, asevoimien harmaan eminenssin ja Akateemisen Karjala-Seuran puheenjohtajan elämäkerta. Helsinki: WSOY, 1999. ISBN 951-0-22043-4.
• Elmo E. Kailan elämäkerta Kansallisbiografiassa.