Demarkaatio-ongelma

Demarkaatio-ongelma eli rajanveto-ongelma tarkoittaa tieteenfilosofiassa kysymystä siitä, miten ja minne tieteen rajat on asetettava. Yleisiä rajanvetotapauksia ovat kysymykset tieteen ja ei-tieteen, tieteen ja näennäistieteen, tieteen ja uskonnon sekä tieteen ja politiikan välisistä rajoista. Kaikkien näiden kysymysten käsittely tunnetaan yleisenä demarkaatio-ongelmana.

Tieteenfilosofien ja monien tieteenharjoittajien jo toistasataa vuotta kestäneestä keskustelusta ja tieteellisen menetelmän perusteita koskevasta laajasta yksimielisyydestä[1] huolimatta tieteen ja ei-tieteen välisen rajanvedon ongelmaa ei ole saatu ratkaistuksi vaan aiheesta kiistellään edelleen[2]. Tieteen ja ei-tieteen välillä voidaan nähdä olevan demarkaatiolinja (alue, jolla jako on sumea), jonka sijainti ja koko muuttuu tieteen kehittyessä.[3]

Eräitä ehdotettuja rajanvetoja ovat esimerkiksi loogisen empirismin todennettavuuden periaate, Karl Popperin esittämä falsifioitavuus (tieteellinen tieto on ainakin periaatteessa osoitettavissa vääräksi) tai W. V. O. Quinen esittämä naturalismi (asioita tulee selittää vain syillä, joista on todisteita, ja tietoaan pitää aina olla valmis muuttamaan uusien todisteiden valossa).

Rajanveto tieteen ja näennäistieteen välillä

Tieteen tehtävä on totuudellisen tiedon etsintä. Silloin se ei voi väittää aina tietävänsä totuutta, mutta saattaa esittää ehdotuksia jonkin ilmiön selitykselle. Useimpien näkemysten mukaan tieteellisten väitteiden olla vahvistettavissa tai kumottavissa. Tieteen on oltava riippumatonta, ei esimerkiksi jonkin poliittisen puolueen tai uskonnon ohjattavissa. Ei-tiedettä esimerkiksi poliittinen ajattelija tekee silloin, jos tuottaa tahallaan vääriä tuloksia. Eräänä esimerkkinä poliittisessa ohjauksessa ei-tieteellisesti toimineesta valetieteilijästä oli neuvostoliittolainen Trofim Lysenko. Tiede ei käytännössä voi olla koskaan vapaa ennakko-oletuksista, mutta niitä on kyettävä muuttamaan uusien todisteiden ilmaantuessa.

Tieteen tulee olla muun muassa Raimo Tuomelan esittämien ajatusten mukaan

  • objektiivista
  • testattavaa
  • kriittistä
  • edistyvää
  • itsekorjaavaa
  • itsenäistä.[4][5][6]

Esitieteessä on joitain tieteen piirteitä, mutta sen teoriapohja ei ole yhtenäinen. Silti se voi olla itsekriittistä ja kehittyvää.

Kovaksi tieteeksi sanotaan matemaattisella pohjalla olevia tieteitä, jotka täyttävät ankarienkin arviointiperusteiden mukaan kaikki tieteellisyyden edellytykset. Tällainen perustiede on esimerkiksi fysiikka. Esimerkiksi fysiikan lait ovat testattavissa. Useat humanistiset tieteet, kuten psykologia, historia ynnä muut, toimivat toisella pohjalla, vaikka niissä usein käytetäänkin tilastollisia menetelmiä. Humanistiset tieteet eivät ole testattavissa, koska esimerkiksi historian tapahtumia ei voida toistaa jälkikäteen. Sama pätee kuitenkin myös luonnonhistoriaan, jota ei voida toistaa jälkikäteen.

Katso myös

Lähteet
  1. Gauch Jr., Hugh G.: Scientific Method in Practice, s. 3–7. Cambridge: Cambridge University Press, 2003. ISBN 978-0-521-01708-4. (englanniksi)
  2. Cover, J. A. & Curd, Martin (editors): Philosophy of Science. The Central Issues, s. 1–82. New York: W. W. Norton & Co., 1998. ISBN 0-393-97175-9. (englanniksi)
  3. ke 9.12.2015 | Prisma Studio areena.yle.fi. Viitattu 14.12.2015.
  4. Tuomela, Raimo: Tiede, toiminta ja todellisuus. Tieteellisen maailmankäsityksen filosofiset perusteet. Helsinki: Gaudeamus, 1983. ISBN 951-662-334-4.
  5. Häyry, Heta & Karttunen, Hannu & Virtanen, Matti (toim.): Paholaisen asianajaja. Opaskirja skeptikolle, s. 256. Helsinki: Ursa, 1989. ISBN 951-9269-48-7. Teoksen verkkoversio.
  6. Selin, Risto, Marketta Ollikainen & Ilpo V. Salmi (toim.): Paholaisen asianajajan paluu, s. 45. Helsinki: Ursa, 1997. ISBN 951-9269-88-6.

    Kirjallisuutta
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.