Domenico Ghirlandaio

Domenico Ghirlandaio (1449 – 11. tammikuuta 1494)[1], alkuperäiseltä nimeltään Domenico di Tommaso Bigordi, oli firenzeläinen renessanssiajan taidemaalari, joka oli erityisen tunnettu yksityiskohtaisista freskoistaan, joihin oli kuvattu useita aikakauden johtavia firenzeläisiä.[1] Hän oli Botticellin ja Filippino Lippin aikalainen. Ghirlandaio johti suurta ja menestyvää bottegaa. Hän oli myös Michelangelon mestari ja opettaja.

Domenico Ghirlandaio: Vanha mies pojanpoikansa kanssa. Louvre.

Ghirlandaio oli kultasepän poika, ja hänen liikanimensä “Ghirlandaio” on lähtöisin hänen isänsä firenzeläisen yläluokan naisille tekemistä taidokkaista seppeleistä. Ghirlandaio lienee saanut isänsä työpajassa kultasepän koulutuksen, mutta hänen varhaisista maalaustaiteen opinnoistaan ei ole tietoa. Ghirlandaio teki ensimmäiset teoksensa 1470-luvun alussa, ja niissä on nähtävissä vaikutteita Andrea del Castagnolta. Vasarin mukaan Ghirlandaio oli myöhemmin firenzeläisen taidemaalari Alesso Baldovinettin oppilaana.[1]

Ghirlandaio maalasi mieluiten freskoja suurille seinäpinnoille, mutta teki puupaneeleille myös pienempiä alttaritauluja. Ghirlandaio ei koskaan kokeillut öljyvärimaalausta, vaikka useimmat hänen sukupolvensa maalarit ryhtyivät jo käyttämään öljyvärejä 1400-luvun lopussa.[1]Hänen tunnetuimpia töitään ovat Pyhän Zenobiuksen apoteoosia esittävä fresko Firenzen Palazzo Vecchiossa, Sikstuksen kappeliin maalattu fresko, jossa Kristus kutsuu Pietarin ja Andreaksen apostoleiksi sekä Louvren taidemuseossa oleva temperamaalaus Vanha mies pojanpoikansa kanssa. Viimeksi mainittua maalausta pidetään usein Ghirlandaion hienoimpana teoksena, erityisesti siinä ilmenevän hellyyden ja inhimillisyyden tähden, mutta myös toteutuksen yksinkertaisuuden ja suoruuden vuoksi [1] .