Djado

Djado ja sen lähialueet Nigerin kartalla.

Djadon raunioita.

Tubunaisia Djadon raunioiden edustalla.

Keidasalue sijaitsee Djadon ylängön länsireunalla. Se koostuu kallioiden erottamista taatelipalmulehdoista, joita kastelee ylängöltä valuva pohjavesi. Etelästä pohjoiseen viidenkymmenen kilometrin säteellä sijaitsevat palmustot ovat nimeltään Sara, Drigana, Yogoï, Dabassa, Fadogana, Djado, Tamada, Méris ja Djaba. Pohjoisimpana on pensaikon ympäröimä Oridan lähde. Lännessä keidasta reunustaa Ténérén hiekka-aavikko.[5]

Nykyään Djadon kuntaan kuuluvat Chirfan, Oridan, Siguedinen ja Yaban (Djaba[6]) kylät.[7] Hallinnollinen keskus on ranskalaisten rakentaman linnakkeen ympärille[8] muodostunut Chirfa.[9] Siguedinen kylä sijaitsee Djadon keidasalueen kaakkoispuolella Algeriaan, Libyaan, Tšadiin ja etelään johtavien reittien risteyksessä.[10] Lähimmät asutuskeskukset ovat Bilma (170 kilometriä), Fachi (200 km), Zouar (400 km), Bardaï (450 km), Djanet (700 km), Murzuq (700 km) ja Agadez (800 km).[11]

Djadon ilmasto on äärimmäisen kuiva ja lämpötilojen vaihtelut suuria. Kylmänä aikana joulu-helmikuussa lämpötila on päivällä 25–30 celsiusastetta ja yöllä muutamia asteita nollan alapuolella. Maaliskuusta lähtien päivälämpötila nousee nopeasti 45–48 asteeseen ja pysyy yöllä 16–20 asteen tienoilla. Vuotuinen sademäärä on 2–50 millimetriä.[1] Trooppisen rintaman yltäessä pohjoiseen sadetta voi tulla kerralla enemmänkin, mutta usein se jää vuosikausiksi kokonaan saamatta.[12]

Seudun kasvillisuus koostuu taatelipalmujen lisäksi heinäkasveista ja sateen jälkeen kauan vihreinä pysyvistä piikkipensaista. Kasvillisuus on niin vähäistä, ettei se mahdollista jatkuvaa kotieläinten laiduntamista. Luonnonvaraiseen eläimistöön kuuluvat pienet gasellilaumat ja harvat muflonilampaat.[13]

Djadon muinaisuudesta kertovat esihistorialliset kalliopiirrokset sekä autioiksi jääneiden keidaskaupunkien rauniot. Paikallisen perinteen mukaan seudun ensimmäiset asukkaat kuuluivat mustaan sô-kansaan. 1100–1200-luvulta lähtien aluetta asuttivat Kanem-Bornun valtakuntaan kuuluneet kanurit.[14] Keitaan lähistöllä yhtyivät Välimeren ja Sudanin väliset karavaanikaupan reitit. Toinen niistä johti Ghatiin ja Ghadamesiin ja toinen Fezzanin Murzuqiin. Etelässä reitit haarautuivat Kawarin läpi Tšadiin sekä Fachin kautta Aïrvuoristoon ja Nigeriaan. Kanem-Bornun heikentyessä ja karavaanikaupan taantuessa 1700–1800-luvuilla seutu köyhtyi ja joutui tuaregien sekä teda-heimoon kuuluvien tubujen hyökkäysten kohteeksi. Kanurit jättivät Djadon keitaan ja heidän tilalleen asettui tubuja.[1]

Ranskalaiset tunkeutuivat Djadoon ensimmäisinä eurooppalaisina vuonna 1906 ja löivät tuaregit Oridan luona käydyssä taistelussa. Seuraavina vuosina ranskalaiset vuoroin miehittivät keitaan, vuoroin vetäytyivät sieltä. Tubujen karkottamiseksi vuosina 1920–1922 suoritetun palmulehtojen hävityksen jälkeen se autioitui joksikin aikaa kokonaan. Vuonna 1933 Chirfaan rakennettiin ranskalainen linnake, joka sai Oridan taistelussa kaatuneen kersantin mukaan nimen Fort Pacot. Varuskunta lakkautettiin vuonna 1944, ja seuraavana vuonna Djadosta muodostettiin itsehallinnollinen kunta.[15] Vuoden 1950 väestönlaskennan mukaan siellä oli 450 asukasta, joista valtaosa koostui Tibestin alueelta muuttaneista tubuista. Kuudestakymmenestä kolmesta perheestä vain seitsemän edusti tubujen ja kanurien sekoitusta,[1] josta Djadossa käytetään nimitystä braoia (”djadolaiset”). Kawarissa, jossa kansat ovat sekoittuneet huomattavasti aikaisemmin, vastaavan ryhmän nimi on guézibida.[16]

Djadon läheltä löydettiin vuonna 2014 kultaesiintymiä, ja lyhyessa ajassa seudulle saapui noin 40 000 kullankaivajaa Nigeristä ja naapurimaista. Vuoden 2017 alussa Djadossa oli noin 11 000 kaivajaa, joiden arvellaan löytäneen yli 70 tonnia kultaa. Kultaryntäys on lisännyt alueen turvattomuutta ja aiheuttanut joukon muita ongelmia. Nigerin hallitus sulki Djadon yksityisiltä kullankaivajilta keväällä 2017, ja esiintymien teollista hyödyntämistä on alettu suunnitella.[17]

Agadezin ja Bilman väliä matkaava kamelikaravaani.

Djadon tärkein rikkaus ovat taatelipalmut, joita ilman elämä keitaalla ei olisi mahdollista. Ranskalaisten tekemän hävityksen jälkeen alettiin istuttaa uusia puita, ja 1940-luvun puolivälissä tuotanto nousi sataan tuhanteen kiloon vuodessa.[18] Djadon ja Kawarin keitaat tuottivat viidesosan Ranskan Länsi-Afrikan taateleista.[1]

Keitaan palmut näyttävät hylätyiltä, mutta niistä jokaisella on omistajansa, jotka usein elävät paimentolaisina Zinderin ja N’Guigmin pohjoispuolella. Palmut hedelmöitetään helmikuussa kiinnittämällä hedepuun kukintoja emikasvin latvukseen. Sato korjataan heinä-elokuussa, jolloin paimentolaiset kokoontuvat keitaalle telttoineen. Djadon taatelit ovat korkealaatuisia ja erittäin kysyttyjä maan eteläosan markkinapaikoilla.[19]

Djadossa, Djabassa ja Sarassa tuotettiin aikaisemmin myös suolaa, mutta keitaan hävityksen jälkeen tubut kieltäytyivät työskentelemästä suolalouhoksilla pitäen sitä häpeällisenä[20] (louhosten työvoimana käytettiin ennen orjia[21]). Vuonna 1941 suolan tuotanto käynnistyi uudelleen Siguedinessä, jonka asukkaat palasivat sinne Kawarin Emi Tchoumasta. Louhoksia hyödynnetään samaan tapaan kuin Bilmassa ja Fachissa. Kaksi metriä syvään ja leveään kuoppaan keräytyvä vesi haihtuu ilmaan ja suola kiteytyy kuoreksi, joka kuumana aikana rikotaan päivittäin ja kerätään ajoittain talteen. Siguedinen suola on laadultaan erinomaista,[22] mutta sen tuotanto on nykyään varsin vähäistä.[8]

Kolmas toimeentulon edellytys olivat aikaisemmin tuaregien kamelikaravaanit, jotka vaihtoivat taateleita ja suolaa hirssiin ja muihin tarvikkeisiin. Azalaï-nimellä tunnetut karavaanit kulkivat kerran vuodessa Aïrvuoristosta Ténérén yli Chirfan kautta Siguedineen ja takaisin. Ne tekivät näin lähes tuhannen kilometrin matkan, joka jatkui vielä Aïrista Sahelin alueen markkinapaikoille.[23] Nykyisin kuorma-autot ovat pääosin korvanneet tuaregien azalaït, mutta pieniä karavaaneja kulkee yhä Aïrin, Fachin ja Bilman sekä Nigerin eteläosan ja Nigerian välillä.[24] Tubujen omat kamelilaumat ovat ravinnon vähäisyyden takia pieniä.[25]

Nykyään tärkeän tulonlähteen muodostaa matkailu, joka 2000-luvun vaihteessa kärsi tubujen kapinallisjärjestön aiheuttamista levottomuuksista.[26] Djadon keidas sisältyy monien matkatoimistojen tarjoamiin Ténérén kiertomatkoihin. Maastoautoilla tehtävät matkat alkavat Agadezista ja kestävät yleensä kaksi viikkoa.[27][28][29][30][31]

Seudun nähtävyyksiä ovat Djadon, Djaban, Dabassan ja Siguedinen rauniokaupungit, joista käytetään nimitystä ksar.[32] Bankosta rakennetut sokkeloiset linnoitukset kohoavat termiittikekojen tavoin hiekan ympäröimillä kallioilla.[8][33] Ulkonäöltään ne muistuttavat enemmän Saharan pohjoisosan kaupunkeja kuin tasamaalle rakennettuja Bilman tai Fachin kyliä.[32] Ksarien iästä ja rakentajista on esitetty erilaisia arvailuja.[34] Jotkut ovat jopa löytäneet Djadon raunioista ”kristityn kappelin”, mutta lähemmin tarkasteltuna sen ”koptilaiset ristit” osoittautuvat tuaregien merkeiksi.[26]

Muita kiinnostavia kohteita ovat Djadon ylängön erikoiset kalliomuodostelmat sekä esihistorialliset piirrokset, jotka kertovat Saharan ilmaston muuttumisesta. Ne kuvaavat norsuja, virtahepoja, kirahveja, strutseja, nautaeläimiä ja metsästyskohtauksia.[8] Asutusta lähinnä ovat Titlibén kalliopiirrokset Djadon palmulehdon pohjoisreunalla.[35]

• Geels, Jolijn: Niger: The Bradt Travel Guide. Chalfont St Peter, Guilford: Bradt Travel Guides, 2006. ISBN 978-184162-152-4.
• Le petit futé Niger 2009–2010. Paris: Nouvelles éditions de l’université, 2009. ISBN 2-7469-1640-1.
• Le Rouvreur, Albert: Une oasis au Niger: le Djado. Paris: L’Harmattan, 1999. ISBN 2-7384-7860-3.

• Matkakertomus Chirfasta, Oridasta ja Siguedinesta (saksaksi)
• Kuvia Djadosta ja lähiseudulta (saksaksi)
• Ilmakuvia Djadon ksarista^{[vanhentunut linkki]}