Almar Fabritius

Almar Fabritiuksen vanhemmat olivat hevoshoidonneuvos Ernst Fabritius ja Alma Polin. Fabritiuksen veljiä olivat mielitautiopin professori Harald Fabritius ja maanviljelysneuvos Edvard Josef Fabritius[1]. Fabritius vihittiin avioliittoon vuonna 1903 Tora Lilia Jonesin kanssa, ja he saivat kaksi lasta.

Fabritius kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin ruotsalaisesta normaalilyseosta vuonna 1893 ja liittyi Uusmaalaiseen osakuntaan. Hän jatkoi opintojaan Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan historiallis-kielitieteellisellä osastolla, ja valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1896 ja maisteriksi vuonna 1897. Hän jatkoi opintojaan lainopillisessa tiedekunnassa[2]. Vuosina 1900–1903 Fabritius toimi Loviisassa Uudenmaan pankin haarakonttorin johtajana ja hoiti oman työnsä ohella Lappträskin pitäjässä sijaitsevan Sjökullan Latokartanon virkatalon ja maanviljelyskoulun talousasioita. Hän toimi myös Lappträskin kuntakokouksen puheenjohtajana vuonna 1903.

Fabritius toimi valtiopäivillä pikakirjoittajana vuodesta 1894 alkaen,[3] ja toimi eduskunnan ruotsinkielisen pikakirjoituskanslian päällikkönä useita vuosikymmeniä, aina 77-vuotiaaksi vuoteen 1951 saakka.[4] Hän toimi myös ruotsinkielisen Gabelsberger-pikakirjoitusyhdistyksen puheenjohtajana usean vuoden ajan.

Fabritius kehitti uuden ruotsinkielisen version Gabelsbergerin pikakirjoitusjärjestelmästä. Järjestelmä julkaistiin vuonna 1944 nimellä Svensk snabbskrift. Fabritiuksen poika Fabian Fabritius jatkoi järjestelmän ja oppikirjan kehittämistä, ja opetti pikakirjoitusta kyseisellä järjestelmällä Svenska handelshögskolanissa.[5]

Fabritius osallistui sortoajan alusta alkaen venäläistämispolitiikan vastaiseen toimintaan ja oli mukana suuren adressin valmistelutyössä. Hän työskenteli vuosina 1899–1900 Eugen Schaumanin ylioppilaiden keskuudessa aloittaman ampumaharrastuksen edistämiseksi ja toimi Uusmaalaisen osakunnan edustajana osakuntien asettamassa komiteassa, jonka tarkoituksena oli perustaa kiertopalkinto osakuntien välisiin ampumakilpailuihin.

Vuosina 1900–1903 Fabritius toimi kagaalin asiamiehenä Loviisassa sekä Itä-Uudenmaan ympäristökunnissa. Kutsuntalakon aikana Fabritius julkaisi useita aiheeseen liittyviä poliittisia kirjoituksia. Hän teki aloitteen Lappträskin ja Ruotsinpyhtään asevelvollisuuslakkolaisten kutsuntapäivinä 10. kesäkuuta 1902. Hän toimi Loviisassa toimeenpannun mielenosoituksen järjestelijänä, missä julkisesti ilmoittivat läsnä olleelle kuvernööri Mihail Kaigorodoville, etteivät he tule alistumaan laittomiin kutsuntoihin. Fabritius oli samoin sen vetoomuksen aloitteentekijä, jonka Itä-Uudenmaan kunnat asevelvollisuuskysymyksessä esittivät Lounais-Suomen kunnallismiehille Turussa.[2]

Vuonna 1902 Fabritius esitti Lapinjärven kirkossa voimakkaan vastalauseen, mikä kohdistui siihen, että kirkossa oli tarkoitus julkaista asevelvollisuusukaasi, jota hän piti laittomana. Tämän episodin johdosta hänet asetettiin syytteeseen kirkkorauhan häiritsemisestä. Oikeus kuitenkin katsoi hänet syyttömäksi ja Fabritius sai vapauttavan tuomion teostaan. Suurena asevelvollisuuden vastustajana hän kieltäytyi Lappträskin kuntakokouksen esimiehenä toimiessaan esittämästä kuvernööri Kaigorodoffin kirjelmää, jossa oli määrä antaa määräys jäsenten valitsemiseksi kutsuntalautakuntaan. Tästä teosta hänet tuomittiin sakkorangaistukseen. Vuonna 1903 Fabritius karkotettiin maasta edellä mainittujen ja yleensäkin Itä-Uudellamaalla hänen harjoittaman poliittisen toiminnan johdosta.[2]

Karkotuksen jälkeen Fabritius asettui asumaan Tukholmaan vuosiksi 1903–1905 ja toimi Nordiska museetin amanuenssina. Maanpakonsa aikana hän liittyi poliitikkoryhmään, joka Konni Zilliacuksen johdolla esitti aktiivisempaan poliittiseen vastarintaan ryhtymistä. Kyseisen ryhmän toiminnan tuloksena syntyikin Suomen aktiivinen vastustuspuolue, jonka perustaminen toteutettiin syksyllä vuonna 1904. Fabritius avusti myös Konni Zilliacusta Fria Ordin toimittamisessa ja järjesti lehden salakuljetuksen Suomeen. Hän oli eri tavoin mukana myös aselaiva John Grafton -yrityksessä. Tukholmassa Fabritius osallistui myös Colonia Finlandesan Argentiinan perustaneeseen hankkeeseen.[6]

Maanpaosta palattuaan Fabritius jatkoi tointaan pikakirjoittajana valtiopäivillä sekä tehtäviään Nya Pressenin toimittajana kirjoittaen artikkeleita nimimerkillä Snapphane.[7]

Turun hovioikeudessa syytettynä olleet voimaliittolaiset: Seisomassa vasemmalla J. Gummerus (voimamiesten puolustusasianajaja), K. Mannelin, T. Söderström, J. Saaristo. E. A. Fabritius, J. Peltonen, P. Lindbergh, P. Pitkänen, J. Zidbäck, V. Nykänen, G. Nordberg, T. Jäntti, Istumassa vasemmalta: V. O. Sivén, H. Stenberg, R. Viberg, M. von Nandelstadh, M. Mexmontan, J. Linsén ja A. Fellman.

Fabritius otti vuonna 1906 osaa aktiivisen vastustuspuolueen sisarliikkeen Voimaliiton toimintaan ja kuului sen keskushallitukseen. Tämän toiminnan johdosta hän oli syytettynä valtiopetoksesta Turun hovioikeudessa ja myöhemmin korkeimmassa oikeudessa vuonna 1914.

Ensimmäisen maailmansodan alkaessa Fabritius suunnitteli yhdessä tri Sivénin, kapteeni Nylanderin ym. kera yhteisymmärryksessä Saksan kanssa toimivan itsenäisyyspuolueen aikaansaamista. Hänen oivalluksenaan voidaan pitää koko ideaa jääkäriaatteesta.[8] Maisteri Fabritiuksen käsityksen mukaan Saksa tulisi mahdollisesti maailmansodassa etenemään Suomen suuntaan ja miehittämään Ahvenanmaan sekä etenemään Turun kautta Helsinkiin ja tämän johdosta Suomen tulisi käyttää tätä miehityksestä aiheutuvaa mahdollisuutta omiin itsenäisyyspyrkimyksiin. Hän tiesi kuitenkin, että heidän niin sanottujen entisten aktivistien tuli yhdistää voimansa ylioppilasaktivistien kanssa, jotta itsenäisyyspyrkimyksiä voitaisiin ajaa täysipainoisesti. Niinpä hän teki asiasta esityksen Uusmaalaisen osakunnan ylioppilaille marraskuun manifestin julkaisupäivänä vuonna 1914.[9] Ylioppilaiden puolelta tilaisuudessa olivat läsnä tohtori Arvid Mörne, maisteri Runar Appelberg, kamreeri Verner Hougberg ym. Entiset aktivistit joutuivat odottelemaan vuoden 1914 loppuun ennen kuin vuoden 1915 alussa ylioppilasaktivistit näyttivät vihreää valoa yhteistoimintaan vanhan kagaalin ja niin sanottujen entisten aktivistien kanssa (ylioppilasaktivistit olivat tosin tehneet periaatteellisen päätöksen 27. marraskuuta 1914 Ostrobotnian talossa pidetyssä kokouksessa).[10]

Tämän päätöksen johdosta Fabritius omistautui vuodesta 1915 lähtien kokonaan aktivistiliikkeelle. Saatuaan helmikuussa 1915 tiedon ylioppilaiden aktivistiliikkeeltä tohtori V. O. Sivénin kera, hän teki aloitteen sellaisen järjestön muodostamiseksi, joka avustaisi ja tukisi aktivistiliikettä taloudellisesti. Hän matkusti tässä tarkoituksessa pidetyn kokouksen valitsemana ja toimeenpanevan komitean valtuuttamana Tukholmaan ja edelleen Saksaan tapaamaan meriattasea von Fischeriä, joka ei suhtautunut asiaan suopeasti vaan kysyi Fabritiukselta, mitä "intressejä Saksalla voisi olla Suomessa". Tähän Fabritius ei osannut vastata, mutta von Fischer neuvoi häntä matkustamaan edelleen Berliiniin ja pyrkiä siellä asianomaisten puheille.[11] Berliiniin hän matkustikin, tosin Tukholman kautta, missä hänen seuraansa yhtyivät Gummerus ja Donner, ja kolmikko lähti neuvottelujen jälkeen Berliiniin maaliskuun lopussa. Siellä he tapasivat Landgrafenstrasse 20:ssä Wetterhoffin ja tohtori Sundvallin, mutta neuvottelut kääntyivätkin Locktedt-kurssin lopettamisuhkaan. Tähän loppuikin Fabritiuksen toiminta asiassa (herrat riitautuivat keskenään, Wetterhoff mukaan lukien.[12]) Kun Gummerus jäi Berliiniin hoitamaan kyseisiä toimia ja Donner matkusti Ruotsiin samoissa tehtävissä, niin Fabritius suuntasi kulkunsa jääkärioppiin Lockstedter Lageriin.

Fabritius liittyi yhtenä ensimmäisten vapaaehtoisten joukkoon, joiden päämääränä oli Saksassa sotilaskoulutusta antava Pfadfinder-kurssi, joka järjestettiin Pohjois-Saksassa sijaitsevalla Lockstedter Lagerin harjoitusalueella. Leirille hän ilmoittautui 12. huhtikuuta 1915, ja hänet komennettiin elokuussa 1915 etappitehtäviin Tukholmaan, missä hän työskenteli ensin Saksan leiriltä saamansa komennustodistuksensa turvin ja myöhemmin Tukholman valtuuskunnan siihen valitsemana edustajana yhdessä Gummeruksen ja kapteeni Heldtin kanssa. Fabritius laati värväyssuunnitelmat, jotka syyskuussa lähetettiin Suomeen ylioppilaskomitean käyttöön.[13] Hän työskenteli jo sitä ennen yhdessä Gummeruksen kanssa saadakseen ruotsalaisten aktivistien, etenkin Ruotsin Berliinin-lähettilään kreivi Tauben vaikutuksen avulla saksalaiset suostumaan suomalaisen sotilasjoukon laajentamiseen pataljoonaksi. Tukholmassa hänen värväysaikainen asemapaikkansa oli kapteeni Heldtin toimisto.

Fabritius toimi vuoden 1916 alusta lähtien Suomen aktivistiliikkeen ulkomaanvaltuuskunnan jäsenenä aina sen toiminnan lopettamiseen saakka syyskuussa vuonna 1917 siitäkin huolimatta, että kapteeni Heldt tuli karkotetuksi Ruotsista ja hänen tilalleen toimistoon komennettiin saksalaisten puolelta tohtori Schmidt. Valtuuskunta teki myös rintamakäyntejä Saksaan, missä sen huomattavin käynti suomalaisten joukkojen luokse loka–marraskuussa vuonna 1916 kesti useita päiviä. Valtuuskuntaan kuuluivat von Bonsdorff, Donner, Fabritius ja Sairio. Toinen merkittävä käynti Saksassa Berliinissä saksalaisten viranomaisten puheilla tapahtui maaliskuun 21. päivänä 1917, ja siihen myös Fabritius osallistui yhdessä vapaaherra Adolf von Bonsdorffin ja Berliinin suomalaisen toimiston johtajan Samuli Sarion kanssa. Käynnillä esiteltiin suunnitelma Ahvenanmaan valtaamisesta ja siitä eteneminen Turun kautta Helsinkiin Suomen ankaran talven takia suotuisia jääolosuhteita hyväksi käyttäen. Tällöin Saksan viranomaiset eivät voineet esitykseen suostua.

Suomen luottamusmiehistö käynnillä Libaussa 17.–22. helmikuuta 1917. Vasemmalta: von Essen nuorempi, Ekola, Hauptzugf. Torsten Jernström, luutnantti Erdmann, Almar Fabritius, Kapteeni Base.

Kolmannen kerran hän matkusti Saksaan tapaamaan suomalaisia joukkoja ns. luottamusmieskäynnille 17.–22. huhtikuuta 1917 yhdessä pankinjohtaja von Essenin ja maanviljelijä Ekolan kanssa. Tapaamisella he esitelmöivät Suomessa vallitsevista mielialoista ja oloista.

Fabritius yritti puolestaan kesällä vuonna 1917 saada muodostetuksi Wetterhoffin suunnitteleman ”Itämeren asiain valiokunnan” Saksan ulkoministeriön yhteyteen, mutta yritys jäi kuitenkin kesken Wetterhoffin vangitsemisen johdosta. Hän teki Venäjän vallankumouksen tapahduttua aloitteen kirjallisen lupauksen hankkimiseksi Saksan keisarilta siitä, että Saksa mikäli mahdollista toteuttaisi Suomen itsenäisyyden ja joka tapauksessa rauhanneuvotteluissa kannattaisi laajennettua autonomiaa Suomelle (Vakuutus, joka oli ajateltu vastapainoksi venäläisten lupauksille, ei kuitenkaan koskaan tullut vaikuttamaan poliittiseen toimintaan kotimaassa).[2]

S/S Hero Tukholman satamassa, jonka oli määrä tuoda ase- ja miehistöapua Ahvenanmaalle Uudenkaupungin suojeluskuntajoukoille.

Hän sai ensi kerran kotimaassa käydessään vuoden 1918 alkupäivinä senaatin puheenjohtajalta Svinhufvudilta valtuudet hankkia Ruotsista aseapua, jos Suomessa syntyisi taistelu. Hän perusti näitten valtuuksien nojalla viikkoa ennen Suomen sisällissodan alkua Tukholmaan toimiston, josta sitten tuli Suomen lähetystön sotilastoimisto. Toimiston merkittävin saavutus Suomen sotatoimien auttamiseksi Ahvenanmaalla sen järjestämä miehistön ja aseiden lähetysyritys Uudenmaan suojeluskunnan tueksi S/S Hero aluksella Tukholmasta helmikuussa vuonna 1918. Tämä yritys kumminkin kariutui, kun Ruotsin hallitus väitti aseita varastetuiksi ja takavarikoi lastin. Tämä oli suora kannanotto Ruotsin taholta Ahvenanmaa kysymykseen.[14] Fabritiuksella oli sisällissodan alettua kenraali Mannerheimilta saatu mandaatti toimia sotilasasiamiehenä Tukholmassa.

Fabritius toimi vuosina 1918–1919 jälkiselvittelytyössä, joka koski haavoittuneiden ruotsalaisten vapaaehtoisten korvausasioita. Hän palasi kotimaahan toukokuussa 1919 ja jatkoi entisessä toimessaan eduskunnan ruotsinkielisen pikakirjoituskanslian päällikkönä, jossa tehtävässä hän toimi vuosina 1919–1951. Hänet on haudattu Helsingin Hietaniemen hautausmaalle.[2]

• Toim. J. Suomalainen, J. Sundvall, E. Olsoni, A. Jaatinen: Suomen jääkärit I, Osakeyhtiö Sotakuvia, Kuopio 1933.
• Toim. Ignatius, Theslöf, Palmén, Grotenfelt, Nordenstreng ja Soikkeli, Suomen vapaussota 1918 osat I, Otava Helsinki 1926.
• Toim. Kai Donner, Th. Svedlin ja Heikki Nurmio, Suomen vapaussota I ja IV, Gummerus Jyväskylä 1927.
• Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
• Uola, Mikko: Fabritius, Almar. Teoksessa Suomen Kansallisbiografia, osa 2. ISBN 951-746-443-6. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. Fabritius, Almar (1874–1953) Kansallisbiografia verkossa. (maksullinen)
• Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.
• Aarne Sihvo, Kolmasti komennettuna, Gummerus Jyväskylä 1918.
• Paavo Susitaival, Aktivistit toimivat, WSOY Porvoo 1968

Viitteet

1. Veli-Matti Autio: / Fabritius (1600 - ) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
2. Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975 s. 112
3. Kallioniemi, Kaarlo: Pikakirjoitus ja säätyvaltiopäivät, s. 255. Helsinki: Otava, 1946.
4. Fabritius, Almar, Kansallisbiografia
5. Fabritius, E. A.: Svensk snabbskrift, s. 6. 4. painos. , 1963.
6. Suomalaisen siirtolaisuuden 100-vuotisjuhla 2005. Suomen suurlähetystö, Buenos Aires. Arkistoitu 31.5.2011. Viitattu 12.5.2009. päivitetty 13.3.2008
7. Suomen jääkärien elämäkerrasto 1938, s. 85
8. Susitaival, Aktivistit toimivat, s. 18
9. Suomen Vapaussota, osa I, s. 88–89
10. Suomen jääkärit, elämä ja toiminta sanoin ja kuvin, osa I s. 48–51
11. Suomen Vapaussota, osa I, s. 90–81
12. Suomen Vapaussota, osa I, s. 91
13. Suomen Vapaussota, osa I, s. 100
14. Suomen Vapaussota, osa IV, s. 73–75

    Ylennykset ja kunniamerkit    

Ylennykset		Kunniamerkit
Reservin kapteeni 23. huhtikuuta 1918		Vapaudenristi 2. lk. Suomen valkoisen Ruusun ritarikunnan 1. lk. ritarimerkki Vapaussodan muistomitali Jääkärimerkki Preussin Rautaristi 2. lk.