Dominikaanien historia

Paavi Honorius III, joka vahvisti dominikaanien sääntökunnan.

Dominikaanien perustaja oli pyhimykseksi myöhemmin korotettu Dominicus. Hän syntyi Kastiliassa noin vuonna 1170. Kertoman mukaan hänen äitinsä koki lastaan odottaessa ilmestyksen, jossa lapsesta sanottiin tulevan merkittävä saarnaaja.[1]

Dominicuksen elämä osui katolisen luostarilaitoksen murrokseen. Aikaisempina vuosisatoina varsinkin benediktiinien johtamat suuret munkkiluostarit olivat olleet feodaalisen Euroopan voimatekijöitä, mutta lisääntyvä kaupungistuminen nakersi niiden arvovaltaa.[2] Erityinen ongelma oli myös munkeille ja nunnille asetettu kielto poistua luostarin alueelta. Tämä osaltaan heikensi suhteellisen kaukana kaupunkikeskuksista ja yliopistoista sijaitsevien luostarien merkitystä. Kaiken lisäksi kristilliseksi voimatekijäksi olivat nousseet ristiretkien synnyttämät hengellisen ritarikunnat kuten Maltan ritarikunta ja temppeliherrat. Näiden ritarikuntien suurena etuna varsinkin Lähi-idän "pyhällä maalla" oli niiden jäsenten oikeus liikkua vapaasti sekä tarvittaessa puolustaa itseään ja uskoaan aseellisesti.[2]

Luostarien heikentynyt asema kaupungistuneessa ympäristössä oli vakava ongelma myös kristinuskolle yleisesti. Pääasiallinen huolenaihe oli, että kaupungeissa toimivat papit eivät olleet tehtäviensä tasalla eikä heidän teologinen sivistyksensä ollut samaa luokkaa kuin luostarimunkeilla.[2] Pappien heikko koulutustaso kaupungeissa taas lisäsi kerettiläisten aatteiden kannatusta ja loi niille jalansijaa. Paavi ja Ranskan kuningas joutuivatkin 1200-luvun alussa käymään useita sotia harhaoppisina pitämiensä lahkojen nujertamiseksi.[2]

Pyhä Dominicus.

1200-luvun alkupuoliskolla alkoi myös Dominicuksen toiminta. Hän oli sivistynyt mies, joka oli opiskellut Palenciassa kielioppia, runoutta eli kirjallisuutta, logiikkaa, aritmetiikkaa, geometriaa, musiikkia sekä astronomiaa.[1] Aikalaistodistajien mukaan hän oli myös tiedonjanoinen ja ahkera opiskelija. Jo nuoruudessaan Dominicus osallistui valdovalaisten ja muiden harhaoppisina pidettyjen lahkojen pariin suuntautuneeseen käännytystyöhön eteläisessä Ranskassa.[3] Tavoitteisiinsa hän pääsi voimakkaiden saarnojensa ja väittelyidensä avulla. Vähitellen toiminta keräsi hänen ympärilleen kannattajia, jotka halusivat osallistua saarnaamistyöhön.[4]

Vuonna 1215 tilanne näytti hyvältä Dominicuksen kannalta: Toulousessa paikallinen piispa alkoi tukea hänen toimintaansa hiippakunnan kymmenyksistä maksettavilla avustuksilla. Samaan aikaan erään Dominicuksen kannattajan onnistui hankkia hänen käyttöönsä kolme rakennusta.[4] Dominicuksella kannattajineen oli kaikki valmiudet uuden luostariveljeskunnan perustamiseen, mutta silloisessa tilanteessa se ei sopinut kirkolle. Neljäs lateraanikonsiili kielsi vuonna 1215 uusien munkkikuntien perustamisen.[3] Heinäkuussa 1215 Dominicusta tukeva piispa perusti asiakirjallaan dominikaanien yhteisön, mutta kyseessä ei ollut kirkolliskokouksen vastainen munkkikunta. Dominikaaniveljestö otti käyttöönsä jo 400-luvulla eläneen Augustinuksen muotoileman säännön.[3][5] Siten muodostettiin hengellisten veljien yhteisö, joka ei kuitenkaan Augustinuksen säännön joustavuuden takia ollut sidottu luostarielämään. Paavi Honorius III vahvisti 22. joulukuuta 1216 dominikaanien säännöt ja hyväksyi heidät katoliseksi sääntökunnaksi.[3]

Dominikaanit Dominicus ja Vincenzo Ferreri Neitsyt Marian seurassa. Teos sijaitsee bolognalaisessa Pyhän Dominicuksen basilikassa.

Elokuussa 1215 dominikaaneja oli ollut vain kahdeksan Dominicuksen itsensä lisäksi.[4] Seuraavana vuonna heitä oli jo kuusitoista. Vastaperustetun dominikaaniyhteisön tuli selvittää oppinsa ja säännöstönsä, joten dominikaanien oli pohdittava, kuinka soveltaa Augustinuksen sääntöjä käytännössä. Dominicus itse näki korostettavina arvoina kerjäläisajatuksen, kurin, opinnot sekä saarnaamisen.[5] Dominikaaneista kehittyi kerjäläisveljeskunta, jollaista Dominicus siitä halusikin. Hän myös vastusti lihan syömistä ja kannatti nukkumista olkien päällä ja kulkemista yksinkertaisissa asuissa.[5] Naisiin veljeskunnassa suhtauduttiin suopeasti, ja myöhempinä vuosina kehittyi myös dominikaanien naisyhteisöjä. Yksi kuuluisimmista naispuolisista dominikaaneista oli Katariina Sienalainen.

Dominikaanien asuksi kehittyi nilkkoihin asti yltävä valkea tunika, jonka päällä tuli kokoontumisten ulkopuolella käyttää mustaa hupullista viittaa.[5] Pukeutumistyylinsä vuoksi dominikaanien kutsumanimenä alettiin käyttää "mustia veljiä". Sääntökunnan viralliseksi nimeksi taas otettiin Ordo fratrum praedicatorum ("saarnaajien sääntökunta").[6]

Toulousessa Dominicuksen seuraajien aikomuksena oli vetäytyä eristykseen ja ryhtyä opiskelemaan, mutta tämä ei sopinut Dominicukselle. Hänen näkemyksensä mukaan sääntökunnan tuli levitä halki Euroopan eikä suinkaan jäädä vain paikalliseksi yhteisöksi. Niinpä Dominicus lähetti veljeskunnan jäseniä tärkeinä pitämilleen alueille. Jäsenmäärän kasvaessa veljeskunta myös levisi laajemmalle. Erityisen merkittävinä Dominicus piti Bolognaa ja Pariisia, joihin hän vuonna 1217 lähettikin kaksikymmentä dominikaania kumpaankin kaupunkiin.[7]

Vuonna 1220 veljeskunnan säännöt hyväksyttiin Bolognan yleiskapitulissa. Heidän sallittiin munkkikunnista poiketen toimia ja kulkea luostarien ulkopuolella "harhaoppisten tavoin", mutta saarnoissaan he olivat kirkon palvelijoita.[3] Kapituli myös vahvisti veljeskunnan ehdottoman köyhyyden, jonka ei tullut koskea vain yksittäisiä dominikaaneja vaan koko yhteisöä. Maallisen omaisuuden kartuttaminen kiellettiin, ja toiminnalle välttämätön omaisuus tuli hankkia saarnojen yhteydessä kerättävällä kolehdilla.[8] Yleiskapitulin säädösten ansiosta veljeskunta pääsi toimimaan myös kaupunkiympäristössä ja liikkumaan paikkakunnalta toiselle. Dominicus itsekin kulki yksinkertaisesti pukeutuneena saarnaamassa ja väittelemässä alueilla, joilla kerettiläisyyttä esiintyi.[3]

1220-luvulta alkaen dominikaanien hallintoa alettiin järjestää. Sen johtoon asetettiin yleiskapituli, jonka yleismestarin tuli kutsua koolle.[7] Yleismestari taas valittiin paavillisen konklaavin esimerkin mukaisesti suljetussa huoneistossa pidettävällä vaalilla. Sääntökunnan ohjesääntöjen muuttaminen vaati kolmen perättäisen kapitulin hyväksynnän.[7] Hallinnollisten uudistusten lisäksi dominikaaniveljestö jaettiin provinsseihin, joita olivat Espanjan, Provencen, Ranskan, Lombardian ja Rooman provinssit. Dominikaaniyhteisöjä myös alettiin perustaa laajemmalle alueelle Eurooppaa, muun muassa Saksaan, Kreikkaan, Puolaan ja Unkariin.[7] Sääntökunnan levitessä myös provinssien määrää nostettiin.

Heinäkuussa 1221 Dominicus sairastui vakavasti Bolognassa. Hänet vietiin paikalliseen kirkkoon, missä hän piti vielä saarnan kahdelletoista dominikaanille. Dominicus kuoli 6. elokuuta 1221. Aluksi hänet haudattiin puisessa arkussa, mutta vuonna 1233 hänet siirrettiin marmorisarkofagiin. Seuraavana vuonna hänet kanonisoitiin pyhimykseksi.[9]

Dominikaanin johtama inkvisitio langettamassa kuolemantuomiota.

»Lisäksi haluamme ilmoittaa kaikille, että olemme valtuuttaneet Würzburgin dominikaanien priorin ja veljet toimimaan uskonasioissa harhaoppisia vastaan Saksassa ja että he [--] ovat kaikkialla keisarin ja valtakunnan erityisessä suojeluksessa.»
(Ote keisari Fredrik II:n julistuksesta vuodelta 1232.[10])

Vuonna 1231 paavi Gregorius IX sääti kirkollista inkvisitiota koskevat perustavat lait ja samalla tuli tehneeksi inkvisitiosta paavillisen oikeuslaitoksen.[11] Paavi otti myös kirkollisen inkvisition käyttöön keisari Fredrik II:n määräykset, joita oli sovellettu harhaoppisten vainoissa, lukuun ottamatta kiduttamista, joka jätettiin pois.[11] Vuonna 1252 kidutus otettiin paavi Innocentius IV:n hyväksynnällä mukaan inkvisition pakotuskeinoihin. Vuonna 1232 inkvisitio siirrettiin käytännössä dominikaaneille, jotka olivat enemmistönä Gregorius IX:n nimittämissä inkvisiittoreissa.[11] Paavillisen inkvisition inkvisiittorit olivat samanaikaisesti sekä syyttäjiä että tuomareita.[11]

Inkvisiittoreina dominikaanit osoittautuivat huomattavan tehokkaiksi. Heidän teologinen koulutustasonsa oli syvällinen ja koulutuksensa laaja, mikä nosti heidät nopeasti kerettiläisiä vastustavaan kirkon eturintamaan sekä korotti heidät tärkeään asemaan teologisissa keskusteluissa.[3] Tavallisen kansan parissa dominikaani-inkvisiittorit saivat pian lisänimen "Herran koirat" (sanaleikki, latinaksi domini canes).[11]

Nykyaikana inkvisitiolla on verinen jälkimaine, mutta on myös huomautettu, että dominikaanit olivat inkvisitiossa paljolti byrokraatteja käsittelemässä uskonrikkomuksina nähtyjä tekoja. Inkvisitio ei toiminut pelkästään tuhotakseen paavin vastustajia ja kerettiläisinä pitämiään ihmisiä, vaan se myös valvoi pienempiä rikkeitä.[12] Rangaistuksena saatettiin kuolemantuomioiden sijasta käyttää esimerkiksi paastoa, pyhiinvaellusta, ekskommunikaatiota ja sakkojen määräämistä.[12]

Katso myös: Keskiajan yliopisto

Dominikaaniteologi Tuomas Akvinolainen, yksi suurimmista katolisista kirkonopettajista.

Dominikaanien merkitys katolisen teologian kehittymiselle oli valtava, ja dominikaanit olivatkin keskiajalla suuri älyllinen mahtitekijä Euroopassa.[9] Jo Dominicus oli ymmärtänyt sivistyksen merkityksen harhaoppien toiminnassa, ja niinpä jokaiseen dominikaaniprovinssiin perustettiin dominikaanikoulu.[3] Jo 1200-luvulla dominikaanit saivat erittäin tärkeän roolin katolisen Euroopan koulutustyössä.

Luostarilaitoksen murroksen aikaan kuului myös keskiaikaisen yliopiston vahvistuminen. Tieteen keskus oli ollut suljettu munkkiyhteisö, mutta 1200-luvun jälkeen syntyneet uudet yliopistot alkoivat tarjota laadukasta opetusta opiskelijoille. Tärkeä virstapylväs tässä kehityksessä oli 1200-luvun alkupuoliskolla Pariisiin perustettu oppimestarien yhteisö (universitas magistorium), jonka sekä kirkko että valtio hyväksyivät. [13] Myöhempinä vuosina merkittäviksi yliopistokeskuksiksi muodostuivat Pariisin rinnalla Bologna ja Oxford, minkä lisäksi tieteen keskuksina myös Padova, Napoli, Montpellier, Toledo, Salamanca ja Cambridge saavuttivat mainetta.

Dominikaaneilla oli alusta asti tärkeä rooli keskiaikaisen yliopiston kehityksessä. Ensimmäiset merkittävät yliopistot syntyivät juuri niissä kaupungeissa, joihin Dominicus oli aikanaan lähettänyt sääntökuntansa ensimmäiset jäsenet. Jo Pariisiin perustetun yliopistoyhteisön alkuvuosina kaksi oppituolia annettiin dominikaaneille.[13] Merkittävä teologi oli dominikaani Albert Suuri, josta tuli Pariisin yliopiston ensimmäinen saksalainen teologian professori. Hänen työnsä ansiosta esimerkiksi Aristoteleen filosofia tuotiin mukaan yliopistotoimintaan.[13] Albert Suuren laaja-alaisen oppineisuuden ansiosta häntä alettiin nimittää "yleisopettajaksi" (doctor universalis). Vuonna 1931 paavi Pius XI teki hänestä pyhimyksen ja nosti hänet yhdeksi kirkonopettajista.[13]

Vielä Albert Suurta merkittävämmäksi teologiksi nousi hänen oppilaansa dominikaani Tuomas Akvinolainen, jota katolinen kirkko pitää yhtenä tärkeimmistä teologeistaan vielä nykyäänkin. Hänen pääteoksekseen muodostui Summa theologiae. Hän myös käsitteli laajalti uskon ja järjen suhdetta toisiinsa, eikä hyväksynyt niiden välillä olevan ristiriitaa. Sen sijaan hän näki ne toisiaan vahvistavina.[13] Työnsä ansiosta hän sai arvonimen doctor angelicus ("enkeliopettaja"), mikä nosti hänet apostoli Paavalin ja kirkkoisä Augustinuksen tasolle.[14] Tuomaan Summa theologiae julistettiin Trenton kirkolliskokouksessa niin merkittäväksi, että teos sijoitettiin alttarille Raamatun rinnalle.[15]

Suuri skisma jakoi Eurooppaa eri paaveja kannattaviin leireihin, mikä aiheutti hajaannusta myös dominikaanien parissa. Vihreällä Rooman paavin kannattajat, punaisella Avignonin.

Yleisesti 1200-luku sekä 1300-luvun alku on nähty dominikaanisääntökunnan kannalta hyvänä ajanjaksona, jolloin veljeskunta kehittyi, laajeni ja sai uusia kannattajia. Sen sijaan useat toisistaan osin riippumattomat seikat johtivat sääntökunnan alamäkeen 1300-luvun loppupuolelle tultaessa ja 1400-luvun alussa. Euroopassa riehunut ruttoepidemia, paaviuden alennustila Avignonin vankeudessa ja satavuotinen sota pakottivat sääntökunnan uudistumaan.[24]

Dominikaanit kärsivät pahasti mustan surman raivotessa halki Euroopan. Varsinkin Italiassa heidän munkkiyhteisönsä sijaitsivat aivan kaupunkien ytimissä, ja niinpä sääntökunnan jäsenmäärä kärsi kaupunkeja riepottelevien tautiepidemioiden levitessä. Vielä vuonna 1337 dominikaaneja – nunnat pois lukien – oli noin 12 000.[24] Mustan surman edetessä järjestön kasvu pysähtyi. Rutossa kuolleiden jäsenten paikkojen täyttämiseksi valintaperusteita löysennettiin, alaikärajaa laskettiin ja yksityisomaisuutta alettiin sallia entistä enemmän.[24][25] Munkkien ja nunnien yksityisomaisuuden osittainen salliminen asetti osin kyseenalaiseksi keskinäisen tasa-arvon dominikaanien välillä ja myös heikensi taloudellista vakautta: yhteisöstä eronnut jäsen saattoi ottaa omaisuutensa mukaansa.[25]

Paheneva tilanne pakotti sääntökunnan uudistuksiin. Näitä hidasti Avignonin vankeutta seurannut suuri skisma, joka jakoi myös dominikaanit. Vasta vuonna 1390 uudistuksia päästiin kunnolla jatkamaan. Tällöin yleismestari antoi määräyksen, jonka mukaan jokaisessa dominikaaniprovinssissa oli oltava uudistettu konventti, jonka elämä toimisi alkuperäisten dominikaani-ihanteiden mukaisesti.[25] Tosin nyt syntyneiden uudistettujen yhteisöjen ja väljempiä sääntöjä noudattaneiden konventtien välille syntyi uusia ristiriitoja.[25]

Huolimatta kovista paineista ja kirkon maantieteellisestä jakautumisesta skisman aikaan dominikaanit pystyivät säilyttämään yhtenäisyytensä. Kaoottisten tilanteiden pakottamat uudistukset olivat myös selkeyttäneet organisaatiota, ja varsinkin nunnien ja maallikoiden merkitys dominikaanitoiminnalle selkeytyi.[26] Dominikaanisen nunnaluostarin ihanteeksi muodostui ulkomaailmalta suljettu yhteisö, jonka nunnat olivat mahdollisimman vähäisessä tekemisessä muun maailman kanssa.[27]

Dominikaanien tilanteen selkeydyttyä järjestö nautti jälleen samanlaista arvostusta kuin 1200-luvulla: sen saarnaajia pidettiin arvossa ja heillä oli myös yhä vaikutusvaltaa Euroopan yliopistoissa. Dominikaanit joutuivatkin ottamaan kantaa nousussa olleeseen humanismin aatteeseen. Humanistiajattelijoiden toimintaan kuului muun muassa antiikin aatteiden ihannointi, mitä vastaan myös dominikaanit laativat vastakirjoituksia.[28]

Dominikaanien merkitys kirkon inkvisiittoreina kasvoi jälleen 1400-luvun loppupuolella. Vaikka "kerettiläinen taikuus" oli tuomittu rikoksena jo ennen uuden ajan alkua, vasta vuonna 1484 julkaistu paavi Innocentius VIII:n noituuden tuominnut bulla antoi pohjan laajamittaisille noitavainoille. Innocentius VIII myös valtuutti kaksi saksalaista dominikaani-inkvisiittoria ryhtymään vastatoimiin kytevää taikuutta ja vääräoppisuutta vastaan. Valtuutetut inkvisiittorit laativatkin pian Noitavasaran, käsikirjan noituutta vastaan. Seuranneet noitaoikeudenkäynnit jatkuivat tämän jälkeen kiivaina yli sadan vuoden ajan, eivätkä laantuneet esimerkiksi Lutherin uskonpuhdistuksesta. Mahdollisesti vainoissa menetti henkensä noin 50 000–60 000 ihmistä.[29]

Pääartikkeli: Uskonpuhdistus

Dominikaanipappi Tetzel, jota vastaan Luther kävi teeseissään.

Länsi-Euroopassa alkoi 1500-luvulla levitä uskonpuhdistusliike, joka pyrki oikaisemaan katolisen kirkon opissa näkemiään epäkohtia. Uskonpuhdistuksen taustalla oli jo kauan jatkunut paaviuden alennustila sekä levinnyt turmeltuneisuus kirkon piirissä. Tärkeä tekijä uskonpuhdistuksen taustalla oli myös paavin siunaama ja myös dominikaanien harjoittama anekauppa.

Martti Lutherin 95 teesiä arvostelivat rajusti ajan katolista kirkkoa ja sen toimintaa. Vuoden 1518 alkupuoliskolla dominikaanien veljeskunta julisti Lutherin harhaoppiseksi.[30] Huomattavaa asiassa on, että Lutherin teesien kiivain arvostelu suuntautui juuri aneita myyvään dominikaanipappi Johann Tetzeliin.

Uskonpuhdistusta seuranneen katolisen vastauskonpuhdistuksen aikana katoliseen kirkkoon syntyi uusi jesuiittojen sääntökunta. Dominikaanien tapaan sekään ei ollut sidoksissa luostarielämään. Seuraavina vuosikymmeninä ja vuosisatoina jesuiitat alkoivat perustaa omia oppilaitoksiaan ympäri Eurooppaa. Trenton kirkolliskokouksen päätettyä, että katolisten pappien koulutusta on parannettava, juuri jesuiitat lähtivät toteuttamaan tätä tavoitetta.[31]

Dominikaani Bartolomé de las Casas.

Uusi aika merkitsi dominikaanien vaikutusvallan ja poliittisen voiman laskua.[32] Uskonpuhdistus oli heikentänyt katolisen kirkon ohella myös sen sääntökuntia, ja Euroopassa orastava valistusaika horjutti kirkkoa yleisesti. Valistusajattelijat arvostelivat myös sokeaa uskoa valtion ja kirkon arvovaltaan. Luonnontieteet olivat edistyneet edellisillä vuosisadoilla, ja tämä vaikutti todellisuuskäsitykseen. Yksi valistusaatteen huipentumista oli Ranskan suuri vallankumous 1700-luvulla, mikä nosti valtaan hyvin uskonnonvastaisen hallinnon.

Vaikka Euroopassa kirkon ja dominikaanienkin tilanne näytti synkältä, olivat löytöretket avanneet väylän uuteen maailmaan. Useat dominikaanit muuttivatkin ainakin väliaikaisesti Amerikkaan uuden ajan alussa. He harjoittivat lähetystyötä, vaikkakin pääosa Amerikan käännytystyöstä suoritettiin jesuiittojen johdolla.[33] Kristillisten sääntökuntien parissa elävät ajatukset yksilönvapaudesta ja sen kautta myös jonkinasteisesta demokratiasta eivät saaneet vastakaikua Euroopan yksinvaltaisten monarkioiden alueella,[32] mutta työ Latinalaisessa Amerikassa vaikutti myös dominikaanien yhteiskunnalliseen ajatteluun ja antoi aihetta pohtia moraalisia kysymyksiä. Jo vuonna 1511 dominikaani Antonio de Montesinosin Santo Domingossa pitämä saarna hyökkäsi eurooppalaista imperialismia vastaan:

»[Espanjalaisille siirtomaaherroille:] Olette kaikki syyllisiä kuolemansyntiin, ja siinä te elätte ja kuolette noihin viattomiin kansoihin kohdistamanne julmuuden ja tyrannian tähden [---] Ettekö te ole järjellä varustettuja sieluja? Eikö velvollisuutenne ole rakastaa muita niin kuin itseänne? Ettekö ymmärrä sitä? Ettekö tunne sitä? Mikä syvä uni, mikä horros pitääkään teitä vallassaan?»
([33])

Yksi kuuluisa löytöretkiajan dominikaani oli Amerikan intiaaniväestön oikeuksia 1500-luvulla ajanut Bartolomé de las Casas. Hänen ansioihinsa voidaan lukea intiaanien orjuuden lakkauttaminen vuonna 1542.[33] De las Casas työskenteli ahkerasti paikallisväestön oikeuksien parantamiseksi, eikä hän suhtautunut ymmärtäväisesti intiaaneja kohtaan tehtyyn väkivaltaan. Hän kirjoittikin erääseen teokseensa: "Kristittyjen ainoa todellinen ja perimmäinen syy surmata ja tuomita perikatoon suunnaton määrä viattomia ihmisiä oli saada haltuunsa heidän kultansa".[34] Nykyaikana de las Casasia on alettu pitää yhtenä vapautuksen teologian edelläkävijöistä.[33] Tosin hän on yhä kiistelty hahmo, sillä hän ehdotti intiaaneja "vastustuskykyisempien" orjien tuomista Afrikasta turvaamaan intiaaneja.[34] Myöhemmin, nähtyään ehdotuksensa seuraukset orjakauppana, de las Casas alkoi katua syvästi ja kirjoitti: "En tiennyt mitä tein, ja kadun ehdotustani mitä syvimmin".[34]

Dominikaanit osallistuivat myös jesuiittojen kanssa pohdintoihin hyvästä hallintotavasta ja monarkioiden oikeutuksesta. Osa keskustelijoista oli sitä mieltä, että kuninkaan valta oli peräisin Jumalalta, mutta tuli kuninkaalle kansan kautta.[33] Tällaisten ajatusten esittäminen hankaloitui syvästi itsevaltiuden saadessa jalansijaa Euroopassa.

Yleisesti valistusaika oli huonoa aikaa dominikaaneille, sillä muiden kirkollisten ryhmien kera hekin joutuivat kärsimään Euroopan uskonnonvastaisista johtajista. Ranskan vallankumous ja sen jälkivaikutukset olivat erityisen harmillisia dominikaanien kannalta, sillä luostarit ja muu kirkon omaisuus takavarikoitiin valtiolle.[35] Samoin valistusajattelijoiden kirkonvastainen toiminta lopetti dominikaaniprovinssit Saksan alueella.[35] Kaiken lisäksi myös paavinistuin ajautui vakavaan kriisiin ja joutui taistelemaan olemassaolostaan Napoleonin valloitettua Kirkkovaltion ja vangittua paavi Pius VI:n. Samoin itse dominikaanijärjestö kärsi sisäisistä ristiriidoista, joiden seurauksena paavi Pius VII painostettiin antamaan autonomia dominikaanien espanjankielisille provinsseille.[35] Kun Napoleonin valtakausi lopulta loppui, oli dominikaanijärjestö jäänyt repeytyneeseen tilaan. Pelkästään Aragoniassa oli kuollut Napoleonin Ranskan miehityksen aikana neljäsataa dominikaaniveljeä ja -sisarta.[35]

Dominikaanien pelastukseksi osoittautui Vincent Jandel, jonka paavi Pius IX nimitti 1800-luvulla dominikaanien johtajaksi. Jandel osoittautui pian sääntökunnan kaipaamaksi energiseksi johtajahahmoksi, joka ryhtyi nostamaan sääntökuntaa jaloilleen.[35] Hänen saadessaan dominikaaniveljeskunnan johtoonsa sen henkinen elämä oli käytännössä näivettynyt ja toiminta alamaissa. Toiminnallaan Jandel pyrki edistämään vanhoja dominikaani-ihanteita yhteisöllisyydestä ja yksinkertaisesta elämästä, minkä lisäksi hän toimi aktiivisesti menetettyjen provinssien uudelleenperustamiseksi. Huolimatta aktiivisesta työstä Jandelin tielle ilmaantui myös ongelmia, ja hänen aikanaan dominikaanien määrä laski alimmilleen sitten 1200-luvun.[35] Joka tapauksessa Jandel pystyi voimakkaalla toiminnallaan palauttamaan järjestölle sen itseluottamuksen.[36]

1800-luvulla elänyt dominikaanipiispa Edward Fenwick.

1800-luvulle tultaessa dominikaanit olivat kirkon tavoin kärsineet heikentymisestä. Sääntökunnan jäsenmäärä oli vielä 1300-luvulla ollut yli kymmenen tuhatta, mutta vuosisatoja kestäneen laskuvaiheen jälkeen dominikaanien määräksi maailmassa laskettiin vuonna 1876 vain 3 748 jäsentä.[32] Tilanne ei kuitenkaan ollut sääntökunnan kannalta toivoton, sillä 1800-luvulla yleinen tilanne sääntökunnassa oli kohentumaan päin. Varsinkin Ranskan provinssi oli dominikaanien silmissä kasvattanut merkitystään.[32] Dominikaaninen tieteellinen ja intellektuaalinen toiminta olikin Ranskassa voimakkainta aikoihin.[32] Samaten sääntökunnan vahvistumista auttoi provinssi Filippiineillä, missä dominikaaneilla oli yhä paljon vastuuta koulutus- ja opetustyössä. Sääntökunta myös vastasi joiltain osin katolisen kirkon lähetyssaarnauksesta. Jäsenmäärä olikin vuoteen 1910 mennessä noussut noin 4 470 dominikaaniin.[32] Lisäksi dominikaaneista 20 toimi piispana tai arkkipiispana.[32]

Tärkeä vaikuttaja dominikaanien uudelle nousulle oli 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa hallinnut paavi Leo XIII. Hän arvosti dominikaanien vanhoja ihanteita ja toimintatapoja, minkä seurauksena hän vaati dominikaaneja palaamaan takaisin yhteisölliseen elämään.[36] Hänen vaatimuksestaan yhteisöllisyys voimistui jälleen dominikaanien parissa ja vahvisti sääntökuntaa sisäisesti.[36] Myös Leo XIII:n seuraajat suhtautuivat myönteisesti dominikaanijärjestöön. Heistä paavi Benedictus XV painotti ensykliassaan järjestön harjoittamaa julistus- ja opetustyötä sekä ylisti dominikaanien saavutuksia.[36]

Myös teollisella aikakaudella lähetystyö koettiin tärkeänä. Tosin vielä vuonna 1876 vain seitsemän provinssia lähetti dominikaanejaan lähetyssaarnaamaan, vaikkakin ainakin yksi provinsseista käytti pääosan energiastaan Aasiassa tapahtuvaan lähetystyöhön.[36] Järjestö alkoi voimistuessaan jälleen toimia tehokkaana vanhoilla lähetysalueillaan ja myös uusilla: Vuonna 1922 se harjoitti lähetystyötä 20 maassa, vuonna 1947 kohdemaita oli 33 ja 1958 jo 40.[36] Vuonna 1930 lähetyssaarnaajina työskenteli 470 dominikaania, mutta vuoteen 1966 mennessä määrä oli kohonnut jo 1 175 saarnaajaan.[36] Tällöin työssä toimi jo viisitoista piispaa.[36]

1800-luvulla dominikaanien toiminta ei rajoittunut ainoastaan dominikaaniveljien saavutuksiin, vaan myös nunnaluostarit kehittyivät. Tosin myös luostaritoiminta oli kärsinyt uudella ajalla: ennen Ranskan suurta vallankumousta dominikaanien luostareita oli ollut 180, mutta vuonna 1895 niistä vain 150 oli jäljellä.[36] Tosin luostarienkin määrä lähti nousuun muun veljeskunnan myötä, sillä vuoteen 1966 mennessä luostarien määrä oli noussut jo yli kahdensadan ja nunniakin oli päälle viisi tuhatta.[36]

Dominikaanit muodostavat nykyään yhden katolisen kirkon suurimmista sääntökunnista. Dominikaanien veljestöön kuuluu noin 7 000 jäsentä,[37] minkä lisäksi sääntökunnassa toimii tuhansia nunnia. Sääntökunnassa toimivien dominikaanisisarien määrä on huomattavasti veljestön jäseniä suurempi, ja 1900-luvun puolivaiheilla heitä oli jo 40 000.[36] Dominikaanien kanssa nykyajan merkittävimpiä katolisia sääntökuntia ovat jesuiitat ja fransiskaanit sekä pääasiassa maallikoista koostuva Personaaliprelatuuri Opus Dei.

Dominikaaniprovinssien määrä nousi 1900-luvulla sääntökunnan levitessä laajemmalle. Vuonna 1911 perustettiin provinssi Kanadaan, 1912 Kaliforniaan, 1950 Australiaan ja Uuteen-Seelantiin, 1952 Brasiliaan ja 1967 Etelä-Vietnamiin.[36] Dominikaanien provinsseja on nykyään lähes neljäkymmentä ympäri maailman.[38]

Nykyään järjestö pitää tavoitteinaan muun muassa Dominicuksen esimerkin seuraamista, evankeliumin saarnaamista, kirkon vahvistamista ja kristittyjen uskon voimistamista.[38] Sääntökunta näkee tärkeänä myös eri kansojen parissa tehtävän lähetystyön.[38] Samaten opiskelua pidetään yhä korkeassa arvossa.[39]

Viime aikoina on myös toivottu dominikaanien osallistuvan joiltain osin enemmän evankeliumin julistustyöhön.[40] Onkin esimerkiksi huomautettu, että varsinkin Yhdysvalloissa julistustyötä harjoittavat pääasiassa protestantit, minkä takia katolinen kirkko on menettänyt huomattavasti jäseniään.[40] Myös rinnastuksia Pyhän Dominicuksen ajan Ranskaan ja nykyajan Yhdysvaltoihin on tehty.[40] Samaten on toivottu dominikaanien puuttuvan saarnoissaan ja julistuksissaan myös sosiaalisen oikeudenmukaisuuden saavuttamiseen.[40]

• Kristinuskon historia 2000 : Alkukirkosta renessanssiin. Weilin + Göös, 1999. ISBN 951-35-6514-9.
• C. J. Gardberg: Veritas – Totuus! Turun dominikaanit keskiajalla. Schildts Kustannus Oy, 2005. ISBN 951-50-1549-9.
• Tuomas Heikkilä ja Maiju Lehmijoki-Gardner: Keskiajan kirkko: uskonelämän muotoja läntisessä kristikunnassa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2002. ISBN 951-746-367-7.