Dreadnought (alustyyppi)

Kun höyrykone yleistyi aluksissa, alkoivat myös taktiikat ja laivojen suunnittelu muuttua perinteisestä. Yhdysvaltain sisällissodassa esiintyivät ensimmäiset rautarunkoiset alukset sekä ensimmäinen tykkitorni. Vähitellen ymmärrettiin, että täysilaidallisten ampuminen eri kokoisilla tykeillä oli historiaa. Sota-alusten nopeus, panssarointi ja aseistus kehittyivät, mutta mitään selvästi mullistavaa alusluokkaa ei rakennettu. Syynä tähän oli osaltaan merisodan taktiikan puutteet, jotka aivan kuten maasodankin taktiikat olivat jääneet teknisestä kehityksestä jälkeen. Maailman suurin merimahti, Iso-Britannia, ei esimerkiksi ollut osallistunut yhteenkään tärkeään meritaisteluun sitten vuoden 1805, joten uusista aluksista ja niiden käytöstä taistelussa ei ollut edes kunnon kokemusta. Vuosisadan vaihteessa taistelulaivoissa oli edelleen eri kaliiperisia tykkejä sijoitettuina erillisiin pattereihin. Esimerkkinä näistä on 1895-1898 valmistetut Britannian laivaston Majestic-luokan alukset, joiden pääaseina oli neljä 12 tuuman ja kaksitoista 6 tuuman tykkiä.

Osa Majestic-luokan alusten kaaviosta vuodelta 1902.

Tilanne muuttui, kun merisodan uudesta luonteesta saatiin kokemuksia ja kun näyttämölle astui mies, joka oivalsi näiden kokemusten merkityksen. Ensimmäiset kokemukset uusimmista taistelualuksista saatiin Kiinan–Japanin sodasta 1894–1895 sekä Espanjan–Yhdysvaltain sodasta 1898. Eniten kokemusta saatiin silti Venäjän–Japanin sodassa vuonna 1905 käydystä Tsushiman meritaistelusta. Japani ja Iso-Britannia olivat liittolaisia, joten japanilaisilla aluksilla oli brittiläisiä tarkkailijoita, jotka tekivät paljon huolellisia muistiinpanoja ja lähettivät ne Amiraliteetille Lontooseen. Siellä ne näki vuonna 1904 ensimmäiseksi merilordiksi (eli merivoimien komentajaksi) valittu amiraali John Fisher.

HMS Dreadnought vuonna 1911. Kuvassa näkyy hyvin ero tykkitornien sijainnissa aiempiin aluksiin verrattuna.

Fisher todella panosti työhönsä ja hän ymmärsi, että käydyissä meritaisteluissa oltiin nähty jotain uutta. Alukset luonnollisesti avasivat tulen ensin suurimmilla tavallisesti 12 tuuman (305 mm) tykeillään, mutta koska niitä oli molemmilla puolilla kumpikin osapuoli oli haluton vähentämään etäisyyttä viholliseen. Lähitaistelua vältettiin myös siksi, että pelättiin vastustajan torpedoilla varustettuja aluksia. Näin ollen 6, 9 ja 10 tuuman tykit olivat käytännössä hyödyttömät. Myös nopeuden merkitys oli selvä, sillä japanilaisilla oli ollut 3–4 solmun etu venäläisiin nähden ja näin ollen he olivat hallinneet taistelun kulkua. Koska suurten tykkien tulta voitiin torjua vain omilla suurilla tykeillä, oli vastaus ilmeinen.

Kaikki pienimmät tykit jätettiin pois ja näin ollen HMS Dreadnoughtin aseistus käsitti kymmenen 12 tuuman tykkiä, kun aikaisemmissa niitä oli ollut yleensä vain neljä. Näistä tykeistä korkeintaan kahdeksan voitiin suunnata samaan suuntaan, mutta puute korjattiin pian ja seuraavissa aluksissa tykeistä voitiin suunnata kymmenen samaan suuntaan. Laskettiin, että taistelussa vanhemman tyyppistä alusta vastaan Dreadnought oli vähintään kaksi ja puoli kertaa voimakkaampi.

Dreadnought oli myös ensimmäinen laiva kokoluokassaan, jossa oli höyryturbiinikoneisto, teholtaan 23 000 hevosvoimaa. Tällä uudella koneistojärjestelmäälä alus saavutti 21 solmun nopeuden. Suuri koneteho mahdollisti raskaan panssaroinnin, aluksen nopeuden kärsimättä siitä. Esimerkiksi keskilavalla ja tykkitorneissa panssari oli 280 mm paksu, mikä oli hyvä luku kokonaisuutta katsottaessa.

Ensimmäiset yleiset reaktiot uuteen alukseen koettiin Isossa-Britannissa, jossa Fisher sai jälleen uusia vihamiehiä. Hän oli ollut jo ennestään vanhempien upseerien epäsuosiossa uusittuaan kuninkaallisen laivaston koulutuksen 1902. Nyt hän hylkäsi käytöstä suuren osan kuninkaallisen laivaston aluksista auttamattomasti vanhentuneina. Tämän seurauksena koettiin, että Iso-Britannia oli haavoittuvaisempi kuin koskaan, ja kaiken lisäksi moni merimies menetti työpaikkansa. Tämä tosin oli hyvin hetkellinen tilanne, kuten pian havaittiin.

Fisher oli myös ajanut Ison-Britannian kalliiseen kilpavarusteluun, sillä meriherruuden säilyttämiseksi uusia aluksia oli rakennettava pikaisesti lisää. Merten hallintahan oli elinehto koko Brittiläiselle imperiumille. Alusten rakentamisen lisäksi myös miehiä tarvittiin taas lisää siitä huolimatta, että laivaston alusten lukumäärä oli vähäisempi kuin aikaisemmin. Vuonna 1900 kuninkaallisen laivaston vahvuus oli ollut 98 000 miestä, kun se vuonna 1913 oli jo 140 000 miestä. Myös kustannusarviot nousivat samaan tahtiin. Vuonna 1906 sotalaivaston kustannukset olivat olleet 33 miljoonaa puntaa, kun ne vuonna 1913 olivat 44 miljoonaa puntaa. Tällä oli suoria vaikutuksia Ison-Britannian harjoittamaan politiikkaan ja sen taloudenpitoon. Myös uusia satamia ja telakoita rakennettiin. Toinen suora pidempiaikainen seuraus oli siirtyminen turbiinimoottoreiden käyttöön. Niiden polttoaine nimittäin vaihdettiin hyvin nopeasti hiilestä öljyyn, ja sitä Isolla-Britannialla ei ollut omasta takaa. Sen ostaminen ulkomailta ei myöskään houkuttanut, ja niin Ison-Britannian hallitus päätti lähteä omien yhtiöidensä mukana poraamaan öljyä silloisesta Persiasta.

SMS Westfalen

Monet maailman maat näkivät uuden aluksen edut ja ryhtyivät rakentamaan omia dreadnought-luokan aluksiaan. Näistä maista suurimman kilpailun Isolle-Britannialle tarjosi Saksa, joka oli juuri aloittanut laivastonsa rakentamisen amiraali Tirpitzin laivasto-ohjelman seurauksena. Saksa suunnitteli nopeasti itselleen oman dreadnought-luokan aluksen. Saksan ensimmäiset dreadnoughtit olivat Nassau-luokan kaksi alukset, jotka saivat nimet Nassau ja Westfalen ja ne laskettiin vesille 1907. Ne olivat lyhyempiä kuin Dreadnought, mutta leveämpiä ja niiden uppouma oli 18 900 tonnia, kun Dreadnoughtin uppouma oli 17 900 tonnia. Painoero johtui pääasiassa paksummasta panssarista ja siitä, että saksalaisissa aluksissa oli kaksitoista 280 mm tykkiä. Saksan ennen dreadnoughteja rakentamia aluksia alettiin kutsua humoristisesti viiden minuutin aluksiksi, sillä ne kestäisivät taistelussa dreadnoughtia vastaan vain viisi minuuttia. Myös Saksassa laivaston kilpavarustelu vaikutti politiikkaan ja ihmisten arkeen. Nämä vaikutukset eivät tosin olleet niin maailmanlaajuisia ja pitkäkestoisia kuin ne, jotka koettiin Isossa-Britanniassa. Saksassa ehkä tärkein ja edelleen nähtävissä oleva seuraus tältä ajalta olivat Kielin kanavan muutostyöt. Kanava avattiin 1895, mutta jo vuonna 1907 alkoivat työt, joissa kanavaa suurennettiin huomattavasti, jotta dreadnought-luokan alukset mahtuisivat kulkemaan sen läpi.

HMS Invincible

Dreadnoughtit aloittivat taistelulaivojen kehitys- ja rakennuskilpailun, joka huipentui sellaisiin aluksiin kuin yhdysvaltalainen USS Missouri (1944), joka palveli vielä Persianlahden sodassa 1991. Toinen alusluokka, joka syntyi dreadnoughtien ja amiraali Fisherin vanavedessä, oli taisteluristeilijä. Se oli kevyemmin panssaroitu ja hieman heikommin aseistettu kuin dreadnought-luokan alus, mutta se oli vastaavasti nopeampi. Esimerkkinä voidaan mainita Invincible-luokka, jonka alukset olivat kuninkaallisen laivaston ensimmäiset taisteluristeilijät. Verrattuna Dreadnoughtiin oli HMS Invincible huonommin panssaroitu (keskilavalla 152 mm ja tykkitorneissa 178 mm) ja siinä oli vain kahdeksan 12 tuuman tykkiä. Toisaalta se kykeni 25 solmun nopeuteen ja toisin kuin Dreadnought, se kykeni ylläpitämään suurinta nopeuttaan paljon kauemmin. Lähitaistelua varten siinä oli viisi torpedoputkea. Alusten kehitysten myötä taisteluristeilijän ja taistelualuksen erot kaventuivat kunnes taisteluristeilijä-nimityksestä luovuttiin.

Suurin taisteluristeilijäksi luokiteltu alus oli brittiläinen HMS Hood (1920), jonka Saksan laivaston taistelulaiva Bismarck (1939) upotti toukokuussa 1941. Tällä tragedialla oli osansa taisteluristeilijöiden katoamisessa. Hoodin kohtaloksi osoittautui heikko panssarointi. Bismarckin ammus läpäisi aluksen kannen ja räjäytti aluksen perällä olevan ammusvaraston. Hood upposi kolmessa minuutissa ja 1 418:sta miehistön jäsenestä vain kolme selviytyi.

• McCallum, R. B.: Merisodan historia 1906-14. Kuohuva Vuosisata, 1973, nro 7/73.
• Westwood, J. N.: Merisotien strategia 1905-1914. Kuohuva Vuosisata, 1973, nro 7/73.
• Björn Landström: Laiva. , 1961/1990.