Douglas SBD Dauntless

Douglas SBD Dauntless oli Douglas Aircraft Companyn valmistama lentotukialuksilta toimiva syöksypommittaja toisessa maailmansodassa.

Douglas SBD Dauntless
Tyyppi syöksypommittaja
Alkuperämaa  Yhdysvallat
Valmistaja Douglas Aircraft Company
Ensilento 1. toukokuuta 1940
Esitelty 1940

Tausta

Laivasto hyväksyi 28. marraskuuta 1936 muutoksen tilauksen 50517, joka sisälsi 54 Notrhrop BT-1 hankinnan. Sopimuksen mukaan Northrop valtuutettiin BT-1:n (s/n 330 BuNo 0627) muuttamiseen siten, että nostettava laskuteline otetaan käyttöön. Modernisoitu malli nimettiin XBT-2:ksi.[1]

Kone valmistui ja testilennot aloitettiin 22. huhtikuuta 1938. Moottorina oli 825 hevosvoiman Pratt & Whitney R-1535-94 kuin BT-1 tuotantomalleissa. Laskutelineet ylhäällä tapahtuneen laskun jälkeen Douglas päätti 21. kesäkuuta 1938 päivätyn sopimusmuutoksen jälkeen vaihtaa moottoriksi 1000 hevosvoiman Wright R-1820-G113, johon liitettiin kolmilapainen vakionopeus potkuri. Lisäksi koneeseen asennettiin koukku lentotukialus käyttöä varten. Muokattuna kone toimitettiin 24. elokuuta 1938 Anacostiaan vastaanottotesteihin. Laivaston koelentäjät olivat tyytyväisiä huippunopeuteen 429 km/h, mikä ylitti taatun huippunopeuden 415 km/h sekä BT-1:n huippunopeuden 359 km/h.[1]

Helmikuussa 1939 kone luovutettiin Langley Memorial Aeronautical Institutelle tuulitunnelikokeisiin, joissa oli tarkoitus testata mahdollista nopeuden lisäystä ja parantaa sakkaus ominaisuuksia. Testien tuloksena NACA esitti lukuisia muutoksia siipiin ja runkoon. Merkittävimmät muutokset liittyivät mahdollisen tehokkaamman moottorin asentamiseen ja tuotannon yksinkertaistamiseen. Muutosten toteuttamisen jälkeen XBT-2 katsottiin valmiiksi tuotantoon ja ensimmäinen tilaus tehtiin 8. huhtikuuta 1939.[1]

Tuotanto

Ensimmäinen tilaus No. 65969 sisälsi 36 SBD-1-lentokonetta, joissa oli huomioitu vaatimukset tiedustelupommittajaksi ja vaihdettu toimittajan nimeä. Northrop oli muuttunut Douglas Aircraft Companyn El Segundon tehtaaksi. Konemäärää nostettiin myöhemmin 144:ään ja käsitti sekä SBD-1 että SBD-2 malleja. Tuotantolinjalta valmistui huhtikuussa 1940 ensimmäinen kone (s/n 549 BuNo 1596), jonka ensilento oli 1. toukokuuta ja luovutus laivastolle 6. syyskuuta. Kone vastasi XBT-2:ta, mutta siinä oli moottorina 1000 hevosvoiman Wright R-1820-32 ja siiven keskiosien lisätankit kasvattivat polttoainemäärän 795 litraan. Lisäksi aseistusta oli täydennetty lisäämällä toinen eteenpäin ampuva .50" konekivääri. Ensimmäisen koneen jälkeen valmistui nopeasti 56 identtistä lentokonetta, joista viimeinen luovutettiin 18. joulukuuta. Näiden lisäksi toimitettiin 87 SBD-2-konetta, joista ensimmäinen luovutettiin 18. joulukuuta. Koneita valmistettiin 22. heinäkuuta 1944 saakka, jolloin viimeinen SBD-6 (s/n 6563 BuNo 55049) valmistui.[2]

Versiot

Koneesta valmistettiin useita versioita[3]:

  • SBD-1: 57 kappaletta (BuNo 1596-1631 ja 1735-1755) luovutettiin 1940 merijalkaväelle. Koneiden moottoreina oli 1000 hevosvoiman yhdeksänsylinterinen ilmajäähdytteinen Wright R-1820-32 -tähtimoottori, johon oli liitetty vakionopeuspotkuri. Aseistuksena koneissa oli kaksi eteenpäin potkurin kehän läpi ampuvaa .50" konekivääriä ja taka-ampujalla .30" konekivääri. Polttoainetta oli 795 litraa. Rungon alle oli mahdollista sijoittaa 454 kg (1000 naulaa) pommi ja kummankin siiven ripustimiin yksi 45 kg (100 naulaa) pommi.
  • SBD-1P: Kahdeksan SDB-1 konetta, jotka varustettiin kameroin
  • SBD-2: 87 kappaletta (BuNo 2102-2188), jotka valmistettiin laivastolle joulukuusta 1940-toukokuuhun 1941. Muuten samanlaisia kuin SBD-1, mutta rungon keskiosassa olleet lisätankit korvattiin siipien kärjissä olevilla 246 litran säiliöillä. Polttoainemäärä nousi siten 1173 litraan. Joihinkin koneisiin asennettiin myöhemmin itsesulkeutuvat polttoainesäiliöt, mikä laski polttoainemäärän 984 litraan. Aseistusta oli vähennetty poistamalla toinen .50" konekivääri koneen etuosasta. Toisena valmistunut SBD-2 tuhoutui tehtaan koelennolla.
  • SDB-2P: ainakin 15 SBD-2 konetta varustettiin kameroin
  • SDB-3: Ensimmäinen tilaus syyskuussa 1940. Valmistettu kaikkiaan 585 kappaletta (BuNo 2109, 4518-4691, 03185-03384 ja 06492-06701) kolmena tilauksena. Koneissa oli edellisestä versiosta poiketen moottorina 1000 hevosvoiman Wright R-1820-52. Koneiden aseistus oli aluksi sama kuin SBD-1:ssä, mutta myöhemmin korvattiin yksipiippuinen vyösyöttöinen .30" konekivääri kaksipiippuisella vyösyöttöisellä .30" konekiväärillä. Itsesulkeutuvat tankit, jotka tulivat käyttöön SBD-2:ssa olivat vakiona. Versiossa otettiin käyttöön panssarointi. Ensimmäinen SBD-3 (c/n 751 BuNo 4518) luovutettiin 18. maaliskuuta 1941.
  • SBD-3A: Sopimustekninen nimi laivaston tilaamille SBD-3:lle, jotka luovutettiin maavoimille nimellä A-24 Banshee
  • SBD-3P: 47 SBD-3:a varustettiin luovutuksen jälkeen kameroilla
  • SBD-4: Kaikkiaan valmistettiin 780 SBD-4:ää (BuNo 06702-06991 ja 10317-10806), joista ensimmäinen (c/n 1547) luovutettiin 18. lokakuuta 1942. Useiden SBD-3:een tehtyjen muutosten vuoksi kuten 12 Voltin sähköjärjestelmä tuli tarpeelliseksi muuttaa versionumeroa. Lopulta uusi versio 24 Voltin järjestelmästä otettiin käyttöön, jolloin sähkötoiminen polttoaineenlisäpumppu korvattiin käsikäyttöisellä. Koneissa oli edelleen sama moottori, mutta potkuri korvattiin uudella Hydromaticin vakionopeuspotkurilla.
  • SBD-4A: Sopimustekninen nimi laivaston tilaamille SBD-4:lle, jotka luovutettiin maavoimille nimellä A-24A-DE Banshee
  • SBD-4P: 16 SBD-4:ä varustettiin luovutuksen jälkeen kameroilla
  • SBD-5: Versioista merkittävin, jota valmistettiin kaikkiaan 2964 kappaletta (BuNo 10807-11066, 28059-28829, 28831-29213, 35922-36421, 36433-36932 ja 54050-54599). Ensimmäinen SBD-5 luovutettiin 21. helmikuuta 1943 (s/n 2236 BuNo 10807). Mallin moottorina oli 1200 hevosvoiman Wright R-1820-60, jonka jäähdytys oli uusittu (ilman yläpuolista aukkoa). Tehon kasvu mahdollisti pommikuorman lisäyksen 1021 kilogrammaan eli 726 kg pommi rungon alle ja siipien alle 147,5 kg pommit. Eteenpäin ampuvat konekiväärit asennettiin jo tehtaalla.
  • SBD-5A: Sopimustekninen nimi laivaston tilaamille 60 SBD-5:lle, jotka luovutettiin maavoimille nimellä A-24A-DE Banshee. Koneet saivat ilmavoimien perustamisen jälkeen sarjanumerot 42-60882 - 42-60941 ja mallinimen A-24B-DE. Merijalkaväki vastaanotti SBD-5A (BuNo 09693-09752) kaluston 29. huhtikuuta 1943 alkaen. Koneissa oli laivaston koneista poiketen pneumaattinen takapyörä. Ne oli varustettu maavoimien laitteiston eikä niissä ollut koukkua lentotukialukselle laskeutumista varten.
  • XSBD-6: Heinäkuussa 1943 siirrettiin prototyypiksi kehitettäessä voimakkaammalla moottorilla valmistettua versiota. Kone valmistui El Segundon tehtaalta SBD-5:nä (s/n 4177 BuNo 28830), johon asennettiin maantasossa 1350 hevosvoimaa tuottava Wright R-1820-66, joka mahdollisti vielä 1200 hevosvoimaa 1675 metrissä. Lisäksi metalliset itsesulkeutuvat polttoainesäiliöt korvattiin ei-metallisilla itsesulkeutuvilla polttoainesäiliöillä, joihin mahtui 1075 litraa polttoainetta. Laivasto hyväksyi uuden mallin 8. helmikuuta 1944.
  • SBD-6: Ennen XSBD-6:n hyväksyntää laivasto muutti 3000 SBD-5-koneen tilausta siten, että ainoastaan 1549 SBD-5:tä, mikä sisältyi aiemmin ilmoitettuun lukuun. Jäljelle jäänyt tilaus sisälsi prototyypin ja 1450 SBD-6-konetta. Lopulta tuhannen SBD-6:n tilaus peruutettiin helmikuussa 1944 ja maaliskuusta heinäkuuhun 1944 ainoastaan 450 esisarjan konetta (BuNo 54600-55059) luovutettiin laivastolle. Koneet olivat lähes identtisiä prototyypin kanssa lukuun ottamatta ASV-tutkan asennusta kuten monissa SBD-5.
  • SBD-6A: Käytössä yhdessä koneessa (s/n 4561 BuNo 35922), jota käytettiin prototyyppinä kehitettäessä maavoimille SBD-6 kaltaista konetta. Projekti kuitenkin peruutettiin ja kone palautettiin SBD-5:ksi vastoin alkuperäistä sopimusta.
  • A-24-DE:
  • A-24A-DE:
  • A-24B-DE:
  • A-24B-DT:
  • Dauntless DB Mk I: Yhdeksän Britannialle luovutettua konetta

Käyttö

Vuoden 1940 lopulla luovutettiin ensimmäiset SBD-1-koneet merijalkaväelle VMB-2:lle (myöh. VMSB-232) San Diegoon. Japanilaisten hyökätessä Pearl Harboriin oli varustettu vielä neljä laivuetta, merijalkaväen VMB-1 (myöh. VMSB-132) sekä laivastossa USS Enterprisen VS-6 ja VB-6 sekä USS Lexingtonin VB-2. Hyökkäyksessä joutui yllätetyksi siirtolennolla Pearl Harborin ja Enterprisen välillä. Lisäksi VNSB-232 yllätettiin kentällä Ewassa Havaijilla. Enterprisen Dauntless upotti seuraavana päivänä keisarillisen Japanin laivaston sukellusveneen. Helmikuussa 1942 koneet iskivät Gilbertin ja Marshallin saarten alueelle ja kuukautta myöhemmin Marcukselle ja Wakelle.[4]

Midwayn taistelussa 128 Dauntlessia upottivat lentotukialukset Akagin, Kagan, Soryun ja Hiryun. Taistelussa menetettiin 40 Dauntlessia. Sodan kuluessa kalustolla varustettiin kaikkiaan 20 merijalkaväen laivuetta. Lisäksi laivasto käytti konetta Tyynenmeren lisäksi Pohjois-Afrikan maihinnousussa ja taistelussa Atlantista. Dauntless oli tarkoitus korvata Curtiss SB2C Helldiverilla, mutta kehitysaikaiset ongelmat hidastivat tuotantoon saamista. Lentohenkilöstö oli lisäksi mieltynyt koneen toimintavarmuuteen ja kestävyyteen. Pian sotatoimien päätyttyä kalusto kuitenkin siirrettiin varastoihin ja toisarvoisiin tehtäviin.[4]

Yhdysvaltain maavoimien lentojoukot käyttivät maatukikohtiin sijoitettavaa versiota Dauntlessista, joka sai tunnuksen A-24. Se ei kuitenkaan saanut vastaavaa tunnustusta käytöstään. Ensimmäinen operatiivinen yksikkö oli 27. pommituslentorykmentti (engl. 27th Bombardment Group), joka siirrettiin Filippiineille Tyynenmeren sodan alkaessa. Se oli Hollannin Itä-Intiassa ja Uudessa-Guineassa, missä siihen liittyi samoin varustettu 8. pommituslentorykmentti. Yksiköt kärsivät kovia tappioita taistellessaan eteneviä japanilaisia vastaan lentäessään ilman hävittäjä suojaa vaakapommituslentoja. Kovien tappioiden jälkeen pääosa A-24A-DE ja A-24B-DT Banshee koneista siirrettiin koulutuskäyttöön Yhdysvaltoihin. Poikkeuksena Makin Islandilla toiminut 51. hävittäjäpommittajalaivue, jonka kalustona oli A-24B-DT Bansheet. Koneet olivat kuitenkin sodan jälkeen perustettujen Yhdysvaltain ilmavoimien kalustoluetteloissa vielä joitakin vuosia ennen lopullista poistoaan nimellä F-24.[4]

Ensimmäinen Yhdysvaltain asevoimien ulkopuolinen koneen käyttäjä oli Britannian kuninkaalliset ilmavoimat ja Britannin kuninkaallisen laivaston ilmavoimat, joka vastaanotti yhdeksän SBD-5-konetta (JS997-JS999 ja JT923-JT928). Koneet eivät kuitenkaan sopineet Britannian tarpeisiin eikä niitä sijoitettu testien jälkeen laivueisiin.[4]

Uusi-Seelanti lainasi Yhdysvaltain merijalkaväeltä 18 SBD-3 (NZ5001-NZ5018), 27 SBD-4 (NZ5019-NZ5045) ja 23 SBD-5 (NZ5046-NZ5068). Ensimmäiset SBD-3-koneet luovutettiin 29. heinäkuuta 1943 ja kaksi päivää myöhemmin ne luovutettiin Seagrovessa lähellä Aucklandia perustettavana olevalle 25. laivueelle. Laivue koulutettiin Uudessa-Seelannissa ja Uusilla-Hebrideillä Espiritu Santossa käyttäen SBD-3 ja SBD-4 kalustoa, minkä jälkeen laivueen kalusto vaihdettiin SBD-5-koneisiin. Laivue siirtyi 22.-23. maaliskuuta 1944 Pivaan Bougainvilleen Salomoninsaarille ja osallistui 24. maaliskuuta ensimmäiseen operaatioon. Laivue lakkautettiin kahdeksan viikkoa myöhemmin ja lentokoneet palautettiin merijalkaväelle.[4]

Hieman Uuden-Seelannin jälkeen Ranskalle luovutettiin A-24B-DT-kalustoa, jolla varustettiin ilmavoimien yksiköitä. Aluksi koneiden pienen määrän vuoksi ne olivat koulutuskäytössä hävittäjälaivueissa. Myöhemmin koneita sijoitettiin myös Mecknèsissä Marokossa sijainneeseen hävittäjäkouluun ja pommituslentolaivue GB I/17 Picardiehen Riyakiin, jossa ne olivat aavikonvalvonnassa. Laivue siirrettiin myöhemmin Syyriaan. Laivue GB I/18 Vendée tuki syyskuusta 1944 liittoutuneiden maajoukkojen etenemistä Ranskassa, kunnes laivue lakkautettiin Euroopan sotatoimien päätyttyä ja sen kalusto siirrettiin Mecknèsiin, tykistökouluun Cazauxiin ja Marokon aavikkopoliisille. Viimeiset koneet sijoitettiin varastoihin 1953.[4]

Ranskan laivaston ilmavoimille oli tarkoitus luovuttaa kalustoa Etelä-Ranskan maihinnousun tukemiseksi, mutta kahden laivueen (3B ja 4B, myöh. 3FB ja 4FB) SBD-5 toimitukset viivästyivät aina syksyyn 1944. Laivueet koulutettiin Agadirissa, minkä jälkeen ne siirrettiin Lounais-Ranskaan Cognaciin. Laivueet iskivät 9. joulukuuta ensi kerran Pointe de Gravessa olleisiin saksalaisten asemiin ja viimeisen kerran ennen sotatoimien päättymistä 30. huhtikuuta 1945.[4]

Sodan jälkeen kalusto keskitettiin saattuetukialus Dixmuden laivueeseen 4F ja koulutusyksikköön. Vuosina 1947-1948 koneet olivat sekä Dixmudella että Haiphongissa, mistä ne tukivat Indokiinassa olevia maavoimia taistelussa Vieth Minhin joukkoja vastaan. Laivue 3F, jolla lensi myös SBD-5:llä, korvasi 4F:n vuonna 1948. Uusi laivue oli lentotukialus Arromanchesilla. Konekalusto oli 1949 loppuun käytetty ja lähetettiin Ranskaan, missä se poistettiin käytöstä heinäkuussa.[4]

Meksikon ilmavoimat vastaanotti 1944 A-24B-DT koneita, joilla lennettiin Karibialla sukellusveneidentorjuntalentoja. Myöhemmin koneita käytettiin koulukoneina ja rajavalvonnassa, kunnes ne poistettiin käytöstä 1959.[4]

Dauntlessia käyttivät lisäksi Australia, Chile ja Marokko.

Tekniset tiedot (SBD-5)

Lähde: [5]

Yleiset ominaisuudet

  • Miehistö: 2
  • Pituus: &&&&&&&&&&&&&010.09000010,09 m
  • Kärkiväli: &&&&&&&&&&&&&012.066000012,66 m
  • Korkeus: &&&&&&&&&&&&&&04.01400004,14 m
  • Siipipinta-ala: &&&&&&&&&&&&&030.019000030,19 m²
  • Tyhjäpaino: &&&&&&&&&&&02905.&&&&002 905 kg
  • Lentopaino: &&&&&&&&&&&04843.&&&&004 843 kg
  • Suurin lentoonlähtöpaino: &&&&&&&&&&&04853.&&&&004 853 kg
  • Voimalaite: &&&&&&&&&&&&&&01.&&&&001 × Wright R-1820-60 -tähtimoottoria

Suoritusarvot

  • Suurin nopeus: &&&&&&&&&&&&0410.&&&&00410 km/h
  • Lentomatka: &&&&&&&&&&&01243.&&&&001 243 km
  • Lakikorkeus: &&&&&&&&&&&07780.&&&&007 780 m
  • Nousukyky: &&&&&&&&&&&&&&08.06000008,6 m/s
  • Siipikuormitus: &&&&&&&&&&&&0160.0400000160,4 kg/m²

Aseistus

  • Tykit
    • 2 × 12,7 mm eteenpäinampuvaa konekivääriä
    • 1–2 × 7,62 mm taakseampuvaa konekivääriä
  • Pommit
    • 1020 kg pommeja

Lähteet
  • Francillon, René J.: McDonnell Douglas Aircraft since 1920: Volume 1. Putnam, 1995. ISBN 0-85177-827-5. (englanniksi)

Viitteet
  1. Francillon 1995 s. 254-255
  2. Francillon 1995 s. 255-256
  3. Francillon 1995 s. 256-260
  4. Francillon 1995 s. 260-264
  5. Francillon 1995 s. 264

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.