Curzonin linja

Puolalaisten asuinalueet 1912 ja aluevaatimukset. Leveät vihreät viivat osoittavat valtakunnanrajoja ennen ensimmäistä maailmansotaa, kapea vihreä viiva on ns. Kongressi-Puolain itäraja, joka oli voimassa 1815–1915.

Vielä 1700-luvun puolivälissä Puola oli laaja valtakunta, joka ulottui Mustallemerelle saakka. Puolan jaoissa vuosina 1772 ja 1793 Venäjä, Itävalta ja Preussi anastivat siltä alueita ja jakoivat ne keskenään, ja lopulta kolmannessa jaossa 1795 Puola menetti kokonaan itsenäisyytensä, kun loputkin sen alueista jaettiin naapurivaltioiden kesken. Curzonin linja vastaa pääosin Preussin ja Venäjän välistä rajaa Puolan kolmannen jaon jälkeen. Wienin kongressissa myös suuri osa Preussin ja Itävallan valtaamista Puolan alueista joutui Venäjälle, ja siitä muodostettiin autonominen niin sanottu Kongressi-Puola. Se kuitenkin menetti autonomiansa 1800-luvun loppupuolella.

Puola ja Baltian uudet valtiot brittiläisessä karttakirjassa vuodelta 1920, jolloin uusien valtioiden rajat olivat osittain vielä määrittelemättä.

Ensimmäisen maailmansodan aikana Puola julistautui itsenäiseksi, mitä myös sodan voittajavaltiot tukivat. Alkujaan ei kuitenkaan ollut lainkaan selvää, missä sen rajat tulisivat kulkemaan. Puolan ja Saksan välinen raja vahvistettiin vuonna 1919 Versailles’n rauhansopimuksessa. Samaan aikaan, Venäjän sisällissodan aikana Neuvosto-Venäjä ja Puola kuitenkin kävivät yhä kiistaa rajoistaan, ja pian Puolan ja Venäjän välille syttyi sota. Curzon ryhtyi asiassa välittäjäksi, ja heinäkuussa 1920 hän esitti rajalinjan neuvostohallituksen hyväksyttäväksi aselepolinjana.[1] Se noudatti vain osittain Venäjän vallan aikaisen ns. Kongressi-Puolan itärajaa. Rajalinja oli tarkoitettu vastaamaan kutakuinkin Puolan sekä Valko-Venäjän ja Ukrainan välistä kieli- ja kansallisuusrajaa, mutta ei tarkalleen, sillä sen läheisyydessä eri kansallisuuksia asui paljolti samoillakin alueilla.[2][3][4][5][6] Neuvostohallitus ei aluksi hyväksynyt ehdotusta, koska sotilaallinen tilanne oli heille edullinen, mutta myöhemmin sitä ei hyväksynyt myöskään Puola, kun tilanne kääntyi Puolan eduksi. Riian rauhansopimuksessa vuonna 1921 Puolan raja vahvistettiinkin noin 200 kilometriä Curzonin linjaa idemmäksi, ja täten Puolan alue laajeni noin 135 000 neliökilometriä. Näin ollen Puolassa asui puolalaisten ohella myös runsaasti valkovenäläistä, ukrainalaista ja liettualaista väestöä. Lisäksi Puolaan liitettiin myös Vilna, jota Liettua oli vaatinut pääkaupungikseen. Liettua esitti Vilnaa koskevia vaatimuksia monesti myöhemminkin, ja kaupunki muodostuikin pitkäaikaiseksi Puolan ja Liettuan väliseksi kiistakysymykseksi.

Toisen maailmansodan alkuvaiheessa syyskuussa 1939 Saksa miehitti nopeasti Puolan (Puolan offensiivi), mutta Molotov–Ribbentrop-sopimuksen mukaisesti Neuvostoliitto valtasi sen itäosan ja liitti sen alueisiinsa. Saksan ja Neuvostoliiton miehittämien alueiden välinen raja tuli kulkemaan suunnilleen Curzonin linjan mukaisesti, mutta poikkesi siitä pohjoisessa Białystokin tienoilla sekä etelässä Galician alueella. Neuvostoliiton valtaamat alueet liitettiin Valko-Venäjän ja Ukrainan sosialistisiin neuvostotasavaltoihin. Tehdessään Liettuan kanssa sopimuksen sotilastukikohdista Neuvostoliitto luovutti sille Vilnan, mutta miehitti seuraavana vuonna Liettuan kokonaisuudessaan, samoin kuin Viron ja Latvian.

Kun Saksa vuonna 1941 hyökkäsi Neuvostoliittoon, se miehitti pian myös Neuvostoliiton valtaaman osan Puolaa, mutta sodan loppuvaiheessa Neuvostoliitto miehitti koko Puolan.

Liittoutuneiden välisissä neuvotteluissa toisen maailmansodan aikana 1942–1945 Josef Stalin vetosi Curzonin aikoinaan tekemään ehdotukseen ja vaati Curzonin linjaa Neuvostoliiton sodanjälkeiseksi länsirajaksi. Neuvotteluissa ehdotettiin kuitenkin kahta toisistaan hieman poikkeavaa rajalinjaa, joista käytettiin nimityksiä ”A” ja ”B”. Ne poikkesivat toisistaan siten, että vaihtoehdon ”B” muokaan Lwów olisi jäänyt Puolalle, vaihtoehdon ”A” mukaan sekin olisi tullut Neuvostoliitolle. Teheranin ja Jaltan konferensseissa Franklin D. Roosevelt ja Winston Churchill yrittivät taivutella Stalinia myönnytyksiin, mutta eivät onnistuneet.

Puolan rajamuutokset toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen.

Sodan jälkeen vuonna 1945 maiden välinen raja tuli kulkemaan pääosin vaihtoehdon ”A” mukaisesti. Rajalinjan tunnustivat jo saman vuoden heinäkuussa myös länsiliittoutuneet. Korvauksena menettämistään alueista Puola sai Stalinin tuella laajoja alueita Saksan itäosista, ja sen länsirajaksi tuli Oder–Neisse-linja. Sitä länsiliittoutuneet eivät kuitenkaan hyväksyneet muutoin kuin väliaikaisena ratkaisuna, ja toisin kuin Puolan itäraja, se olikin vielä pitkään kansainvälisenä kiistakysymyksenä.

Kun Neuvostoliitto vuonna 1991 hajosi, toisen maailmansodan jälkeinen rajalinja muodostui itsenäistyneiden Ukrainan ja Valko-Venäjän länsirajaksi Puolaa vastaan, pohjoisosaltaan Puolan ja Liettuan väliseksi rajaksi.