Dreeveri

Urosten säkäkorkeus on 32–38 cm ja narttujen 30–36 cm. Paino on 14–16 kg. Rotu on pitkä ja matala. Pää on muodoltaan melko kookas, kuono on vahva. Korvat ovat melko pitkät ja ohuet. Koira on pitkähäntäinen. Häntä paksuuntuu tyvestä. Karvoitus on karkeaa ja suoraa. Kaikki väriyhdistelmät yhdistyneenä valkoiseen ovat sallittuja (lukuun ottamatta valkovoittoisuutta ja maksanruskeaa); yleisiä ovat musta-ruskea-valkoinen (kolmivärinen) ja punavalkoinen (ruskeavalkoinen).

Dreeveri on valpas, älykäs ja rauhallinen koira. Se on yleisesti ottaen tarkkaavainen ja rauhallinen, ei aggressiivinen, hermostunut eikä arka. Se on rohkea eikä yleensä arkaile ihmisiä tai toisia koiria. Se on myös erittäin itsepäinen eikä sillä ole miellyttämisenhalua, minkä vuoksi se voi olla haastava koulutettava. Rodun metsästysvietti on erittäin voimakas.

Dreeveri tunnettiin alun perin nimellä dachsbracke, ja sen alkuperä on Saksan, Sveitsin ja Itävallan ylängöillä. Koirat metsästivät suurissa ajueissa, jotka koostuivat jopa 50 yksilöstä. Saksan hulluna vuotena vuonna 1848 prinsseiltä evättiin metsästysoikeudet, ja sen sijaan pienet maanomistajat ja maanviljelijät saivat metsästysoikeudet. He saivat metsästää kaikentyyppistä riistaa ja vuoden ympäri. Kuitenkin jo kahden vuoden päästä riista oli lähes sukupuuton partaalla, joten metsästystä piti jälleen rajoittaa kausittaiseksi. Pitkäraajaisilla ajokoirilla metsästäminen kiellettiin, minkä vuoksi syntyi alkuperäinen dachsbracke.[2]

Lakimuutoksen myötä lyhytraajaisia ajokoiria alettiin jalostaa sekä Saksassa että Sveitsissä. Ajokoiria ja mäyräkoiria risteytettiin keskenään, jotta saataisiin aikaan hitaampi, matalaraajainen rotu. Tuloksena oli erittäin vaihteleva populaatio, ja 1800-luvun lopulla saksalaiset kynologit yrittivät jalostaa kannasta homogeenisemman. Vuonna 1886 rotu hyväksyttiin virallisesti, ja sille annettiin nimeksi dachsbracke. On kuitenkin olemassa tarina koirasta, joka kilpaili näyttelyissä kolmella eri rotunimellä. Tilannetta mutkisti myös se, että jonkin aikaa saksalainen mäyräkoirayhdistys kutsui kaikkia yli 10-kiloisia yksilöitä nimellä dachsbracke; olikin olemassa teoria, että jälkimmäinen oli vain mäyräkoiran muunnos. Itävallassa perustettiin kansainvälinen dachsbrackejärjestö, ja se julkaisi rotumääritelmän, joka vastaa nykyistä dreeveriä.[2]

Hitaasti mutta varmasti rotu alkoi saavuttaa suosiota myös Ruotsissa. Maan ensimmäiset yksilöt olivat westfalen-tyyppisiä. Jo 1890-luvulla Carbonnierin perhe omisti muutamia koiria, ja ensimmäinen kasvattaja oli av Gusum-kennelin insinööri Zirkenbach. Ruotsissa syntynyt, mäyräkoiraharrastaja Otto Hedströmin kasvattama Klipp osallistui Tukholman näyttelyyn vuonna 1905, jolloin se voitti toisen palkinnon. Vuonna 1903 dachsbracke lisättiin Svenska Kennelklubbenin kantakirjaan, ja kaikki tuolloin rekisteröidyt yksilöt olivat Zirkenbachin kasvattamia.[2]

Rodun historiaan Ruotsissa liittyi varhaisina vuosina huomattavan paljon sisäsiitosta. Monia yksilöitä vietiin Tanskaan, missä Frands Christian Frandsen käytti niitä strellufinajokoiran kehittämiseen. Lisäksi hän käytti jalostukseensa pientä sveitsinajokoiraa. Myöhemmin strellufinajokoirilla oli merkittävä rooli nykyisen dreeverin perimässä.[2]

Aluksi ruotsalaiset suhtautuivat uuteen, matalaraajaiseen rotuun nihkeästi. Heidän mielestään heidän silloiset ajokoiransa olivat riittävän tehokkaita jäniksen ja ketun ajoon. Kuitenkin muutama asialleen omistautunut kasvattaja jatkoi rodun kehittämistä. Yksi heistä oli E.A.:s-kennelin Erik Almqvist, joka asui Skånessa – alueella, jolla dachsbracke sai ensi kertaa jalansijaa maassa. Metsästäjät alkoivat kuitenkin enenevissä määrin metsästää kauriita, mihin he tarvitsivat pienemmän koiran. Mäyräkoira oli yksi vaihtoehto, mutta lopulta dachsbracke alkoi saavuttaa suosiota.[2]

Nykyisen dreeverin kehittäjänä pidetty Nils Herman Ygberg aloitti jalostuksen 1930-luvulla. 1930-luvun lopulla rotu saavutti suuren suosion, ja rekisteröintimäärä kasvoi nopeasti ja tasaisesti: vuosina 1945-1946 määrä lähes tuplaantui. Suosion takia kuitenkin 1940-luvulla myytiin mitä tahansa, eikä pentujen metsästysominaisuuksista ollut takuita. Vuonna 1944 perustettiin Svenska Dachsbrackenklubben, joka aloitti konkreettisen jalostusohjelman. Sen avulla rotu sai selkeän suunnan: ainoastaan käyttökoirilla teetettiin pentuja.[2]

Ruotsalaisten mielestä nimi dachsbracke oli vaikea lausua, joten vuonna 1947 Svenska Dachsbrackenklubben järjesti kilpailun jossa piti keksiä uusi rotunimi. Ehdotuksia tuli peräti 603, ja voittaja oli metsänhoitaja Carl Axel Frändén ehdotuksellaan drever. Vuonna 1953 FCI erotti virallisesti westfaleninajokoiran ja dreeverin toisistaan.[2]

Vaikka rodun "kulta-aika" oli 1960–1980-luvulla, on se edelleen yksi Ruotsin suosituimmista roduista ja jäljestysroduista kaikkein suosituin.[2] Suomessa dreeveri oli vuonna 1972 yhdeksänneksi suosituin koirarotu,[4] mutta 50 vuotta myöhemmin eli vuonna 2022 enää 35:nneksi suosituin[5].

Jalostuksen ansiosta dreeveri on nykyään hyvin terve rotu. Aiemmin rotua vaivasi yleisesti osteodystrofia. Myös etujalkojen kierous on pääasiassa saatu pois kannasta, lukuun ottamatta yksittäisiä tapauksia.

• Tapio Eerola: Suomen koirarodut. Tammi 1997.
• Maarit Laaksonen: Suomen suosituimmat koirarodut. Otava 2001

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Dreeveri Wikimedia Commonsissa

• Rotumääritelmä (Suomen Kennelliitto, pdf)
• Suomen dreeverijärjestö