Dimítrios Ioannídis

Ioannídis syntyi Ateenassa varakkaaseen ylempään keskiluokkaan kuuluneeseen liikemiesperheeseen, joka oli kotoisin Epeiroksesta.[3]

Vuonna 1940 Ioannídis aloitti Kreikan sotilasakatemiassa (Evelpídon) ja valmistui luutnanttina vuonna 1943. Tämän jälkeen hän valmistui jalkaväkikoulusta (1952), ABC-erikoissotakoulusta (1954) ja sotakorkeakoulusta (1956). Vuonna 1961 hän suoritti Länsi-Saksassa jalkaväenkursseja.[2]

Akselivallat olivat miehittäneet Kreikan huhtikuussa 1941. Ioannídis aloitti upseerin uransa kenraali Napoléon Zérvasin johtamassa kansallismielisessä vastarinta-armeijassa (EDES, Ethnikós Dimokratikós Ellinikós Sýndesmos, ”Kansallistasavaltalainen kreikkalainen liitto”)[2], joka oli aatteelliselta linjaltaan kansallismielinen, antikommunistinen, antifasistinen ja tasavaltalainen.

Vuosina 1945–1949 hän palveli kansalliskaartin pataljoonissa, 3. kreikkalaisessa vuoristoprikaatissa (”Rímini-prikaati”) ja Makrónisoksen kommunistivankien internointileirille sijoitetussa erikoispataljoonassa.[2] Ioannídis siis osallistui Kreikan sisällissotaan (1946–1949) hallituksen joukkojen riveissä. Vuosina 1950–1959 hän palveli useissa eri joukko-osastoissa. Vuosina 1959–1961 hän palveli maavoimien pääesikunnassa ja vuonna 1963 hänet lähetettiin Kyprokselle. Vuonna 1966 hänestä tehtiin sotilasakatemian eli kadettikoulun johtaja.[2]

Ioannídisin ylennykset:[2]

• luutnantti (1943)
• kapteeni (1948)
• majuri (1953)
• everstiluutnantti (1964)
• eversti (1970)
• prikaatikenraali (1973)

Jo vuonna 1945 Ioannídis liittyi upseerien antikommunistisen IDEA-verkoston (Ιερός Δεσμός Ελλήνων Αξιωματικών, Ierós Desmós Ellínon Axiomatikón, ”Kreikkalaisten upseerien pyhä side”) jäseneksi. IDEA yritti epäonnistunutta sotilasvallankaappausta 30.–31. toukokuuta 1951. Ioannídis oli mukana tässä hankkeessa. IDEA lakkautettiin kaappauksen jälkeen, mutta sen johtajat armahdettiin. Antikommunistinen upseeriverkosto kehittyi hiljalleen ja vuonna 1956 Ioannídis sai johdettavakseen ryhmän, joka sittemmin toteutti vuoden 1967 sotilasvallankaappauksen. Vuonna 1959 Ioannídis luovutti ryhmän Dimítrios Pattílisin johtoon. Pattilis luovutti ryhmän eversti Geórgios Papadópoulokselle vuonna 1960.[2]

Papadópouloksen, prikaatikenraali Stylianós Pattakóksen ja eversti Nikólaos Makarézoksen johtama upseerijoukko teki Kreikassa sotilasvallankaappauksen 21. huhtikuuta 1967. Papadópouloksesta tuli uusi Kreikan pääministeri. Everstiluutnantti Ioannídis oli ollut mukana avainroolissa suunnittelemassa vallankaappausta, jonka tarkoituksena oli torjua kommunismin leviämisen uhka. Itse kaappauksen aikana hänen johtamansa kadetit pystyttivät Ateenan kaduille tiesulkuja ja valtasivat hallintorakennuksia.[2]

Kaappauksen jälkeen Ioannídis toimi lyhyenaikaa puolustusministerinä, kunnes siirtyi lokakuussa 1967 Kreikan sotilaspoliisin (ESA) (Ελληνική Στρατιωτική Αστυνομία, Ellinikí Stratiotikí Astynomía) johtoon valvoakseen tilannetta. Joulukuussa 1967 kuningas Konstantin II yritti vastavallankaappausta vanhojen rojalistikenraalien tuella siinä kuitenkaan onnistumatta. Erityisesti tämän tapahtuman jälkeen Ioannídis vastasi palveluksessa olevien ja eläköityneiden upseerien valvonnasta. Hän oli myös keskeisesti päättämässä siitä, ketkä upseerit pääsivät mihinkin tehtäviin ja virkoihin. Ioannídis oli tärkein tukija, kun juntta pidätytti vuonna 1969 useita eläkkeellä olleita upseereita väittäen näiden suunnittelleen hallituksen vastaista salaliittoa.[2]

Tammikuussa 1968 pääministeri Papadópoulos ilmoitti, että hallitustoimintaan osallistuneiden upseerien tuli päättää jäävätkö he poliitikoiksi vai armeijan aktiivipalvelukseen. Ioannídis päätti pitää asemansa ja sotilasarvonsa, mikä mahdollisti Ioannídiksen yhteyden säilyttämisen maan upseeristoon, kun taas junttaan jääneet menettivät sen. Elokuussa 1969 Ioannídis tuli puolustusministeriön kansliapäällikkö ja seuraavan kolmen vuoden aikana tulivat ylennykset everstiksi ja prikaatikenraaliksi.[2]

Ioannídis oli juntan sisäisen kovan linjan siiven keskushahmoja. Papadópoulos piti vuoden 1967 sotilasvallankaappausta väliaikaisratkaisuna, eikä halunnut muodostaa vallankumousneuvostosta pysyvää uutta hallintoa. Jo vuonna 1968 Papadópoulos halusi saada yhteyden oikeistolaiseen siviilipoliitiikkoon Spyrídon Markezínisiin ja pyrkiä uudistuspolitiikkaan. Ioannídisin ryhmä torjui Papadópouloksen uudistushankkeet vuosina 1969 ja 1970, joista jälkimmäisen epäonnistuttua Papadópoulos uhkasi erota, minkä jälkeen kovan linjan kannattajat ilmoitti antavansa luottamuslauseen hänelle.[4]

Papadópouloksen uusi perustuslaki, joka hyväksyttiin kansanäänestyksessä 17. heinäkuuta 1973, lievensi yhteiskunnallisia oloja verrattuna poikkeustilan aikaan. Poliittiset vangit vapautettiin, sensuuria höllennettiin, parlamenttivaalit luvattiin pidettävän vuoden 1974 lopulla ja lopulta tarkoituksena oli palata siviilihallintoon. Maata johtanut upseerien "vallankumouksellinen neuvosto" hajotettiin ja sosialistien sekä muiden oppositiovoimien toiminta sallittiin jälleen. Papadópoulos jäi maan presidentiksi laajoin valtaoikeuksin, mutta pääministeriksi tuli Markezínis.[5]

Opiskelijat nousivat avoimesti vasemmistolaiseen juntan vastaiseen kapinaan Ateenan teknillisessä korkeakoulussa 14. marraskuuta 1973. Kolmen päivän opiskelijalakon, kapinaradiotoiminnan ja mielenosoittamisen jälkeen panikoiva väliaikaishallitus pyysi Ioannidista lopettamaan opiskelijakapinan. Ioannídis lähetti 17. marraskuuta klo 03:00 aamulla panssarivaunun läpi teknillisen korkeakoulun portin ja sotilaat tunkeutuivat oppilaitoksen alueelle. Hyökkäys lopetti väkivaltaisesti ja verisesti korkeakoulukapinan. Myöhemmin junttaoikeudenkäynneissä Ioannídiksen katsottiin kannustaneen turvallisuusjoukkoja väkivallantekoihin helpottaakseen omaa tulevaa kaappaustaan. Oikeus totesi Ioannídiksen olevan moraalisesti vastuussa väkivallanteoista.[6][7] Tämän jälkeen sotilasjuntan kovan linjan johtajana taustalla toiminut Ioannídis oli vakuuttunut siitä, että Papadópouloksen liberalisoimispolitiikka oli epäisänmaallista ja johtaisi Kreikan turmioon.[8] Markezínis joutui pyytämään Papadópoulosta määräämään poikkeustilan uudelleen voimaan 18. marraskuuta.[5]

Papadópouloksen politiikka herätti tyytymättömyyttä armeijan, erityisesti nuoremman upseeriston, parissa vanhaa junttaa kohtaan. 25. marraskuuta 1973 prikaatikenraali Ioannídis syrjäytti nuorten upseerien tuella Papadópoulosin ja Markezíniksen. Ioannídis nimitti uudeksi Kreikan tasavallan presidentiksi ystävänsä kenraali Faídon Gkizíkiksen ja pääministeriksi taloustieteilijä Adamántios Androutsópouloksen. Uusi hallinto ilmoitti jatkavansa vuoden 1967 vallankumouksen tiellä ja syytti Papadópouloksen hylänneen tuon vallankumouksen periaatteet. Ioannídis jäi tapansa mukaisesti vahvaksi taustajohtajaksi ja- hahmoksi. Hän hallitsi näkymättömästi, mutta tehokkaasti. Nuoret upseerit valvoivat ylempiään, ja poikkeuslaki pantiin maassa täytäntöön kaikessa ankaruudessaan. Kaikki Papadópouloksen toteuttamat lievennykset kumottiin. Itse hallituksen kokoonpano kasattiin huterasti ESA:n upseereista ja sattumanvaraisista henkilöistä, mikä oli omiaan huteroittamaan lisää muutenkin horjuvan juntan asemaa.

Ioannidis päätti ratkaista myös Kyproksen kriisin, joka oli vuodesta 1967 lähtien ollut pattitilanteessa. Vuonna 1971 Kyproksen presidentti, arkkipiispa Makarios III päätti luopua énosis-ratkaisusta Kyproksen kysymyksen suhteen. Kreikan sisällissodassa monarkistien joukoissa taistellut alun perin famagustalainen Kreikan armeijan kenraali Geórgios Grívas palasi vuonna 1971 Kreikasta takaisin Kyprokselle, josta hänet oli alun perin brittien kanssa tehdyn aseleposopimuksen perusteella karkotettu vuonna 1959. Grívasta raivostutti Makarioksen päätös ja hän perusti EOKA-B-järjestön tarkoituksenaan syrjäyttää Makarios. Kyproksenkreikkalaisten kansallissankarina pidetty Grívas kuoli sydänvikaan jo tammikuun lopulla 1974, jonka jälkeen järjestön uudesta johdosta tuli Ioannidisin juntan alainen. (Grívas taas oli taistellut Kreikan junttaa vastaan vuosina 1968-1969.)

Ioannídiksen organisoimana EOKA-B teki yhdessä saaren asevoimien eli Kyproksen kansalliskaartin kanssa sotilasvallankaappauksen 15. heinäkuuta 1974 ja syrjäytti Makarioksen. Uusi enosistinen juntta valitsi Kyproksen tasavallan presidentiksi oikeistolaisen Edistyspuolueen (Proodeftikoí) puheenjohtajan Níkos Sampsónin. Kypros ajautui kaaokseen Sampsónia ja Makariosta tukevien joukkojen ottaessa aseellisesti yhteen. Kyproksen vuoden 1960 itsenäisyyden takaajavaltio Turkki vetosi itsenäisyyssopimuksessa kirjattuihin interventio-oikeuksiin Kyproksen perustuslain rikkomistapauksessa ja käynnisti Attila-suunnitelman 20. heinäkuuta. Kolme päivää myöhemmin Kreikan Kyproksen-joukkoja ja enosisteja vastaan käytyjen ankarien taisteluiden jälkeen Turkki oli miehittänyt Pohjois-Kyproksen. 14. elokuuta Turkin hallussa oli 37 prosenttia Kyproksen pinta-alasta.

Ioannídiksen juntta Ateenassa ajautui kriisiin ja täysimittainen sota Turkin kanssa näytti lähes väistämättömältä. Kreikkalaiset muun muassa ryöstivät kauppoja peläten Turkin vastaisen sodan syttyvän pian. Armeijan vanhempi upseeristo veti pois tukensa Ioannídikselta ja presidentti Gkizíkis kutsui koolle vanhan kaartin poliitikot, kuten Markezínisin, Panagiótis Kanellópouloksen, Stéfanos Stefanópouloksen ja Evángelos Avérofin. Maan johdossa vallitsi yksimielinen käsitys siitä, että Ioannídiksen politiikka oli johtanut maan syvään kriisiin, ja että tämä oli menettänyt yleisen luottamuksen.

Juntan hajoaminen alkoi ja alkoi transitiovaihe, metapolítefsi. Maahan oli tarkoitus perustaa kansallisen yhtenäisyyden hallituksen, joka johtaisi maan vaaleihin. Gkizíkis kutsui Pariisissa vapaaehtoisessa maanpaossa vuodesta 1963 asuneen entisen pääministerin Konstantínos Karamanlíksen takaisin Kreikkaan hallituksen johtoon. Karamanlís palasi Ateenaan ja vannoi virkavalansa presidentti Gkizíkiksen pääministerinä. Karamanlisin oikeistolainen Uusi demokratia -puolue voitti 17. marraskuuta 1974 ensimmäiset parlamenttivaalit sitten vuoden 1964 ja hän jatkoi pääministerinä. Kansanäänestys monarkian kohtalosta järjestettiin 8. joulukuuta 1974, jolloin 69 prosenttia kreikkalaisista antoi äänensä monarkian lakkauttamisen puolesta. Helleenien kolmas tasavalta perustettiin ja tammikuussa 1975 alkoivat televisioidut oikeudenkäynnit junttaa vastaan.

Ioannídis pidätettiin ja asetettiin syytteisiin maanpetoksesta, kapinasta ja tapoista Ateenan polyteknillisen väkivaltaisuuksissa 14. tammikuuta 1975. Ioannídisille todettiin syylliseksi ja hänelle langetettiin kuolemantuomio, joka muutettiin elinkautiseksi vankeusrangaistukseksi Korydallóksen vankilassa.

Iältään 84-vuotias Ioannídis jätti terveyssyihin vedoten vapautusanomuksen 21. heinäkuuta 2007, mutta sitä ei hyväksytty. Ioannídis menehtyi 35 vuoden vankeuden jälkeen 16. elokuuta 2010. Hänet oli viety edellisenä yönä vankilasta sairaalaan hengitysvaikeuksien takia.[9]