Daniel Boone

Daniel Boone syntyi lokakuussa 1734 Squire Boonen ja Sarah Morganin kuudentena lapsena. Koska gregoriaaninen kalenteri oli omaksuttu Danielin elinaikana niin hänen syntymäajakseen on tämän vuoksi merkitty 2. marraskuuta. Boonen sukujuuret tulivat Englannista ja Walesista ja perhe kuului kveekareihin. Uskonnollisen vainon seurauksena Boonet muuttivat Pennsylvaniaan vuosien 1713−1717 aikana ja liittyivät William Pennin toisinajattelijoiden yhdyskuntaan, joka oli kveekareiden turvapaikka Uudessa Maailmassa.[1]

Daniel vietti varhaiset vuotensa Pennsylvanian rajaseudulla. Muiden kveekarien tavoin hän joutui usein tekemisiin ympäristössä asuvien delaware-intiaanien kanssa. Koska Boonen perheen ruokatalous perustui pääosin metsästykseen, Daniel sai ensimmäisen kiväärinsä jo 12-vuotiaana. Eränkävijän taitonsa hän oppi uudisasukkailta sekä delawareilta. Nopeasti hänen metsästysmatkansa ulottuivat yhä kauemmas etelään ja länteen.[2]

1740-luvun alussa Boonen perhe sai kielteistä julkisuutta kveekarien keskuudessa, kun perheen kaksi vanhinta lasta avioitui vierasta uskontoa edustavien puolisoiden kanssa. Squire Boone menetti arvonsa kveekariyhteisön silmissä ja joutui luopumaan johtavasta asemastaan ja jäsenyydestään seurakunnassa. Tämän johdosta Boonen suku muutti pois Pennsylvaniasta vuoden 1750 aikana ja asettui ensin Virginiaan, myöhemmin Pohjois-Carolinaan, jossa Squire osti plantaasin ja hankki luvan pitää majataloa ja tavernaa.[3] Daniel palveli oppaan tehtävissä suvunsa eri yhteisöissä ja pestautui vuonna 1755 vaunukaravaanin kuljettajaksi kenraali Edward Braddockin rertkikuntaan, jonka tarkoituksena oli hyökätä Uuden Ranskan linnakkeeseen Fort Duquesneen.[4] Braddockin alaisuudessa oli kahden brittiläisen sotaväen rykmentin lisäksi nuoren George Washingtonin johtama miliisirykmentti. Englantilaiset odottivat helppoa voittoa, mutta aliarvioivat vastustajan. Ranskalaiset turvautuivat Suurilta järviltä hankkimiinsa intiaaniliittolaisiin, jotka murskasivat heinäkuussa 1755 käydyssä Monongahelan taistelussa Braddockin joukot.[5]

Braddockin kärsimän tappion jälkeen Ohiolaaksosta alkanut sota laajeni Ranskan ja Britannien väliseksi seitsenvuotiseksi sodaksi kaikkialla maailmassa. Boone palasi Monongahelan taistelusta Pohjois-Carolinaan, jossa hän avioitui Rebecca Bryanin kanssa elokuussa 1756. Vuotta myöhemmin syntyi ensimmäinen poika, joka kastettiin Jamesiksi. Pariskunta sai kaikkiaan kymmenen lasta.[4]

Seitsenvuotisen sodan kääntyessä brittien voitoksi vuonna 1759 cherokeet ryhtyivät kapinaan Carolinan siirtokuntaa vasstaan. Boone joutui perheineen pakenemaan Virginiaan. Hän osallistui kuitenkin taisteluihin cherokeita vastaan Pohjois-Carolinan vapaaehtoisjoukoissa. Tilanteen rauhoituttua 1760-luvun alkupuolella Boone ryhtyi elättämään kasvavaa perhettään tekemällä yhä syvemmälle vuoristoon ulottuneita metsästysmatkoja. Pyytämänsä nahat hän myi turkiskauppiaille, ja hankki näin hyvän toimeentulon suvulleen.

Vuonna 1765 Boone matkusti Floridaan, jonka britit olivat ottaneet haltuun ranskalaisilta seitsenvuotisen sodan aikana. Boone osti itselleen maata Pensacolasta, mutta hänen vaimonsa Rebecca ei suostunut muuttamaan niin kauas sukulaisistaan. Boone joutui palaamaan takaisin Pohjois-Carolinaan, josta alkoi tehdä yli vuoriston ylettyviä metsästysmatkoja nykyiseen Kentuckyyn vuonna 1767. Todettuaan löytämänsä alueen "erämiehen paratiisiksi" Boone seurueineen aloitti paluumatkansa, mutta joutui Kentuckyssä metsästävien shawneiden vangiksi. Intiaanit pitivät miehiä salametsästäjinä ja ottivat heidän turkiksensa. Lopuksi shawneet määräsivät tunkeilijat poistumaan Kentuckystä. Miehet eivät kuitenkaan totelleet intiaanien kehotusta, vaan jäivät metsästämään alueelle. Metsästysseurueeseen kuulunut Boonen lanko katosi ja löytyi vuosia myöhemmin kuolleena ontosta puusta.[6]

George Caleb Binghamin maalaus: Boone johdattamassa seuruettaan Cumberland Gapin läpi.

Boonen retkikunta palasi Kentuckysta 1771. Samalla kun eräretket tarjosivat Boonelle mahdollisuuden liikkua ihannoimillaan erävaelluksilla, ne tarjosivat myös ilmeisen vaaran joutua intiaanihyökkäysten kohteeksi. Vaikka osa intiaaneista oli luovuttanut maitaan siirtokunnille ja solminut rauhansopimuksia, niin rajaseuduilla liikkuminen oli turvatonta. Boone päätti kuitenkin ottaa riskin. Vuonna 1773 hän myi farminsa Pohjois-Carolinassa ja johti viittä sukua ja 40 yksinäistä miestä kohti Kentuckyä. Matkan aikana shawneiden ja cherokeiden sotapartiot ympäröivät heidät ja surmasivat kuusi uudisasukasta, Boonen vanhin poika James heidän joukossaan.[7]

Boone vetäytyi takaisin, mutta sai uuden tilaisuuden vuoden 1775 aikana. Tuolloin hänet palkattiin raivaamaan tietä Kentuckyyn, jonne aiottiin perustaa Transylvanian siirtokunta. Tämä polku kulki Appalakkien vuoristossa sijaitsevan Cumberland Gapin läpi. Reittiä kutsuttiin ensin Boonen jäljeksi (Boone Trace) ja myöhemmin erämaatieksi (Wilderness Road).[8] Saavuttuaan perille Boone rakennutti Boonesboroughin lähelle aluetta, jossa nykyään sijaitsee Lexington. Paikasta suunniteltiin suurta asutuskeskusta, mutta linnoituksen rakentaminen sujui hitaasti vaikka rakennustöihin osallistui lähes 80 miestä. Suurista suunnitelmista luovuttiin ja paikalle nousi ensimmäisen kesän aikana vain muutamia tukkimökkejä.[9] Satunnaisista intiaanihyökkäyksistä välittämättä Boone palasi Virginiaan ja toi perheensä ja joukon muita uudisasukkaita Boonesboroughiin syyskuussa 1775.[10]

Karl Wimarin maalaus shawneiden sieppaamista tytöistä.

Väkivalta Kentuckyssä kasvoi Yhdysvaltain vallankumouksen alkaessa vuonna 1775. Intiaanit, jotka eivät halunneet luopua Kentuckystä, ylläpitivät vihollisuuksia siirtolaisia vastaan. Ympäristöstään eristetyistä uudisasukkaista tuli toistuvien hyökkäysten kohde eri intiaaniryhmille, jotka tukivat englantilaisia. Monet siirtolaiset jättivät Kentuckyn, jonne vuoden 1776:n alkukesään mennessä jäi alle 200 siirtolaista, etupäässä, Boonesboroughiin ja Harrosburgiin.

Erityisen tunnetuksi tuli tapaus, jossa joukko cherokeita ja shawneita sieppasi kolme souturetkellä ollutta teini-ikäistä tyttöä Boonesboroughin lähellä heinäkuussa 1776. Yksi tytöistä oli Boonen tytär Jamima, joka isänsä kielloista piittaamatta oli melonut kanootilla intiaanialueen rajalle. Sieppaajat pitivät tyttöjä vankeinaan kolmen päivän ajan, mutta eivät tehneet heille väkivaltaa. Boonen kokoama takaa-ajajien joukko jäljitti sieppaajat ja vapautti tytöt.[11]

Huhtikuussa 1777 Boone haavoittui polvilumpioon shawnee-päällikkö Blackfishin johtamien intiaanien hyökätessä Boonesboroughiin. Shawneiden iskun takana oli Kanadan apulaiskuvernööri Henry Hamilton, joka värväsi brittimielisiä intiaaneja hyökkäämään siirtokuntien (amerikkalaisten) asutuksille. Boonen maatessa toipilaana shawneet tappoivat karjan asutuksen ympäriltä ja tuhosivat viljasadon. Elintarvikkeiden käytyä vähiin siirtolaisten oli lähdettävä suolanhakuun pystyäkseen säilömään jäljellä olevan lihan. Boone asettui retkikunnan johtoon, mutta tammikuussa 1778 Blackfishin shawneet vangitsivat ensin Boonen ja myöhemmin hänen retkikuntansa.[13]

Intiaanien kylässä vankien kohtalo jäi Boonen käsiin ja hän sai mahdollisuuden osallistua kujanjuoksuun, josta selviytymällä hän pelasti oman ja miestensä hengen. Tulikokeen läpäisseenä sankarina Boone adoptoitiin Blackfishin sukuun ja hän omaksui vangitsijoittensa elämäntavat. Maaliskuussa Boone vieraili Blackfishin ja 30 soturin kanssa Detroitissa, jossa he myivät briteille vankeja, joita ei oltu adoptoitu.[12]

Kesäkuun alussa 1778 Blackfish alkoi valmistella hyökkäystä Boonesboroughiin. Boone näki satojen shawneiden maalaavan itseään pelottavan näköisiksi ja muuttuvan sotureiksi. Vaikka Boone oli omaksunut shawneiden kulttuurin, niin hän ei hyväksynyt Blackfishin suunnittelemaa hyökkäystä vaan pakeni sopivan hetken tullen. Ratsastettuaan läpi ensimmäisen yön hän hylkäsi väsyneen ratsunsa ja jatkoi matkaansa juosten, uiden ja meloen. Kesäkuun 20. päivänä hän saapui Boonesboroughiin, jonka suojavarustusta alettiin pikaisesti vahvistaa shawneiden tulevan hyökkäyksen varalta.[14]

Syyskuussa 1778 shawneet piirittivät Boonesboroughia kymmenen päivän ajan. Intiaanien joukossa oli myös kanadalaisia sotilaita, jotka toimivat brittien komennossa. Boonesboroughin puolustus kesti ja hyökkääjät vetäytyivät. Tapaus sai paljon huomiota julkisuudessa. Seuraavana vuonna uudisasukkaat anoivat Virginian lainsäätöelimeltä lupaa perustaa kaupunki Boonesboroughiin, mutta hanke joutui vastatuuleen ja siitä luovuttiin.[15]

Vuosien 1780−1782 välisenä aikana Boone osallistui moniin taisteluihin, ja menetti näissä itsenäisyyssodissa veljensä Edwardin ja poikansa Israelin. Menetyksistään huolimatta Boone jäi Kentuckyyn raivaamaan sitä tietä, jota pitkin noin 20 000 uudisasukasta kulki Kentuckyyn 1700-luvun lopun aikana.[8]

Sodan jälkeen Boone asettui Maysvilleen Kentuckyyn, jossa hän piti tavernaa ja työskenteli maanmittarina ja hevoskauppiaana. Boone kiinnostui myös maakeinottelusta ja teki sitä suuressa mittakaavassa ostamalla ja myymällä oikeuksia laajoihin maa-alueisiin.[16] Hän menestyi aluksi hyvin ja hankki muun muassa useita orjia. Maysvillessa Boonesta tuli nopeasti kuuluisuus ja vuonna 1784 historioitsija John Filson julkaisi kirjan The Discovery, Settlement And present State of Kentucke, joka sisälsi Boonen seikkailujen kronikan.[17]

1780-luvun puolivälissä Boone ajautui taloudellisiin vaikeuksiin. Hän oli pohjimmiltaan liian rehellinen maankeinottelijaksi ja haluton hyötymään muiden kustannuksella Kentuckyn rajaseutujen sekasortoisista maamarkkinoista. Lisäksi häneltä puuttui keinottelijoille ominainen säälimättömyys.[18]

Vuonna 1788 Boone muutti nykyiseen Länsi-Virginiaan, jossa aloitti kauppa-aseman pitäjänä. Vuotta myöhemmin hänet nimitettiin Kanawhan piirikunnan miliisivoimien everstiluutnantiksi. Seuraavan vuosikymmenen alussa Boone valittiin Virginian lakia säätävän instituution jäseneksi. Vanhat velat ja kiista hankintasopimuksista saivat kuitenkin Boonen vetäytymään liiketoiminnan parista ja siirtymään kokopäiväiseksi metsästäjäksi. Vuoden 1795 aikana hän palasi vaimonsa kanssa Kentuckyyn, jossa he jäivät asumaan poikansa Danielin luokse. Boone kääntyi Kentuckyn ensimmäisen kuvernöörin Isaac Shelbyn puoleen saadakseen luvan laajentaa Kentuckyyn johtavaa erämaatietä, jonka oli itse laittanut alulle 1775. Kuvernööri ei suosinut Boonea, vaan valitsi tehtävään toisen henkilön. Samaan aikaan Kentuckyn oikeusistuin käsitteli Boonen vanhoja maajulistuksia, joita ei koskaan oltu rekisteröity asianmukaisesti. Viimeiset 40 km² hänen maistaan myytiin lakimiesten palkkioiden ja verojen kattamiseksi vuoden 1798 aikana.[19]

Daniel Boonen entisöity koti Defiancessa Missourissa.

Sivilisaation huijaamaksi joutunut Boone päätti jättää Kentuckyn ja Yhdysvallat lopullisesti syksyllä 1799, jolloin hän matkusti perheensä kanssa Missouriin, joka tuolloin oli osa Espanjan Louisianaa. Espanjalaiset ottivat Boonen ystävällisesti vastaan ja nimesivät hänet Femme Osagen piirikunnan tuomariksi ja komendantiksi. Tässä toimessaan Boone työskenteli vuoteen 1804, jolloin Napoleon Bonaparte myi Louisianan presidentti Thomas Jeffersonille. Yhdysvaltain siirryttyä Louisianan territorion uudeksi omistajaksi Boone menetti virkansa lisäksi uudelleen kaikki maansa. Kymmenen vuotta myöhemmin hallitus antoi maat takaisin. Boone ei kuitenkaan asettunut täysin aloilleen. Joidenkin tarinoiden mukaan hän jatkoi tutkimusmatkojaan länteen vielä yli 70-vuotiaana.[8]

Daniel Boone kuoli Missourissa syyskuussa 1820. Hänen ja hänen vaimonsa maalliset jäännökset kaivettiin esiin vuonna 1845 ja siirrettiin Kentuckyyn uudelleen hautausta varten. Osa missourilaisista uskoo, että kaivajat avasivat väärän haudan ja Boonet jäivät Missouriin.[8]