Daniela Hunger

Hunger aloitti uintiuransa nuorena SC Dynamo Berlin-uintiseurassa, mikä oli Itä-Saksan tuolloisia kärkiseuroja.[1] Ensimmäisen aikuisten kansainvälisen arvokilpailumitalinsa Hunger voitti 15-vuotiaana, vuonna 1987 Strasbourgin EM-kilpailuissa, missä hän sijoittui 200 metrin sekauinnissa hopealle.

Seuraavana vuonna Soulin olympialaisissa saavutti uransa suurimmat voitot; hän nousi vasta 16-vuotiaana ykköskorokkeelle 200 metrin sekauinnissa sekä 4 × 100 metrin vapaauintiviestissä ja otti lisäksi pronssia 400 metrin sekauinnissa.[1] Seuraavana kesänä Bonnin EM-uinneissa Hunger nousi kisojen menestyksekkäimmäksi urheilijaksi; yhteensä neljä kultaa sekauintimatkoilta ja vapaauintiviesteistä. Hunger oli vielä lisäksi toinen 50 metrin vapaauinnissa, häviten vain sadasosan Ranskan Catherine Plewinskille. Itä-Saksan naiset voittivat 16 kilpailuissa uiduista matkoista 14, ainoastaan Plewinski pystyi horjuttamaan heidän linnakettaan.

Vuosi 1991 oli Hungerille myös hyvä vuosi menestyksen kannalta. Itä-Saksan ja Länsi-Saksan yhdistyttyä, yhdistyneen Saksan uintijoukkue kilpaili ensimmäistä kertaa Perthin MM-kilpailuissa tammikuussa 1991. Siellä Hunger sijoittui kolmanneksi 200 metrin sekauinnissa, ja otti uransa ainoan henkilökohtaisen MM-mitalin. Saman vuoden kesällä järjestetyissä pitkän radan EM-kilpailuissa Hunger uusi EM-kultansa 200 metrin sekauinnissa ja otti lisäksi hopeaa 4 × 100 metrin vapaauintiviestistä. Vuoden lopussa, joulukuussa ensimmäistä kertaa uiduissa sprinttimatkojen EM-kilpailuissa Hunger ui yhteensä neljästi mitaleille; kaksi kultaa vapaa- ja sekauintiviesteistä sekä hopeat 50 metrin vapaauinnista ja 100 metrin sekauinnista.

Barcelonan olympialaisissa 1992 Hunger otti uransa viimeiset olympiamitalit.[1] Hän voitti kilpailuissa hopeaa 4 × 100 metrin sekauintiviestistä ja pronssia 200 metrin sekauinnista ja 4 × 100 metrin vapaauintiviestistä.[1] Samana vuonna Espoossa järjestetyissä sprinttimatkojen EM-kilpailuissa Hunger otti jälleen kultaa 4 × 50 metrin vapaauintiviestistä ja lisäksi hopeaa 100 metrin sekauinnista. Seuraavan vuoden pitkän radan EM-kilpailuista Sheffieldistä tuomisina oli hieman parempi saldo kuin kaksi vuotta aikaisemmin Ateenasta - hän voitti EM-kullat 200 metrin sekauinnissa sekä 4 × 100 metrin vapaauintiviestistä.

Vuonna 1994 Hunger otti uransa toisen ja viimeisen MM-mitalin, pronssia 4 × 100 metrin vapaauintiviestistä. Stavangerissa joulukuussa uiduissa sprintti-EM-kilpailuissa Hunger otti jälleen kaksi viestikultaa ja lisäksi pronssia 100 metrin sekauinnista.

Vuonna 1995 Hungerin ura alkoi jo kääntyä ehtoon puolelle. Kesällä Wienin EM-altaasta hän voitti vielä viimeisen arvokilpailumitalinsa, mutta komealla tavalla. Saksan naiset ottivat kultaa 4 × 100 metrin vapaauintiviestistä lähes kolmen sekunnin erolla Ruotsiin.

Hunger yritti vielä päästä Saksan olympiajoukkueeseen Atlantaan 1996, mutta karsitui Saksan olympiakarsinnoissa ja päätti lopettaa uintiuransa siihen.

Hungerin 1980-luvun saavutuksia on hieman varjostanut doping-leima. Kaksi vuotta uintiuransa päättymisen jälkeen, vuonna 1998 Hunger tuli julkisuuteen yhdessä monen muun entisen itäsaksalaisen uintihuipun kanssa.[2] He tunnustivat käyttäneensä dopingaineita valmentajiensa ja lääkäreidensä pakottamina.[2] Joukkoon kuului Hungerin lisäksi useita muita olympiavoittajia ja maailmanmestareita.[2]