Dekabristikapina

Aleksanteri I

Nikolai I

1800-luvulle tultaessa Venäjä oli Euroopan takapajuisimpia maita huolimatta kahdesta 1700-luvulla hallinneesta ajalleen suhteellisen edistyksellisestä keisarista, Pietari I:sta ja Katariina II:sta. Elinkeinorakenteet olivat auttamattomasti vanhentuneita. Väestöstä noin puolet eli maaorjuudessa, joka oli instituutiona Länsi-Euroopasta jo lakkautettu. Ruotsin kuningaskunnassa, mukaan lukien v. 1809 Venäjään liitetty Suomi, ei koskaan ollut maaorjuutta. Korruptio häiritsi valtionhallintoa. Sivistys oli keskittynyt suuriin kaupunkeihin, erityisesti pääkaupunki Pietariin. Venäjä ei ollut kansallisvaltio, kuten esimerkiksi Ranska tai Espanja vaan monikansallinen imperiumi, jonka eriluontoiset osat yhdisti valtakunnaksi uskollisuus keisaria eli imperaattoria kohtaan. Kansasta vieraantunut yläluokka puhui ranskaa ja noudatti uusinta eurooppalaista muotia. Lisäksi Venäjän keisarikunnan alamaisista suuri osa oli muita kuin itäslaaveja, kuten puolalaisia, suomalaisia, tataareja ym.

Länsimainen, valistusaatteeseen perustuva liberalismi levisi Venäjälle Aleksanteri I:n aikana. Keisarissa oli isoäitinsä Katariina II:n valistushenkeä mutta toisaalta isänsä Paavali I:n vanhoillisuutta. Hallitusvuosiensa alkuaikoina hän oli Katariinan tavoin uudistusmielinen. Venäjän Suomen sodassa 1809 valtaamasta Suomesta tehtiin Ruotsin aikaisten lakien mukaan perustuslaillisesti hallittava suuriruhtinaskunta, mitä vahvemman aseman sai Puolan kuningaskunta, jonka hallitsijaksi tuli venäläinen varakuningas, mutta jolla oli jatkuvasti toimiva valtiopäivälaitos sekä vielä oma 30 000 sotilaan vakinainen palkka-armeija. Myös varsinaisen Venäjän alueen oloja pyrittiin uudistamaan.

Liberaalin uudistusohjelman johtaja oli Mihail Speranski. Vuonna 1808 hän sai tehtäväkseen koko Venäjän hallinnon uudelleensuunnittelun. Tarkoitus oli kodifioida eli saattaa yksiin kansiin kaikki Venäjällä säädetyt ja voimassa olevat lait. Myös perustuslaista oli puhetta jossain vaiheessa. Venäjä siirtyi perustuslailliseen hallintotapaan vasta vuonna 1905.

Koko Venäjä joutui uhatuksi Napoleonin hyökätessä maahan ja marssiessa Moskovaan vuonna 1812. Huolimatta siitä, että Aleksanterilla oli jo käytössään Euroopan suurin armeija, hän pakkovärväsi suuren joukon maaorjia ja lupasi samalla värväytyneille epämääräisesti vapautusta sodan jälkeen. Venäläisten joukkojen urhoollisuus, taitavat kenraalit ja erityisesti poltetun maan taktiikka tuhosivat Napoleonin armeijan lähes täysin. Venäjä siirtyi hyökkäyskannalle ja nujersi Ranskan kolmessa vuodessa liittolaistensa, lähinnä Preussin ja Britannian avulla. Venäjän armeija marssi Pariisiin vuonna 1815.

Saksan ja Ranskan hyvinvointi teki vaikutuksen moniin Venäjän armeijan nuorempiin upseereihin, jotka eivät olleet aiemmin käyneet kotimaansa ulkopuolella. Upseerit havaitsivat, että maaorjuuden lakkauttamisella, elinkeino- ja kaupparajoitteiden purkamisella sekä yksinvaltiuden rajoittamisella saavutettiin hyvinvointia ja vaurautta. Monet heistä alkoivat kaivata samanlaisia uudistuksia myös Venäjälle. Keisari Aleksanteri I:n mielipiteet muuttuivat kuitenkin sodan jälkeen vanhoillisempaan suuntaan. Aleksanterista oli tullut Pyhän Allianssin perustajajäsen ja hän oli nyt etunenässä suojelemassa Euroopan vanhaa järjestystä vallankumouksellisilta ja ateismilta. Armeijaan värvätyille maaorjille annettu ”lupaus” unohdettiin kaikessa hiljaisuudessa. Uudistusmielinen ministeri Speranski joutui hovijuonittelujen uhriksi, ja hänet karkotettiin Siperiaan.

Salaseura Pelastuksen liitto (Sojuz Spasenija) perustettiin Pietarissa vuonna 1816. Seura koostui lähinnä armeijan nuoremmasta upseeristosta, jotka olivat tutustuneet Länsi-Euroopan oloihin.[1][2] Seuraa voisi luonnehtia liberalistis-nationalistiseksi. Erityisesti upseereita ärsytti se, että Aleksanteri I oli myöntänyt Puolalle perustuslain, kun taas Venäjällä ei vastaavaa ollut. Toimintatavoiltaan seura muistutti Vapaamuurareita, ja sen tavoitteena lienee ollut perustuslaillinen monarkia. Seuran tärkein vaikuttaja oli Pavel Pestel. Seura hajosi pian Pohjoisen seuraan ja Etelän seuraan, jotka toimivat toisistaan riippumatta.

Pietarilaista Pohjoisen seuraa johtivat Nikita Muravjov ja Kondrati Rylejev. Sen poliittisessa ohjelmassa oli perustuslaillinen monarkia ja talonpoikien aseman parantaminen, erityisesti maaorjuuden lakkauttaminen. Pestelin johtama Etelän seura toimi tämän asemapaikassa, pienessä ukrainalaisessa Tultšinin varuskuntakaupungissa. Sen ohjelma oli radikaalimpi: se sisälsi hallitusmuodon muuttamisen tasavaltalaiseksi, koko keisarillisen perheen surmaamisen, kaiken viljelymaan uudelleenjakamisen ja kansallisten vähemmistöjen pakkovenäläistämisen lukuun ottamatta puolalaisia ja juutalaisia, jotka erotettaisiin omiin kansallisvaltioihinsa. Pohjoisen ja Etelän seurat pysyivät toisistaan riippumattomina ja säilyttivät aate-eronsa loppuun saakka. Sekä Pohjoisen että Etelän seurat olivat hahmotelleet kansannousua vuodeksi 1826, mutta suunnitelmat keskeytyivät keisari Aleksanteri I:n kuoltua yllättäen 1. joulukuuta 1825.

Aleksanteri I jätti jälkeensä yhdeksän aviotonta lasta, mutta ei yhtään laillista kruununperillistä. Virallisen perimysjärjestyksen mukainen kruununperillinen oli Aleksanterin nuorempi veli, liberaaleista mielipiteistään tunnettu suuriruhtinas Konstantin, joka toimi Puolan kuvernöörinä. Konstantin oli vuonna 1820 mennyt naimisiin puolalaisen kreivitär Joanna Grudzińskan kanssa, ja vuonna 1822 hän oli salaa sopinut Aleksanterin kanssa luopuvansa Venäjän vallanperimyksestä nuoremman veljensä Nikolain hyväksi. Nikolain poliittiset mielipiteet muistuttivat enemmän isänsä Paavali I:n vanhakantaisia ja jäykkiä periaatteita, eikä hän ollut uudistusmielisten suosiossa.[3]

Aleksanteri I:n kuoltua syntyi omituinen tilanne, kun Nikolai vannoi, ilmeisesti salaisesta sopimuksesta tietämättömänä, Pietarissa uskollisuutta keisari Konstantinille. Konstantin taas pysyi Varsovassa, julkisti vallastaluopumissopimuksensa ja kieltäytyi kruunusta. Tästä kuullessaan Nikolai päätti julistautua keisariksi ja antaa hallitsijanvakuutuksensa Pietarissa 14. joulukuuta. Pohjoisen seura päätti toimia. Tavoitteena oli estää sotilaita vannomasta uskollisuudenvakuutusta Nikolaille, surmata tämä, kaapata valta Pietarissa ja asettaa myöhemmin Konstantin valtaistuimelle rajoitetuin valtaoikeuksin.

Dekabristit Senaatinaukiolla. Karl Kolmanin (1786-1846) maalaus.

Aamulla 14. joulukuuta (26. joulukuuta gregoriaanista kalenteria) kapinalliset olivat valmiina toimimaan. Ruhtinas Sergei Trubetskoi valittiin Venäjän väliaikaiseksi diktaattoriksi, jonka oli tarkoitus ottaa valta keisariperheen kukistuttua. Kapinasuunnitelmaan kuului joukkojen kokoaminen kolmesta paikasta, Talvipalatsin valtaus ja Nikolain murhaaminen, mutta näistä tehtävistä vastuussa olleet kapinalliset pettivät viime hetkessä. Ainoastaan 3 000 miestä saatiin koottua Nikolai Bestuževin johdolla ja marssitettua Senaatinaukiolle. Sotilaat kieltäytyivät vannomasta uskollisuutta keisarille. Tarkoitus oli saada senaatti julkaisemaan ”manifesti Venäjän kansalle”, jossa muun muassa tunnustettaisiin Konstantin keisariksi.

Kapinaan osallistuville rivisotilaille ei ollut selvää, minkä asian puolesta he taistelivat. Upseerit olivat ohjeistaneet heitä huutamaan iskulausetta ”Konstantin ja konstituutio (perustuslaki)”. Myöhemmin kuulusteluissa selvisi, että monet olivat luulleet ”Konstituution” tarkoittaneen suuriruhtinas Konstantinin vaimoa.

Kuultuaan kapinasta Nikolai lähetti ensin tilannetta rauhoittamaan Napoleonin sotien sankarin, kreivi Mihail Miloradovitšin. Miloradovitš piti sotilaille vaikuttavan puheen, jossa hän lupasi rivimiehille armahdusta ja uhkaili rangaistuksilla. Estäkseen joukkojensa hajaantumisen kapinallisupseeri Pjotr Kahovski ampui Miloradovitšin, joka kuoli heti.

Kun diktaattoriksi valittua Trubetskoita ei kuulunut Senaatinaukiolle, kapinalliset valitsivat Bestuževin hänen tilalleen. Kapinalliset oli kuitenkin jo piiritetty, ja Nikolai toi paikalle koko ajan lisää joukkoja. Iltaan mennessä 3 000 kapinallista vastassa oli 12 000 miehen armeija ja useita tykkejä. Muodostui pattitilanne.

Nikolai päätti hoitaa tilanteen voimalla. Kun ratsuväkirynnäkkö oli epäonnistunut lähinnä torin jäisyyden takia, Nikolai antoi tykistölle käskyn ampua. Kapinalliset hajaantuivat. Jotkut heistä onnistuivat pakenemaan Nevan jäälle ja yrittivät murtautua Pietari-Paavalin linnoitukseen, mutta Nikolain ratsuväki ja tykistö hajottivat heidän rippeensä Nevan jäällä. Loputkin kapinalliset otettiin vangiksi. Kapinassa kuoli yhteensä noin 80 ihmistä, heistä suurin osa tykistön tulituksesta.

Päivä ennen Pietarin tapahtumia Etelän salaseuran johtaja Pavel Pestel oli pidätetty petoksesta epäiltynä. Etelän seuralle kesti kaksi viikkoa kuulla kapinan epäonnistumisesta, samalla kun heidän johtajiaan vangittiin. Lopulta he nousivat kapinaan yhdessä paikallisen nationalistiryhmän kanssa, vapauttivat vangitut johtajansa, nostivat Sergei Muravjov-Apostolin johdolla Vasilkovin kaupungin varuskunnan kapinaan ja pitivät kaupunkia hetken aikaa hallussaan. Kapinalliset kohtasivat kuitenkin 3. tammikuuta 1826 ylivoimaisia keisarillisia joukkoja, joilla oli tykkejä. Etelän kapina päättyi lyhyen taistelun jälkeen.

Dekabristikapinallisten teloituspaikalle myöhemmin pystytetty muistomerkki.

Kaikkiaan 529 henkeä kuulusteltiin salaliitosta epäiltynä. Monet vangittujen kapinallisten ystävät joutuivat epäiltyjen listalle, muun muassa runoilija Aleksandr Puškin. Tarinan mukaan Puškin olisi itse halunnut mukaan salaliittoon, mutta salaliittolaiset eivät halunneet asettaa suurta runoilijaa alttiiksi vaaralle. Lopulta häntä, tai vastaavassa asemassa ollutta Aleksandr Gribojedovia, ei kuitenkaan syytetty mistään. Lisäksi muun muassa vapaamielinen kenraali Aleksei Jermolov, jolla oli ollut yhteyksiä dekabristeihin, pakotettiin eroamaan virastaan.

Kapinan jälkiselvittelyissä rivimiehet säästyivät kovemmilta rangaistuksilta, mutta upseerien ja muun kapinan johdon tuomiot olivat ankaria. Tutkinnan ajaksi dekabristit eristettiin toisistaan uusien vapautusmellakoiden pelossa; muutamia pidettiin vankina muun muassa Suomessa. Puoli vuotta kestäneen tutkinnan jälkeen erityistuomioistuin tuomitsi kaikkiaan 36 kapinallista upseeria kuolemaan ja monia muita eripituisiin pakkotyörangaistuksiin Siperiassa ja Kaukoidässä. Istuessaan jo tukevasti vallan kahvassa keisari Nikolai I päätti kuitenkin armahtaa teloitukselta kapinoijat viittä johtajaa lukuun ottamatta.[4]

Maanpetoksesta tuomitut Pjotr Kahovski ja Kondrati Rylejev Pohjoisen seurasta sekä Pavel Pestel, Sergei Muravjov-Apostol ja Mihail Bestužev-Rjumin Etelän seurasta hirtettiin Pietari-Paavalin linnoituksessa 13. kesäkuuta 1826.[5] Tarinan mukaan kolme viidestä hirttoköydestä katkesi ensimmäisellä yrityksellä. Perinnettä, jonka mukaan hirsipuusta pudonnut oli tapana armahtaa, ei noudatettu tällä kertaa, ja Rylejevin viimeisiksi sanoiksi jäivät: ”Voi tätä Venäjää, eivät osaa edes kunnolla hirttää.”[6]

Kuolemantuomiolta säästetyt lähetettiin Siperiaan elinikäiseen pakkotyöhön. Yhdentoista tuomitun vaimot seurasivat vapaaehtoisesti miehiään häpeästä ja muun muassa aatelisarvon menetyksestä huolimatta. Venäjän kieleen on jäänyt heidän muistokseen sana dekabristivaimo kuvaamaan vaimon uskollisuutta miehelleen. Joidenkin dekabristien pakkotyö kesti aina vuoteen 1856 asti, kun Nikolai I:n kuoltua hänen seuraajansa Aleksanteri II armahti viimeisetkin.

Kapina vaikutti muun muassa Leo Tolstoin tuotantoon aina Sotaa ja rauhaa myöten. Ilja Repinin maalaama muotokuva vuodelta 1887.

Koska kapina epäonnistui, yksinvaltius jatkui Venäjällä vielä melkein vuosisadan. Kapinan vuoksi Nikolai I:n oli kuitenkin pakko aloittaa valtakuntansa uudistaminen. Karkotettu Mihail Speranski kutsuttiin Siperiasta takaisin 1826 laatimaan Venäjän laeista yhtenäinen kokoelma. Lisäksi dekabristit vaikuttivat yleiseen mielipiteeseen niin paljon, että heidän ansionaan voidaan jossain määrin pitää maaorjuuden lakkauttamista vuonna 1861.

Dekabristikapina oli virallisesti kielletty aihe koko Nikolai I:n kauden ajan. Siitä huolimatta varsinkin teloitettu viisikko nousi vapauden symboleiksi. Lontoossa asuva kumouksellinen emigrantti Aleksandr Herzen painoi heidän kuvansa Lontoossa ilmestyneen radikaalin Poljarnaja Zvezda eli Pohjantähti-kirjallisuuslehtensä kanteen. Puškin omisti runojaan vankeudessa istuville dekabristiystävilleen. Runoilija Nikolai Nekrasov kirjoitti dekabristivaimoista pitkän runon, joka osaltaan lisäsi heidän mainettaan. Leo Tolstoi kirjoitti liberaalista liikkeestä romaanin, josta myöhemmin muotoutui Sota ja rauha.

Tavallaan dekabristit jatkoivat venäläisten palatsikapinallisten perinnettä; he yrittivät saada oman miehensä keisariksi kuten lukuisat aiemmat vastaavat kapinat. Heidän liikkeensä erosi kuitenkin aiemmista ratkaisevasti liberaalin ohjelmansa takia. Heitä voi itse asiassa pitää vallankumouksellisen liikehdinnän alkusoittona. Dekabristikapina oli Venäjän hallituksen ja liberaalien ainesten ensimmäinen avoin yhteenotto, ja sen voi sanoa aloittaneen ketjun, joka huipentui vuoden 1917 vallankumouksiin.