Diafilmi

Valokuvauksesta innostuneet nuoret muusikot Leopold Godowsky Jr. ja Leopold Mannes kehittivät Eastman Kodak Companyn suojissa 1930-luvulla Kodachrome-prosessin, maailman ensimmäisen subtraktiivisen värikääntömetodin josta tuli ammattikuvaajien usein parhaaksi arvostama diafilmiprosessi. Kodachrome tuotiin aluksi markkinoille 16 millimetrin elokuvafilminä vuonna 1935 ja seuraavana vuonna valokuvakameraan tarkoitettuna filminä.[2]

Kodachrome-kehitysprosessi oli hyvin monimutkainen ja vaati kalliita laitteita. Siksi Kodachrome-filmiä kehittäviä laboratorioita oli filmin kulta-aikanakin varsin harvassa. Esimerkiksi Suomesta filmirullat piti lähettää keltaisissa postituspusseissa kehitettäväksi Ruotsiin ja myöhemmin Sveitsin Lausanneen, jonka laboratorion lopetettua Kodak lähetti filmit edelleen Yhdysvaltoihin, jolloin kehitysmatkassa saattoi mennä pari-kolme viikkoa.[3] Kodachromen menekin romahduksen syyksi 1980-luvun lopulla nähdäänkin prosessin monimutkaisuus, hitaus ja kuormittavuus ympäristölle.[2]. Kodak lopetti Kodachromen valmistuksen kesäkuussa 2009, ja viimeinenkin laboratorio USA:n Kansasissa sen kehittämisen joulukuun lopussa 2010.[2]

Kodachromen monimutkaisuuden takia Kodak kehitti 1940-luvulla helpomman, nopeamman ja edullisemman värikääntöprosessin, josta sai alkunsa Kodakin Ektachrome-filmiperhe ja myöhemmin muidenkin valmistajien samankaltaista prosessia käyttävät diafilmit. Ektachrome-prosessi oli niin yksinkertainen, että 1950-luvulta lähtien sitä kyettiin kehittämään paikallisesti isompien taajamien valokuvausliikkeissä (nykyisin nimellä E-6 -prosessi), tai jopa valokuvaajien omissa laboratorioissa tankkikehityksenä miltei mustavalkofilmien tapaan.

Kodachrome pysyi elinkaarensa loppuun asti erittäin arvostettuna diafilminä sävykkään väritoistonsa, pienen raekokonsa ja hyvän arkistointisäilyvyytensä ansiosta. Ektachrome-filmit saavuttivat kuitenkin suuremman markkinaosuuden kehityksen nopeuden ja edullisuuden sekä laajan filmi- ja valoherkkyysvalikoiman vuoksi. Ektachrome-prosessi mahdollistaa myös alivalotuksen ja E-6P -erikoiskehityksen (ns. "prässäämisen") herkkyyden lisäämiseksi.

Kodak antoi Ektachrome-prosessin myös muiden filmivalmistajien käyttöön. Ne kehittivät siitä omia muunnelmiaan, kuten Fujifilmin CR-55 ja CR-56 sekä nyt jo markkinoilta poistunut Agfan ja Konican CRK-2.

Kolmas diafilmityyppi joka vaati aivan oman kehitysprosessinsa oli Agfan Agfachrome, jota valmistettiin 1960-luvun lopulta vuoteen 1985. Herkkyysvaihtoehtoja oli kaksi, CT-18 (ISO 50/18°) ja CT-21 (ISO 100/21°).

Aina 1970-luvulle asti diafilmillä oli amatöörivalokuvauksessa etulyöntiasema värinegativifilmeihin verrattuna, jotka olivat kalliita kehittää ja vedostaa paperikuviksi, eikä värintoistokaan vastannut diafilmien tasoa. Diakuvien kehittäminen ja kehystyttäminen diakuviksi oli pitkään edullisempaa kuin väripaperikuvien teettäminen. 1970-luvulta lähtien värinegatiivikuvaus kuitenkin ohitti suosiossa diafilmit perheiden ja perusharrastajien valokuvausmenetelmänä, kun taas diafilmit jäivät edistyneiden harrastajien ja ammattilaisten käyttöön.

1970–90-luvuilla, ennen videotekniikan digitalisoitumista, kinofilmikoon diat ja jopa kymmenet yhteen kytketyt diaprojektorit olivat perustana näyttäville audiovisuaalisille esityksille, niin sanotuille multivisioille. Myös pienemmässä mittakaavassa, yhtä tai kahta diaprojektoria käyttäen, diaesitykset olivat piirtoheitinkalvojen ohella yleinen havainnollistamistapa kokous- ja opetuskäytössä ennen videotykkien ja esitysgrafiikkaohjelmien yleistymistä.

Aina 1990-luvulle asti diakuvia pidettiin myös värinegatiiveja parempina originaaleina kirjapainokäyttöön, minkä takia diakuva oli vallitseva menetelmä mainos- ja muussa kaupallisessa kuvauksessa, lehtikuvauksessa ja luontokuvauksessa kunnes digivalokuvaus ylsi samalle tasolle kuvanlaadussa.

Suoraa Leitz-diakampaa (ei kuvassa) käyttävä diaprojektori.