Yhdysvaltain demokraattinen puolue

Demokraattinen puolue katsoo periytyvänsä 1700-luvun lopun demokraattis-republikaanisesta puolueesta, joka vastusti keskusvaltaa ja ajoi osavaltioille mahdollisimman suuria toimivaltuuksia. Demokraattinen puolue perustettiin virallisesti vuonna 1828.[13][14] Vuoden 1828 vaaleissa presidenttiehdokas Andrew Jacksonin joukot eivät jättäneet mitään sattuman varaan. Vaalikampanja oli vaalikiertueineen, mainoslauseineen ja -julisteineen ensimmäinen nykyaikaisena pidetty presidentinvaalikampanja. Jacksonin vastustajat väänsivät hänen nimestään pilanimen Jackass (”Aasi”), mutta Jackson käänsi senkin edukseen ja omaksui aasin osaksi kampanjansa kuvastoa. Myöhemmin aasista tuli koko demokraattipuolueen tunnus.[15]

1900-luvun alussa politiikassa vaikutti progressiivinen aikakausi joka oli peruja sosiaalisen evankeliumin vaikutuksesta ja modernista teologiasta. Vuonna 1908 annettiin päätös Mulle vastaan Oregon -tapauksessa, jossa annettiin valtiovallalle oikeus säätää lailla työaikojen pituudesta. Päätös oli ensiaskel tiellä, joka mahdollisti valtion puuttumisen markkinakapitalistiseen järjestelmään.[16]

Vuonna 1912 Woodrow Wilson valittiin Yhdysvaltain presidentiksi. Wilsonin kaudella demokraattinen puolue toimi läheisessä yhteistyössä uskonnollisen vasemmiston kanssa. Wilsson oli läpi akateemisen ja poliittisen uran liikkunut sosiaalisen evankeliumin piireissä ja kirjoitti paljon sekä sen että uuden liberalismin teoriasta ja opetti sosialismin teoriaa Princetonin yliopistossa. Päälinjan protestantit, katoliset ja refomijuutalaiset tukivat Wilsonin toimintaa.[17]

Vuoden 1932 kongressivaaleissa New Yorkin kuvernööri Franklin D. Roosevelt oli demokraattisen puolueen ehdokas presidentiksi. Kampanjassaan Roosevelt kieltäytyi arvostelemasta kapitalistisen järjestelmän perusteita ja sai tiukkaa krittikkiä sosialistipuolueen teologi Reinhold Niebuhrilta.[18] Presidentiksi valittu Roosevelt käynnisti ns. New Deal -uudistuspolitiikan, joka oli lähellä katolisten ja reformijuutalaisten etujärjestöjen linjauksia. Roosevelt itse oli progressiivisen liikkeen kasvatti eikä hyväksynyt sosialistien tai kommunistien linjauksia tavoitteilleen.[19]

New Dealin keskiössä oli liberaalinen korporationistinen valtioteoria ja malli, jonka keskeinen ajatus oli markkinatalousjärjestelmän sääntely asiantuntijabyrokraattien hallinnoimilla liittovaltion komissioilla ja virastoilla. Rooseveltin kaudella luotiin virastoja valvomaan pankkitalletuksia ja luotonantoa, lisättiin pörssisääntelyä ja vahvistettiin ay-liikkeen asemaa. Roosevelt käynnisti myös julkisten töiden ohjelmia, loi Yhdysvaltain ensimmäiset työttömyys- ja vanhuuseläkejärjestelmät sekä korotti veroja.[19]

Sodan jälkeen demokraattiseksi presidentiksi valittiin Harry S. Truman (1945–1953). Vuosina 1961–1963 presidenttinä toimi John F. Kennedy. Katolinen Kennedy oli vaalikampanjassaan luvannut vastauksena katolisiin kohdistuviin epäilyksiin pitävänsä henkilökohtaisen vakaumuksen erossa viranhoidostaan. Kennedyn lupaus avasi demokraattisen puolueen samalla maallistuneille ja uskonnonvastaisille liikkeille.[20]

1960-luvulla demokraatit tuki Lyndon B. Johnsonin kaudella aktiivisesti mustien kansalaisoikeuksia.[21] Samoihin aikoihin mustien ja latinoiden enemmistö siirtyi demokraatteihin.[22] Vuoteen 1972 mennessä demokraattisesta puolueesta tuli viimeistään koti amerikkalaiselle uusvasemmistolle, sekularisoituneelle kulttuuriradikalismille sekä varsinkin vapaata aborttia kannattaneelle feminismille sekä homoliikkeen aktiiveille.[20]

Vuonna 1973 Roe vastaan Wade -oikeustapaus totesi abortin kieltämisen perustuslain vastaiseksi. Tuolloin demokraatit alkoi taktisesti kannattaa aborttia ja puolueen keskeiset henkilöt, kuten Ted Kennedy ja Al Gore ryhtyivät abortin kannattajiksi.[23]

Kylmän sodan aikana demokraatit suosivat republikaaneja runsaammin asevarustelua ja puolue tuli tunnetuksi ”sotapuolueena”. Vuoden 1972 George McGovernin presidentinvaalikampanjassa demokraatit kääntyivät sotilasmenojen leikkaamisen kannalle. Myöhemmin tästä tuli puolueelle rasite ja puolue luopui asevarustelun vähentämiskannastaan 1990-luvulle mennessä.[24]

Erityisesti George W. Bushin valtakausi (2000–2008) oli yhdysvaltalaiselle vasemmistolle syvää turhautumista aiheuttanut aikakausi. Vuosina 2006–2010 uskonnollisella vasemmistolla oli huomattava edustus kongressissa.[25]

Vuonna 2008 senaattori Barack Obama valittiin demokraattien ehdokkaana presidentiksi. Obamasta tuli Yhdysvaltain ensimmäinen musta presidentti.[26] 2010-luvulla demokraattisesta puoleesta on tullut vasemmistolaisempi.[22] Obaman on katsottu olleen uskonnollisen vasemmiston ”oma mies” Valkoisessa talossa. Vuonna 2010 demokraattinen puolue menetti enemmistöasemansa kongresissa.[25] Vuoden 2016 presidenttiehdokaskampanjan yhteydessä tapahtuneessa tietovuodossa selvisi, että demokraattisen puolueen johto rikkoi omia sääntöjä ja toimi toista presidenttiehdokasta Bernie Sandersia vastaan pönkittäen Hillary Clintonin ehdokkuutta.[27]

Vuoden 2020 presidentinvaaleissa demokraattiseksi presidentiksi valittiin Joe Biden. Yhdysvaltain senaatin vaaleja pidettiin puolueen sisällä vasemmisto- ja edistyssiiven laajana voittona.[11]

Demokraattisen puolueen Yhdysvaltain liittovaltion kongressiedustajat jakaantuvat kolmeen merkittävään ryhmittymään poliittisen aseman perusteella, tosin yksi edustaja voi toimia useammassa ryhmässä eikä ryhmään kuuluminen ole välttämätöntä. 2019 aloittavassa kongressissa Progressive Caucus ja New Democratic Coalition ovat lähes tasaväkisiä, kun Blue Dog Coalition on taas niitä merkittävästi pienemmässä asemassa. Puolueen vasemmistosiiven kannatus on suurinta Yhdysvaltain koillisosassa ja länsirannikolla, ja maltillisten ja oikeistosiiven kannatus on vahvimmillaan Yhdysvaltain eteläosissa ja Keskilännessä.[5][30]

Lähde:[5]

Puolueella on ollut enemmistö Yhdysvaltain edustajainhuoneessa:[31][32]

1. 1875–1881
2. 1883–1889
3. 1891–1895
4. 1911–1917
5. 1931–1947
6. 1949–1953
7. 1955–1995
8. 2007–2011
9. 2019–

Puolueella on ollut enemmistö Yhdysvaltain senaatissa:[33]

1. 1823–1833
2. 1835–1841
3. 1845–1861
4. 1879–1881
5. 1893–1895
6. 1913–1919
7. 1933–1947
8. 1949–1953
9. 1955–1981
10. 1987–1995
11. 2001
12. 2001–2002
13. 2007–2015
14. 2021–

Demokraattipuolue onnistui voittamaan Georgian osavaltion molemmat senaattivaalit sekä yhden senaattoripaikan Arizonan ja Coloradon osavaltioista. Näin demokraattipuolueella on 48 edustajaa Yhdysvaltain senaatissa, mutta periaatteessa Vermontin senaattori Bernie Sanders ja Mainen senaattori Angus King tukevat demokraattipuoletta. Demokraattipuolue menetti 10 edustajapaikkaa edustajainhuoneessa, mutta onnistui pitämään niukan enemmistön. Demokraattien veteraaniedustaja Nancy Pelosi äänestettiin jatkokaudelle edustajainhuoneen puhemieheksi.[34][35][36][37][38]

• Yhdysvaltain presidentti: Joe Biden
• Yhdysvaltain varapresidentti: Kamala Harris
• Puolueen kansallisen komitean (puoluehallituksen) puheenjohtaja: Jaime Harrison
• Senaatin demokraattiryhmän johtaja: Chuck Schumer
• Edustajainhuoneen demokraattiryhmän johtaja: Hakeem Jeffries