Cristero-kapina

Vuonna 1917 hyväksyttiin muutoksia Meksikon perustuslakiin (Constitución Política de los Estados Unidos Mexicanos que la Reforma del 5 de febrero de 1857), joka oli hyvin maallinen ja heikensi kristinuskon asemaa maassa. Perustuslaki kielsi uskonnon harjoittamisen kirkkojen ulkopuolella ja rajoitti papiston toimintaa, ja erotti kirkon ja valtion. Lakeja ei kuitenkaan valvottu kunnolla eikä niitä noudatettu tarkkaan. Meksikon presidenttinä toimi tässä vaiheessa Venustiano Carranza, jonka kenraali Álvaro Obregón syrjäytti vallankaappauksella vuonna 1920. Kun Plutarco Elías Calles valittiin presidentiksi 1924, viranomaiset alkoivat noudattaa uusia lakeja tarkasti ja papiston oli kiellettyä arvostella hallitusta julkisesti.

Heinäkuussa 1926 Meksikon piispat päättivät keskeyttää jumalanpalvelukset kirkoissa. Hallitus piti tätä yrityksenä kääntää kansa valtiota vastaan​​. Jumalanpalveluksien lopetus aloitti Cristero-kapinan.

Tunnetuimpia kapinallisten johtajia olivat Jesús Degollado Guízar (farmaseutti), Victoriano Ramírez (ohjaaja) ja kaksi pappia (Aristeo Pedroza ja José Reyes Vega). Taisteluihin otti osaa viisi pappia.

23. helmikuuta 1927 cristeros sai ensimmäisen voittonsa San Francisco del Rincónissa, sitä seurasi toinen – San Juliánissa. 19. huhtikuuta Isä Vega teki hyökkäyksen rahaa kuljettaneeseen junaan. Taistelussa kuoli Vegan veli. Vegan sotilaat kaatoivat junavaunujen päälle bensiiniä ja sytyttivät nämä palamaan tappaen 51 siviiliä.

Tämä julma teko käänsi yleisen mielipiteen Cristerosta vastaan ja kesällä kapina oli lähes täysin tukahdutettu. Kapina sai kuitenkin uutta tuulta siipiensä alle lukutaidottoman, mutta sisukkaan sissijohtajan Victoriano Ramírezin ansioista, joka tunnetaan nimellä "El Catorce" (espanjaksi "neljätoista"). Legenda kertoo, että Ramírez sai lempinimensä, kun hän pakeni vankilasta, koska hän tappoi kaikki 14 sotilasta, jotka oli lähetetty vangitsemaan hänet.

Cristero-johtajat ja heidän tunnuksensa

Kapinan aikana cristeros perusti naisjoukkoja, joiden tehtävänä oli kerätä rahaa, aseita, tarvikkeita ja tietoa miestaistelijoita varten ja hoitaa haavoittuneita. Kapinan loppuaikoina näihin joukkoihin kuului 25 000 naista. Vuonna 1929 Cristerosilla oli 50 000 taistelijaa.

Kapinan lopettaminen alkoi olla mahdollista kirkkoon hyvin suhtautuvan presidentin Emilio Portes Gilin aikana. Vuonna 1929 Yhdysvaltojen ja Vatikaanin avulla onnistuttiin palauttamaan Cristerosin ja Meksikon valtion välit ennalleen. Uskonnonopetus sallittiin jälleen (mutta ei kouluissa), kansalaisaloitteiden tekeminen mahdollistettiin, kirkolle palautettiin sen omaisuus – vaikka juridisesti omaisuus oli edelleen valtion omistuksessa, kirkko sai kuitenkin hallita sitä. Tämä sopi molemmille osapuolille, ja papisto lopetti tukensa kapinallisille. Kuitenkin suurin osa kapinallisista tunsi tulleensa petetyksi ja jatkoi taistelua vielä kaksi vuotta.

Hallitus ei täyttänyt aselevon ehtoja – noin 500 johtajaa ja 5 000 cristeros-vastarintataistelijaa teloitettiin, usein kotiinsa, heidän vaimojensa ja lastensa läsnä ollessa. Erityisen loukkaavana katolilaiset pitivät valtion koulutusmonopolia. Vainot jatkuivat Lázaro Cárdenasin puheenjohtajakaudella (hän oli antikatolinen sosialisti) ja päättyi vasta 1940, kun presidentiksi valittiin katolinen Manuel Ávila Camacho.

Kirkolle kapinan seuraukset olivat todella surullisia. Vuosien 1926 ja 1934 välillä vähintään 40 pappia kuoli[1] Niistä 4 500 papista, jotka palvelivat ennen kapinaa, vuonna 1934, vain 334 oli elossa (jolla oli hallituksen lupa harjoittaa ammattiaan), 15 miljoonaa ihmistä varten. Syynä pappien vähenemiseen olivat maastamuutto, karkotus ja murha. Vuonna 1935 17 osavaltiossa ei ollut pappeja ollenkaan.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Cristero-kapina Wikimedia Commonsissa