Arjalainen fysiikka

Arjalainen fysiikka (saks. Arische Physik) eli saksalainen fysiikka (saks. Deutsche Physik) on nimitys Saksan fyysikkoyhteisössä erityisesti 1930-luvulla ja 1940-luvun alussa vaikuttaneelle liikkeelle, joka vastusti etenkin Albert Einsteinin suhteellisuusteoriaa. Laajemmin liikkeen voidaan sanoa vastustaneen koko modernia fysiikkaa, sillä se torjui myös kvanttimekaniikan.[1] Liikkeen katsotaan alkaneen 1920-luvun alussa ja päättyneen viimeistään kolmannen valtakunnan tuhouduttua toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1945. Arjalainen fysiikka jakoi fysiikan tutkimuksen kahtia arjalaiseen ja juutalaiseen fysiikkaan (saks. Jüdische Physik) tutkijoiden sukutaustan perusteella. Liikkeen huomattavimpia fyysikoita olivat Ernst Gehrcke sekä Nobel-palkitut Philipp Lenard ja Johannes Stark. Vaikka liike oli erityisen aktiivinen Saksassa, oli sillä kannatusta myös ulkomailla – esimerkiksi Suomessa arjalaista fysiikkaa kannatti matemaatikko Hjalmar Mellin.[2]

Nimitys saksalainen fysiikka (Deutsche Physik), jota käytetään arjalaisen fysiikan (Arische Physik) rinnalla, on peräisin fysiikan emeritusprofessorin Philipp Lenardin vuonna 1936 julkaistusta samannimisestä oppikirjasarjasta.

Liikkeen ideologia
Philipp Lenard oli arjalaisen fysiikan yksi näkyvimmistä hahmoista.

Arjalainen fysiikka ei missään vaiheessa saanut johdonmukaista tai ohjelmanomaista muotoa, eikä se myöskään ollut täysin ristiriidaton. Arjalaisen fysiikan käsitteet eivät koskaan nousseet osaksi fysiikan ja muiden luonnontieteiden valtavirtaa. Arjalaiselle fysiikalle ominaista oli se, mitä se vastusti − eli modernia fysiikkaa, monimutkaista matematiikka, visualisoitavuuden puutetta ja intuition vastaisia teoreettisia tuloksia. Arjalaiset fyysikot olivat modernismia vastustavia romantikoita, jotka halusivat, että kokeet ja intuitio ovat sopusoinnussa keskenään ja fysiikka yksinkertaista ja helposti ymmärrettävää. He vastustivat fysiikan pirstoutunutta erikoistuneisuutta ja kannattivat holistista luonnonkuvaa.[3]

Arjalainen fysiikka oli 1930-luvulta lähtien avoimen rasistista, ja sen kannattajien mielestä ainoa luotettava fysiikka oli arjalaisten tekemää.[3] Juutalaisia he syyttivät arjalaisten koetulosten varastamisesta. Lenardin mukaan fysiikan tarkoitus oli tavoitella totuutta, ja hänen mukaansa totuus saavutettaisiin vain kokeilla, jotka liittyivät totuuden synnyttämiin mielikuviin. Keskeisimpiä tällaisista mielikuvista oli eetteriteoria, joka oli aikaisemmin todistettu vääräksi Michelsonin-Morleyn kokeella. Albert Einsteinin vuonna 1905 julkaistussa erityisessä suhteellisuusteoriassa eetterin käsite hylättiin kokonaan. Arjalaiset fyysikot kuitenkin pitivät eetteriä puhtaana totuutena.[3] Arjalaisen fysiikan mukaan ainoastaan "pohjoista rotua" edustava fyysikko kykeni dialogiin luonnon kanssa tarkoin suunniteltujen ja suoritettujen kokeiden ja havaintojen kautta. Kehittynyttä teoriaa ei juuri pidetty arvossa. Lenardin oppilas Alfons Bühl kuvaa teoreettista fysiikkaa seuraavasti:[3]

»Tämä äärimmäisen matemaattinen tapa käsitellä fysiikan ongelmia on syntynyt epäilemättä juutalaisesta hengestä… Samaan tapaan kuin hänellä [juutalaisella] on muuten – kuten liiketoiminnassa – vain numeerinen, siis tulo- ja menolaskelmat, silmiensä edessä, myös fysiikassa on luokiteltava tyypilliseksi rodun ominaisuudeksi se että hän nostaa numeerisen muotoilun tärkeimmäksi»

Koska arjalainen fysiikka pidettiin poissa valtavirran fysiikan aikakauslehdistä, joutuivat arjalaiset fyysikot julkaisemaan ajatuksensa muissa lehdissä. Yksi tällainen oli Zeitschrift für die gesamte Naturwissenchaft. Se perustettiin vuonna 1935 ja se toimi, tosin epävirallisesti, arjalaisten fyysikoiden äänitorvena. Se sisälsi tavallisia fysiikan artikkeleita, mutta myös antisemitististä propagandaa, vakiintuneen fysiikan vastaisia polemiikkejä sekä tieteenhistorian henkilöiden palvontaa.[4]

Kansallissosialistien tuki
Johannes Starkin tavoitteena oli päästä Saksan fysiikan johtajaksi.

Lenard ja toinen Nobelin fysiikanpalkinnon saanut saksalainen Johannes Stark alkoivat kampanjoida Einsteinin suhteellisuusteoriaa vastaan nimittäen sitä juutalaiseksi fysiikaksi.

1930-luvun alkuvuosina liike onnistui saamaan tukea natsihallinnolta, koska molemmilla osapuolilla oli hyvin samankaltaisia teemoja. Kansallissosialistien tuki mahdollisti arjalaisen fysiikan laajamittaisemman harjoittamisen yliopistoissa sekä muissa instituutioissa. Stark itse halusi päästä Saksan fysiikan johtajaksi ja Gleichschaltungin mukaisesti määrätä totalitaarisesti minkälaista tiedettä Saksassa harjoitetaan. Vuonna 1931 eläköitynyt ja kuusi vuotta myöhemmin Saksan kansallissosialistiseen työväenpuolueeseen liittynyt Lenard toimi arjalaisen fysiikan ideologisena johtohahmona. Jo vuonna 1930 kansallissosialistiseen puolueeseen liittynyt Stark vaikutti myös politiikassa.

Arjalainen fysiikka saavutti joitakin ”voittoja”, mutta Lenard ja Stark olisivat halunneet voimakkaampaa tukea kansallissosialisteilta. Arjalaiset fyysikot kävivät pitkän taistelun siitä, kuka täyttäisi Arnold Sommerfeldin viran Münchenin yliopiston teoreettisen fysiikan professorina tämän jäädessä eläkkeelle. Sommerfeld oli kouluttanut lähes kolmasosan silloisista Saksan fysiikan professoreista, joten häntä arvostettiin saksalaisessa fyysikkoyhteisössä suuresti. Useiden muiden fyysikoiden tapaan Sommerfeld oli sitä mieltä, että virkaan tulisi valita Werner Heisenberg. Tämä ei miellyttänyt arjalaisia fyysikoita ja he aloittivat laajan kampanjan kvanttiteoreetikko Heisenbergiä vastaan. He nimittivät Heisenbergiä SS:n viikoittain ilmestyneessä Das Schwarze Korps -lehdessä ”valkoiseksi juutalaiseksi”. Kampanja saavutti päämääränsä Heinrich Himmlerin puututtua asiaan henkilökohtaisesti.[4] Teoreettisen fysiikan professorin virkaan valittiin kansallissosialisti ja suhteellisuusteoriaa vastustanut aerodynamiikan asiantuntija Wilhelm Müller. Sommerfeldin mukaan valinta oli huonoin mahdollinen. Müller ei ollut eläessään julkaissut ainoatakaan tieteellistä fysiikan tutkimusta, eikä hänellä ollut näyttöä teoreettisen fysiikan hallitsemisesta lainkaan. Kansallissosialistien silmissä hänen tärkein ansionsa oli 1936 julkaistu Juutalaiset ja tieteellinen työ -kirja, jossa Müller hyökkäsi Einsteinia ja hänen ”juutalaista suhteellisuusteoriaansa” vastaan.[5]

Liikkeen tuhoutuminen

Satunnaisista poliittisista voitoista huolimatta arjalaisten fyysikoiden vaikutus jäi rajalliseksi ja lyhytaikaiseksi. Monet kansallissosialistiset fyysikot pitivät Lenardin ja Starkin ajamaa liikettä mahdottomana, vaarallisena ja naurettavana.[4] Esimerkiksi NSDAP-puolueeseen kuulunut Pascual Jordan ei halunnut olla missään tekemisissä Lenardin ja Starkin liikkeen kanssa. Arjalaisella fysiikalla ei ollut ehjää ja yhtenäistä ideologiaa, eikä se perustunut kansallissosialismin sisällä hyväksyttyyn filosofiseen perustaan. Tällaista ei edes ollut vaan kansallissosialismi tukeutui toimintaan ja tunteeseen, ei johdonmukaiseen ajatusjärjestelmään. Lenard ja Stark eivät kyenneet saamaan kovinkaan suurta kannatusta. Vankan kannattajajoukon laajuus oli enintään 30 koko Saksassa. Toisaalta ryhmän vaikutus oli suurempi kuin koko antaisi olettaa.[4]

Arjalainen fysiikka ei yksinkertaisesti kyennyt korvaamaan Einsteinin, Bohrin ja Heisenbergin muotoilemaa modernia fysiikkaa millään tavoin. Yritykset kieltää suhteellisuusteorian opetus yliopistoissa eivät onnistuneet; teoriaa opetettiin kirjoissa ja luennoilla, mutta Einsteinin nimi vain jätettiin mainitsematta.

Vuoden 1940 jälkeen Stark seuraajineen menetti suurimman osan poliittisesta tuestaan. Liike alkoi vähitellen hiipua ja vuoteen 1943 mennessä se oli käytännöllisesti katsoen kadonnut.

Natsismin ja arjalaisen fysiikan vaikutus saksalaiseen fysiikkaan

Ennen sotaa

Saksa oli tieteen ja etenkin fysiikan tutkimuksen kärkimaita 1900-luvun alussa, jolloin fysiikkaa hallitsivat Saksan lisäksi Britannia, Ranska ja Yhdysvallat. Saksalaisen tieteen johtava asema näkyy varsinkin Nobel-palkinnoissa: vuosina 1901–1932 saksalaisille tieteilijöille oli myönnetty 31 Nobel-palkintoa, kun toiseksi menestyksekkäimmän maan Ison-Britannian tieteilijät olivat saaneet niitä 16 kappaletta. Moderneilla fysiikan alueilla, kuten kvantti- ja atomiteoriassa, saksalaisilla oli dominoiva asema. Esimerkiksi vuosina 1926–1933 maailmassa julkaistuista kvanttimekaniikan tutkimuksista 45 prosenttia oli tehty Saksassa. Alan kehityksestä oli likipitäen mahdotonta pysyä mukana, ellei osannut lukea saksaa, sillä noin puolet julkaisuista oli kirjoitettu saksaksi.[5]

Tutkimuksen laantuminen alkoi Saksassa vuoden 1933 jälkeen, kun Hitleristä tuli tammikuussa valtakunnankansleri. Hieman myöhemmin Hitler sai vietyä läpi lakiehdotuksen, joka antoi hänelle käytännössä rajattomat valtaoikeudet. Hitlerin huomion kohteena olivat erityisesti Saksassa eläneet juutalaiset. Vuoden 1933 huhtikuussa kansallissosialistit säätivät niin sanotun ammattivirkamieslain, jonka mukaan vain arjalaisilla oli oikeus työskennellä valtion tehtävissä. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että kaikki juutalaiset erotettiin yliopistojen ja tutkimuslaitosten viroista, koska valtio rahoitti laitosten tutkimustoimintaa. Ei-arjalaiseksi leimautui jokainen, jolla oli yksikin ei-arjalainen isovanhempi. Ei-arjalaisilla tarkoitettiin etupäässä juutalaisia. Kansallissosialisteja ei estänyt se, että yliopistojen opettajista noin 18 prosenttia oli juutalaista alkuperää.[5] Eniten kärsivät Berliinin ja Frankfurtin yliopistot, joiden henkilökunnasta kolmannes pakotettiin luopumaan virastaan, sekä Göttingenin yliopiston matematiikan ja fysiikan laitokset, joiden professoreista erotettiin 70 %. Lain perusteella erotettiin noin tuhat opettajaa, joista 313 oli varsinaisia professoreita.[6]

Max Planck pelkäsi arjalaisen fysiikan korostamisen voivan vahingoittaa saksalaisen tieteen tulevaisuutta. Kerran hän meni Hitlerin puheille sanoen, että tilanne voisi olla erityisen vahingollinen koko Saksalle. Hitlerin kerrotaan vastanneen: ”Kansallista politiikkaamme ei peruta tai muuteta edes tiedemiesten takia. Jos juutalaisten tiedemiesten erottaminen tarkoittaa Saksan nykyisen tieteen tuhoa, joudumme olemaan ilman tiedettä muutaman vuoden!”[6][5] Tilanteeseen suhtauduttiin yleisesti välinpitämättömästi. Eräs yhdysvaltalainen tiedemies kertoi raportissaan, että saksalaiset olivat lähinnä iloisia asiasta. Tilanne pakotti noin tuhat saksalaista muuttamaan maasta pois. Yleisimmät kohdemaat olivat Yhdysvallat ja Britannia. Tieteen kehityksen kannalta maahanmuuttajat olivat erityisen hyvä asia Yhdysvalloille ja Britannialle. Sitä vastoin Saksassa tutkimus alkoi taantua. Pakolaisten joukossa oli kaikkiaan 26 nobelistia tai tulevaa palkittavaa.

Muuttoliikkeen lisäksi Saksan fysiikan tilaa heikensivät myös erilaiset kiellot. Vuodesta 1936 lähtien saksalaiset tieteilijät eivät neuvostoliittolaisten ja italialaisten tieteilijöiden tapaan saaneet osallistua kokouksiin, jotka liittyivät jollakin tavalla Kansainliittoon. Vuodesta 1937 lähtien saksalaiset tieteilijät eivät myöskään saaneet vastaanottaa Nobel-palkintoja.[7]

Sodan jälkeen

Arjalaisen fysiikan takia Saksa tuskin olisi koskaan saanut saavutettua Yhdysvaltain Manhattan-projektin etumatkaa, koska pommin valmistamiseen tarvitut ammattitaitoiset ja kokeneet juutalaistutkijat oli karkotettu Yhdysvaltoihin. Sodan jälkeen Saksan tiede elpyi odotettua nopeammin, mutta se ei ole saanut takaisin johtavaa asemaa, joka sillä oli ennen kansallissosialismia ja arjalaista fysiikkaa.

Arjalaisen fysiikan kannattajat

Arjalaisen fysiikan kannatus ei ollut kovin suuri, mutta se onnistui saamaan useita melko tunnettuja tieteilijöitä riveihinsä. Arjalaista fysiikkaa kannattaneita fyysikkoja olivat muun muassa:

Vastaavia ilmiöitä fysiikan historiassa

Neuvostoliitto

Arjalaisen fysiikan kanssa samanaikaisesti Neuvostoliitossa esiintyi niin sanottua proletaarista tiedettä. Neuvostoliiton syntymisen jälkeen neuvostoliittolaiset filosofit pitivät tärkeänä, että tiedettä analysoitaisiin dialektisen materialismin kannalta. Neuvostofilosofien mukaan proletaarisen tieteen menetelmät ja tavoitteet olivat erilaiset kuin porvarillisen tieteen.[9] Liikehdintä herätti poliittista ja filosofista mielenkiintoa, mutta neuvostoliittolaisia fyysikoita se ei saanut vakuutettua proletaarisen fysiikan eduista. Filosofien ja fyysikoiden välillä oli koko 1920-luvun kiistoja fysiikan tulkitsemisesta. Kiista kulminoitui 1930-luvulla kvanttimekaniikan tulkinnan takia. Esimerkiksi Alexander Maksimov haukkui modernin fysiikan kehittäjiä, kuten Einsteinia, Schrödingeriä, Bohria ja Diracia, ”machilaisiksi idealisteiksi”.[10] Karkeasti voidaan sanoa, että proletaarisessa fysiikassa oli arjalaiseen fysiikkaan verrattuna korvattu termi ”juutalainen” nimityksellä ”idealistinen”.[11]

Hyvin harva neuvostoliittolaisesta fyysikosta vakuuttui filosofien julistuksesta. Suurin osa fyysikoista oli sitä mieltä, että fysiikan kritisoiminen vaati ymmärrystä fysiikasta, ja tätä filosofeilla ei ollut fyysikoiden mukaan. Ennen toista maailmansotaa oli selvä, ettei Neuvostoliitossa syntyisi erityistä marxilaista fysiikkaa Saksan arjalaisen fysiikan tapaan.[10] Oleellisin syy oli, että keskustelu oli melko avointa, eivätkä poliittiset vallanpitäjät puuttuneet keskusteluun juurikaan kummankaan puolelle. Tilanne kuitenkin muuttui toisen maailmansodan kynnyksellä kun ilmapiiri kiristyi ja kvanttimekaniikan tulkinnasta tuli osa poliittista peliä. Fysiikka politisoitui voimakkaasti vuosina 1948–1951 ja sen piirissä kampanjointiin ”taantumuksellista einsteinilaisuutta” vastaan.[11] Nytkin keskusteltiin lähinnä siitä, mikä oli oikea fysiikan filosofia.

Katso myös

Lähteet
  • Helge Kragh: Kvanttisukupolvet. Terra Cognita, 2002. ISBN 952-5202-53-4.

Viitteet
  1. Kvanttisukupolvet, s. 284
  2. Schybergson, Per (toim.): Totuuden nimessä: Kaksitoista merkittävää Suomen Tiedeseuran jäsentä. Suomen Tiedeseura, 1998. ISSN 0783-5892.
  3. Kvanttisukupolvet, s. 285
  4. Kvanttisukupolvet, s. 286
  5. Timo Holmström: Natsi-Saksan onneton esimerkki: Politiikka tuhosi tieteen Tiede.fi. Viitattu 21. lokakuuta 2007. [vanhentunut linkki]
  6. Kvanttisukupolvet, s. 277
  7. Kvanttisukupolvet, s. 281
  8. Critical remarks on Bruno Thüring’s polemic against Einstein Hampurin yliopisto. Viitattu 23. lokakuuta 2007. (englanniksi)
  9. Kvanttisukupolvet, s. 289
  10. Kvanttisukupolvet, s. 290
  11. Kvanttisukupolvet, s. 292

    Kirjallisuutta
    • Beyerchen, Alan, Scientists under Hitler: Politics and the physics community in the Third Reich (New Haven, CT: Yale University Press, 1977).
    • Heisenberg, Werner: Deutsche und Jüdische Physik. (julkaissut Helmut Rechenberg) München 1992, ISBN 3-492-11676-0
    • Hentschel, Klaus, ed. Physics and National Socialism: An anthology of primary sources (Basel: Birkhaeuser, 1996).
    • Lenard, Philipp: Wissenschaftliche Abhandlungen Band IV. [Postuumisti, saksankielinen.] Berliini: GNT-Verlag, 2003. ISBN 978-3-928186-35-3. Lyhyt luonnehdinta kirjasta (Arkistoitu – Internet Archive)
    • Kragh, Helge: Kvanttisukupolvet. Terra Cognita, 2002. ISBN 952-5202-53-4.
    • Walker, Mark, Nazi science: Myth, truth, and the German atomic bomb (New York: Harper Collins, 1995).

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.