Syvä taivas

Syvä taivas (engl. deep sky) on harrastelijatähtitieteessä käytetty termi, jolla viitataan aurinkokunnan ulkopuolella sijaitsevaan avaruuden osaan ja siellä oleviin kohteisiin.[1]

Syvän taivaan kohde Orionin sumu

Syvän taivaan kohteisiin luetaan lähes kaikki havaittavissa olevat kaukaisemman avaruuden kohteet yksittäisiä tähtiä ja muuttuvia tähtiä lukuun ottamatta. Kaksois- ja moninkertaisten tähtien kuulumisesta syvän taivaan kohteisiin on näkemyseroja. Tyypillisiä syvän taivaan kohteita ovat erilaiset tähtijoukot ja -sumut sekä galaksit.

Monia syvän taivaan kohteita voidaan pitää ns. "pintakohteina", eli niillä on havaittava pinta, toisin kuin tähdillä, jotka suurillakin kaukoputkilla näkyvät pistemäisinä.[2]

Syvän taivaan kohteita

Syvän taivaan havaitseminen

Koska syvän taivaan kohteet ovat yleensä melko kaukaisia ja himmeitä, tarvitaan silmälle apuvälineeksi kiikari tai kaukoputki keräämään valon fotoneita. Kuitenkin monet syvän taivaan kohteet ovat havaittavissa jo paljain silmin. Kaikki eivät tyydy vain katselemaan ja ihastelemaan kohteita, vaan piirtävät ja kuvaavat niitä kameroilla ja CCD-kennoilla mahdollistaen tieteellisen tarkat havainnot. Esimerkiksi monet viime aikojen supernovista ovat harrastajien löytämiä.

Luettelot

Syvän taivaan kohteista on olemassa useita yleisessä käytössä olevia luetteloita, joissa jokainen kohde on saanut oman tunnuksensa. Messierin luettelon 110 kohdetta ovat kaikki keskivertoharrastajan ulottuvilla. NGC (New General Catalogue) sisältää rektaskension mukaan numeroituina yli 7 000 syvän taivaan kohdetta ja sen lisäluettelo IC (Index Catalogue) noin 5 000 kohdetta.

Historiaa

Syvää taivasta on havaittu hamasta muinaisuudesta asti. Lukuisat kohteet tunnettiin jo antiikin aikana, mutta niiden todellista luonnetta alettiin ymmärtää vasta 1600- ja 1700-luvuilla kaukoputkien kehityksen myötä. Ensimmäisiä syvän taivaan havaintoja kaukoputkella teki Galileo Galilei, joka havaitsi muun muassa tähtijoukkoja, ja huomasi Linnunradan koostuvan lukuisista tähdistä. Charles Messier teki 1700-luvulla ensimmäisen syvän taivaan kohteiden luettelon, joka sisälsi 109 kohdetta. Luettelo tunnetaan nykyään Messierin luettelona, ja suurin osa sen kohteista on suhteellisen helppoja ja kirkkaita, ja ovat helposti näkyvissä pienelläkin kaukoputkella. Messierin jälkeen kohteita tutkivat ja luetteloivat muun muassa William Herschel ja hänen poikansa John Herschel. Rossen jaarli William Parsons havaitsi 1800-luvulla aikansa suurimmalla kaukoputkella muun muassa Ajokoirien tähdistössä sijaitsevaa ”pyörregalaksia” ja havaitsi ensimmäisenä galaksin kierteisrakenteen.

Kuuluisia syvän taivaan havaitsijoita ennen ja nyt

Lähteet
  • Heikkilä, Risto: Syvä taivas. Ursan julkaisuja 57. Helsinki: Tähtitieteellinen yhdistys Ursa, 1996. ISBN 951-9269-80-0.

Viitteet

Kirjallisuutta
  • Henriksson, Riku & Mäkelä, Veikko: Messierin kohteet. Kartat on piirtänyt Veikko Mäkelä. Ursan julkaisuja 73. - 2. korjattu painos. Helsinki: Tähtitieteellinen yhdistys Ursa, 2005. ISBN 952-5329-42-9.
  • O'Meara: The Caldwell objects. Sky publishing, 2002. ISBN 0-933346-97-2.
  • O'Meara: Hidden Treasures. Cambridge university press, 2007. ISBN 978-0-521-83704-0.
  • O'Meara: Herschel 400. Cambridge university press, 2007. ISBN 978-0-521-85893-9.

Aiheesta muualla
This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.