Dasein
Dasein (saks. Da, "tässä", "täällä", Sein, "oleminen"; "täällä-olo") on saksan kielen sana, jota eri filosofit ainakin G. W. F. Hegelistä lähtien ovat käyttäneet. Termi on kuitenkin tunnetuin Martin Heideggerin pääteoksessaan Oleminen ja aika kehittämänä käsitteenä, jonka voi katsoa tarkoittavan inhimillistä olemassaoloa. Dasein on olento, jonka olemassaolo on sille itselleen ongelma. Karl Jaspersin tapa käyttää termiä Dasein objektiivisuuden ja tieteen alueelle kuuluvasta olemassaolosta on vastakkainen Heideggerin käyttämälle käsitteelle.
Saksan kielen da-sein tarkoittaa nimenomaisesti täälläolemista, ja se on synonyymi olemassaololle, kuten lauseessa "olen tyytyväinen olemassaolooni" (ich bin mit meinem Dasein zufrieden). Heideggerin mukaan sitä ei kuitenkaan tule sekoittaa subjektiin, joka on jotain joka on objektiivisesti läsnä. Sen sijaan se on verrattavissa immanentistifilosofi Giovanni Gentilen aiempaan Subjekti-subjekti -erotteluun. Heidegger piti kiinni tästä erottelusta, joka seuraa Nietzschen subjektin kritiikkiä. Dasein, joka perustuu omaan ajallisuuteensa, valaisee ja tulkitsee ajassa olemisen merkitystä.
Heideggerin Dasein
Heidegger käytti käsitettä Dasein paljastamaan olemisen (Sein) ensisijaisen luonteen, jonka aiemmat filosofit olivat jättäneet vaille huomiota. Kuten Nietzsche, Heidegger kritisoi substanssin ajatusta, katsoen Daseinin olevan aina oleva, joka on jo maailmassa. Olemassaolon perustavin muoto ei ole subjektin tai objektiivisen olemassaolo, vaan "maailmassa-oleminen" (In-der-Welt-sein).
Heideggerin mukaan tavallinen kieli, loogiset järjestelmät ja uskomukset ovat hämärtäneet Daseinin luonteen siltä itseltään. Olevat ovat Dasein vaikka olisivatkin ontologisesti kiedottuja perinteeseen, joka hämärtää autenttisen valinnan(vapauden) elää tässä perinteessä ja siirtää sitä edelleen. Tässä tapauksessa Dasein silti valitsee autenttisesti perinteen kohdatessaan paradoksin perinteen sisällä, ja sen täytyy valita, hylkääkö se perinteen vai kokemuksen kohtaamastaan valinnanvapaudesta tai -pakosta.
Heidegger pyrki pitämään Daseinin määritelmän meille kaikille yhteisessä tilassa, "keskinkertaisessa jokapäiväisyydessä". Dasein ei ryntää olemassaoloon itsensä filosofisesta tutkiskelusta. Heidegger tarkoitti Daseinin käsitteeksi, joka toimisi astinlautana kysyttäessä mitä olemassa oleminen tarkoittaa. Kun Dasein tutkiskelee tätä, se mikä tuntuu (absurdisti) ontisessa mielessä kehältä, on ontologisessa mielessä rekursiivinen, koska se tuo välttämättä ajan huomion keskipisteeseen.
Teoksessaan Oleminen ja aika Heidegger katsoo, että Daseinin olemassaolon mahdollisuudet laajenevat positivististen tieteiden ja metafysiikan historian tavoittamien alueiden ulkopuolelle.
Karl Jaspersin Dasein ja Existenz
Karl Jaspersille termi Dasein merkitsi olemassaoloa sen kaikkein minimaalisimmassa merkityksessä, objektiivisuuden ja tieteen alueena, vastakohtana sille, mistä hän käytti termiä Existenz, autenttisen olemassaolon alue. Heidegger ja Jaspers käyttivät termejä siis päinvastaisessa merkityksessä, mikä aiheuttaa usein sekaannuksia.[1]
Teoksessaan Philosophie (1932) Jaspers esitti näkemyksensä filosofian historiasta sekä tärkeimmät omat ajatuksensa. Hän esitti nykyaikaisesta tieteestä ja empirismistä lähtien, kuinka todellisuutta tutkiessamme kohtaamme rajoja, joita empiiriset (tai tieteelliset) menetelmät eivät yksinkertaisesti voi ylittää. Tällaisessa tilanteessa yksilö kohtaa valinnan: joko vajota epätoivoon ja luopumukseen, tai ottaa "uskon hyppy" kohti sellaista, mitä Jaspers kutsui transsendentaaliksi. Tämän hypyn tehdessään yksilö kohtaa oman rajattoman vapautensa, josta Jaspers käytti termiä Existenz, ja jossa yksilö voi vihdoinkin kokea autenttista olemassaoloa.[1]
Mutta jos Existenz on subjektiivinen olotila, kuinka yksilö voi arvioida ja analysoida sitä? Jaspers ehdotti sosiaalisen kanssakäymisen tarjoavan ohjeita, jotka yksilö joko hyväksyy tai hylkää. Toisin sanoen, Existenz on yhteiskunnan arvoista johdettu tila. Jaspers kirjoittikin minän olevan "heijastus jonkun toisen autenttisesta minästä", hieman samaan tapaan kuin Sartre "peileistä" ("Helvetti on muut ihmiset"). Jos emme tiedä mitä muut ajattelevat ja odottavat meiltä, emme voi päättää, keitä olemme tai haluamme olla.[1]
Jaspers esittää siksi näkemyksen, jonka mukaan kaikki ihmiset ovat riippuvaisia yhteiskunnasta määritellessään itsensä, vaikka määritelmässä päätyisikin hylkäämään yhteiskunnan arvot. Kukaan ei ole todella erossa yhteiskunnasta. Ääripäässä erakkokin määrittelee itsensä hylkäämällä yhteiskunnan kokonaan, mutta ei ole erakkoa ilman yhteiskuntaa josta erota. Seurauksena ihmiset tuntevat olevansa jatkuvasti konfliktissa: he haluavat määritellä itsensä vapaasti, mutta tämä vaatii kuitenkin yhteisön.[1]