Druidi

Druidit olivat pappisluokan jäseniä, joita roomalaisten tekstien perusteella esiintyi Britteinsaarilla ja Galliassa kelttiläisten väestöjen keskuudessa noin 2 000 vuotta sitten. Druidien uskomuksista, rituaaleista, pukeutumisesta ja muusta on vain vähän tietoa.[1]

Näkemys druidista vuodelta 1854.
Nykydruideja Stonehengessa auringon noustessa.

Sana ”druidi” lienee alun perin lausuttu dru-vid tai dru-vind ('tietäjä'[2] tai 'tammen tuntija'[3]). Druidit valittiin ylimystön joukosta, ja kokelaitten oli opeteltava ulkoa suuret määrät runoja, lakeja ja loitsuja. Druidien päätehtävänä oli uskonnollisten menojen johtaminen, mutta he vastasivat usein myös oikeudenkäytöstä ja toimivat parantajina. He tulkitsivat lisäksi unia ja taivaankappaleiden liikkeitä.[4] Druidien tärkeimmät uskonkappaleet olivat sielun kuolemattomuus ja jälleensyntyminen.[3][5]

Historiaa

Tunnetuimpia antiikin lähteistä on kreikkalainen oppinut, kelttien keskuudessa matkustanut Poseidonios (n. 135 – 51 eaa.), jonka jo kadonneita kirjoituksia myöhemmät kirjoittajat lainasivat paljon. Heihin kuuluivat kreikkalainen Strabon, Diodoros Sisilialainen ja merkittävimpänä Julius Caesar (102 – 44 eaa.), joka kuvaili teoksessaan Gallian sota laajasti druideja.[6] Myöhemmin roomalainen historioitsija Plinius vanhempi (23–79 jaa.) keskittyi erityisesti druideihin teoksissaan, jotka perustuivat osin ensi käden tietoon[7].

Galliassa yksi druidi valittiin päädruidiksi, ja hän toimi virassa kuolemaansa asti. Päädruidin kuoltua valittiin uusi. Kerran vuodessa druidit kokoontuivat karnuuttien alueella olevaan pyhään paikkaan, ja siellä druidien tuomioistuin käsitteli kaikki sille tuodut riita-asiat. Myös irlantilaiset tarut kertovat päädruidin eli arkkidruidin valinnasta.[3]

Ylhäisen syntyperänsä ja oppineisuutensa vuoksi druidien asema kelttiyhteisöissä oli korkea. He eivät maksaneet veroa ja heidät oli vapautettu sotapalveluksesta. Heidän asemaansa korosti salaperäisyys, sillä druidit eivät kirjoittaneet mitään oppejaan muistiin. Kaikki tieto välitettiin uusille druidisukupolville suullisesti.[8] Druidikokelaitten opinnot saattoivat kestää jopa kaksikymmentä vuotta.[9]

Caesarin mukaan druidit tutkivat sekä luontoa että tuonpuoleista. Druidit opettivat, että sielu koki kuoleman jälkeen jälleensyntymän ja sielunvaelluksen. Tällä saatettiin pyrkiä vähentämään kuolemanpelkoa ja valaa rohkeutta sotureihin taistelussa.[9]

Antiikin lähteiden mukaan druidit uhrasivat joissakin tapauksissa myös ihmisiä. Yleensä uhrattavat olivat jostain rikoksesta tuomittuja. Uhrirituaaleissa käytettiin oksista punottuja koreja, joihin uhrattavat suljettiin, ja sen jälkeen korit poltettiin.[3] Ihmisuhreja käytettiin myös ennustamiseen. Uhrit surmattiin puukottamalla, ja sen jälkeen heidän kuolonkouristuksiaan ja veren valumajälkiä tulkittiin ennusmerkkeinä.[9]

Roomalaiset pitivät druideja Rooman valtaa vastustaneen liikehdinnän johtajina, minkä vuoksi druidit joutuivat roomalaisten erityisen vainon kohteiksi.[10] Druidit nujerrettiin Galliassa keisari Tiberiuksen aikana, Britanniassa luultavasti vähän myöhemmin. Irlannissa druidien perinteet säilyivät pidempään, mutta he menettivät asemansa pappeina kristinuskon tultua saarelle.[3]

Nykyaikainen druidismi
Druideja Stonehengessa.
Pääartikkeli: Druidismi

Druidit alkoivat kiehtoa 1600- ja 1700-lukujen brittiläisiä historiantutkijoita, jotka virheellisesti kuvittelivat Stonehengen kaltaisten esihistoriallisten megaliittien olleen druidien pyhättöjä. 1700-luvulla alkoi Britanniassa myös muodostua uusi druidiliike, joka katsoi elvyttävänsä muinaisten druidien uskonnon. Nykyaikainen druidismi syntyi 1960-luvulla, ja sillä on kannattajia Britannian lisäksi myös Yhdysvalloissa, Ranskassa ja Keski-Euroopassa.[1]

Druidit populaarikulttuurissa

Viihteen tunnetuimmat druidihahmot ovat epäilemättä Asterix-sarjakuvan Akvavitix ja kuningas Arthurin kasvattaja Merlin. Akvavitixin edustama mielikuva druideista valkoiseen kaapuun pukeutuneina, valkopartaisina vanhuksina on 1800-luvun romantiikan tuotetta.[1]

Lähteet
  • Castrén, Paavo & Pietilä-Castrén, Leena: Antiikin käsikirja. Helsingissä: Otava, 2000. ISBN 951-1-12387-4.
  • Sjöblom, Tom: Druidit: Tietäjiä, pappeja ja samaaneja. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-842-3.
  • James, Simon: Keltit. (Exploring the World of the Celts, 1993.) Suomennos: Tarja Kontro. Helsinki: Otava, 2005. ISBN 951-1-19271-X.
  • Sjöblom, Tom : Druidit ja Kuun temppeli (Arkistoitu – Internet Archive). Tieteessä tapahtuu 4/2003. (PDF)
  • Green, Miranda J.: Dictionary of Celtic Myth and Legend. Thames and Hudson Ltd, 1992. ISBN 0-500-27975-6
  • Spectrum tietokeskus. 16-osainen tietosanakirja. 5. osa, Kal–Koo. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1977. ISBN 951-0-07244-3.

Viitteet
  1. Sjöblom 2006.
  2. Sjöblom 2003, s. 37
  3. Druid Encyclopædia Britannica Online. Encyclopædia Britannica. Viitattu 21.9.2010. (englanniksi)
  4. Castrén & Pietilä-Castrén 2000, s. 139.
  5. James 2005, s. 91
  6. Sjöblom 2006, s. 83–85
  7. Sjöblom 2006, s. 99–104
  8. James 2005, s. 90
  9. Green 1992, s. 86
  10. Spectrum 5, s. 304–305.

    Aiheesta muualla
    • Tom Sjöblom: Druidit – tietäjiä, pappeja vai samaaneja. Uskonnontutkija 2/2007.
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.