Deismi

Deismi on käsitys, jonka mukaan kaikkeuden järjestelmällisistä piirteistä on vastuussa Jumala, joka ei kuitenkaan vaikuta kaikkeuden tapahtumien kulkuun luomisen jälkeen.

Varsinkin ranskalaiseen valistukseen liittyi usein deismi suhteessa uskonnollisiin kysymyksiin. Deismin mukaan järkiperustein on syytä uskoa, että todellisuuden on luonut jokin jumala, mutta tästä jumalasta on mahdotonta saada tarkempaa tietoa. Keskeinen askel uskonnosta deismiin on luopuminen uskomisesta pyhien kirjojen totuudellisuuteen. Deistit yleensä ajattelivat, että koska Raamattu on väärässä monien luonnontieteellisten seikkojen suhteen, jumala ei ole voinut kirjoittaa sitä. Deistien mukaan heidän oppinsa ei vaadi uskoa, vaan perustuu yksinomaan järjen käyttöön. Deismin kannattajien mukaan deismi ei siis ole uskonto. Usein deismi luetaan teismin alalajiksi.

Deismiä on myöhemmin arvosteltu esimerkiksi siitä, että jos ainoa viite jumalasta on nykyisessä maailmassa vallitseva järjestys, niin silloin on perusteetonta käyttää järjestyksen luoneesta tahosta niin vahvaa ilmausta kuin ”jumala” ja pitää tyytyä toteamaan, että jokin tuntematon taho on vastuussa maailman järjestyksestä.

Historia

Deismin synty

John Toland haastoi John Locken valistusteologisen käsityksen kristillisestä ilmoituksesta. Toland esiintyi Locken opetuslapsena ja esitti kirjassaan Christianity not mysterious (1696) kristinuskosta filosofisen näkemyksen, joka oli läpeensä rationaalinen eikä myöntänyt sijaa järjen ylittävälle ilmoitukselle. Tolandin mukaan Jeesuksen oppi oli yksinkertaista ja järkevää moraalia. Krstilliset dogmit ja mysteerit sen sijaan olivat pakanallista alkuperää ja myöhempää ylärakennelmaa ja pappien keksintöä. Tolandin ajatuskulut synnyttivät teismin, jonka täydensi M. Tindalin Christianity as old as the Creation (1730), jossa kristinusko samaistetaan moraaliseen, järjelliseen panteismiin. Tämän kanssaa ristiriitaisia näkemyksiä pidettiin valheena.[1]

1700-luku

1700-luvulla deismi oli paljon yleisempää kuin ateismi. Silloisen luonnontieteen näkökulmasta maailman ja elollisen luonnon synty sattumalta vaikutti monien mielestä mahdottomalta. Tosin jo 1700-luvulla erilaisten materialismien keskuudessa oli paljon (usein kadonneiden eläinlajien fossiileihin liittyviä) näkemyksiä siitä, miten elämä olisi mahdollisesti voinut syntyä ilman jumalaa. Tunnettuja deistejä olivat esimerkiksi Voltaire, Thomas Paine ja Benjamin Franklin. Deismi sai luonnollisesti osakseen vastustusta kristillisten kirkkojen taholta.

Ranskan suuri vallankumous

Deistien kanta pääsi poliittisessa mielessä voitolle Ranskan suuressa vallankumouksessa 1789–1794. Aluksi Ranskan vallankumous oli ryhtynyt toteuttamaan valistusajattelun ohjelmaa. Kaikki feodaaliset laitokset ja erioikeudet lakkautettiin ja aatelisto lähti joukoittain maanpakoon. Papeista tehtiin valtion virkamiehiä (tarkemmin sanoen ”moraalin” virkailijoita) ja heiltä vaadittiin uskollisuudenvala uudelle hallitukselle. Lokakuussa 1793 konventti hyväksyi tasavaltalaisen kalenterin, joka katkaisi kaikki välit kristinuskoon – kaikki uskonnolliset juhlat korvattiin tasavaltalaisilla.

Alettiin esittää täydelliseen ateismiin vieviä vaatimuksia. Marraskuussa 1793 päätettiin sulkea kaikki Pariisin kirkot. Kommuunijohtaja Anacharsis Clootz sai konventin tekemään päätöksen, jonka mukaan tunnetulle ateistiselle valistusajattelijalle Jean Meslierille pystytettäisiin muistomerkki.

Toisaalta kommuunin ateistiset johtajat katsoivat, että kansanjoukot tarvitsisivat kaikesta huolimatta jotain palvottavaa. Niinpä he perustivat erityisen ”Järjen kultin”, jonka palvontapaikoiksi sisustettiin muutamia suljettuja kirkkoja. Deistinen Maximilien Robespierre esitti kuuluisassa puheessaan konventissa 7. toukokuuta 1794, että ei ole viisasta ottaa ateismia kansakunnan periaatteeksi. Robespierren mukaan moraalin takaavat ”Korkein olento” ja sielun kuolemattomuus. Robespierre ehdotti artiklaa, jonka mukaan ”Ranskan kansa tunnustaa Korkeimman olennon olemassaolon ja sielun kuolemattomuuden”. Hän julisti, että totuuteen on sekoitettava ”jotain keksittyä”. Ajan mittaan kansanjoukot eivät omaksuneet abstraktia deismiä, joka Napoleonin aikana hävisi, kun suhteet katoliseen kirkkoon palautettiin.

Lähteet
  1. Christensen, Torben & Göransson, Sven: Kirkkohistoria 2, s. 369. Paavin jumalanvaltiosta uskonnonvapauteen. Gaudeamus, 1974. ISBN 951-662-057-4.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.