Crichton-Vulcan

Venäjän laivaston höyryfregatti Rurikin vesillelasku lokakuussa 1851. Tässä laivassa oli Cowie&Erikssonin valmistama 300 hevosvoiman höyrykone. Taustalla näkyy Kakolanmäki.[1]

Vuonna 1914 perustetun Aktiebolaget Crichtonin juuret johtivat 1738 perustettuun Åbo Gamla Skeppswarf -nimiseen laivanveistämöön, jonka telakka sijaitsi Aurajoen länsirannalla. Vuonna 1883 tämä veistämö siirtyi W:m Crichton & C:o Ab:n omistukseen. Aurajoen itärannalla laivanrakennusta harjoittanut W:m Crichton & C:o oli perustettu alun perin 1842 nimellä Cowie & Ericsson ja sen nimeksi muuttui 1862 W:m Crichton & C:o.[2] Cowie & Ericsson oli rakentanut Suomen ensimmäisen höyrykoneen 1850 ja se aloitti höyrylaivojen rakentamisen 1863. W:m Crichton & C:o teki konkurssin 1913 mutta sen toimintaa jatkoi seuraavana vuonna perustettu osakeyhtiö Aktiebolaget Crichton. Vuonna 1889 yhtiöstä erotettiin Turun Veneveistämö rakentamaan huviveneitä ja pienaluksia.

Vuonna 1898 perustettu Ab Vulcan oli saanut alkunsa 1874 nimellä Turun Konepaja. Turun Konepajan tilalle tuli 1884 Korsmanin ns. Uusi Konepaja, josta muodostettiin konkurssin jälkeen 1898 Aktiebolaget Vulcan. Vulcanilla oli vuodesta 1907 konepaja myös Pietarissa ja ennen ensimmäistä maailmansotaa yhtiö valmisti naftamoottoreita, lokomobiileja, erilaisia sotatarvikkeita, pumppuja ja höyrykoneita sekä laivoja omistamillaan kahdella telakalla. Vuonna 1911 Ab Vulcanin palveluksessa oli 300 työntekijää ja myynti oli 7,6 miljoonaa markkaa.

Crichton ja Vulcan yhdistyivät keväällä 1924. Uuden yhtiön toimitusjohtajaksi valittiin Allan Staffans Vulcanilta.

Vetehinen, Vesihiisi ja Iku-Turso rakenteilla rinnakkain Crichton-Vulcanin telakalla.

CV707 eli Vesikko museoituna Suomenlinnassa.

Panssarilaiva Väinämöinen.

Staffans oli jo aiemmin hakeutunut yhteistyöhön saksalaisten sukellusveneiden rakentamiseen erikoistuneiden telakoiden kanssa. Saksalaisilta oli sukellusveneiden rakentaminen kielletty Versailles'n rauhansopimuksen perusteella, mutta suomalaistelakka tarjosi oivan mahdollisuuden tekniikan kehittämiseen salassa. Suomessa oli koko 1920-luvun mietitty meripuolustuksen järjestämistä ja sukellusveneiden tarpeellisuutta pidettiin itsestään selvänä. Staffans oli allekirjoittanut hollantilaisen insinööritoimisto IvS:n kanssa salaisen sopimuksen jonka mukaan Crichton-Vulcan saisi kaiken tarpeellisen tietotaidon mikäli rakentaisi Suomen laivastolle sukellusveneitä. Vuonna 1927 Crichton-Vulcan sai kolmen sukellusveneen tilauksen Suomen valtiolta. Suomen ensimmäinen sukellusvene, Vetehinen, laskettiin vesille 1930, Vesihiisi myöhemmin samana vuonna ja Iku-Turso 1931.

Vuonna 1928 seurasi kahden panssarilaivan tilaus. Niiden valmistaminen edellytti investointeja nostureihin ja rakennusalustoihin. Uusi rakennusalusta, Panssaripeti, valmistui 1929 ja Crichton-Vulcanin itse suunnittelema ja valmistama 100 tonnin nosturi 1931 joen länsirannalle. Panssarilaivat Väinämöinen ja Ilmarinen laskettiin vesille 1930 ja 1931.

Crichton-Vulcan allekirjoitti vuonna 1930 salaisen sopimuksen IvS:n kanssa uuden sukellusvenemallin prototyypin rakentamisesta. Alus tehtiin IvS:n laskuun, mutta Suomen valtiolle taattiin etuosto-oikeus. Se laskettiin vesille kaikessa hiljaisuudessa vuonna 1933 eikä sille tässä vaiheessa annettu nimeä, vaan sitä kutsuttiin rakennusnumeron mukaan 707:ksi. Saksalaiset suorittivat sillä perusteellisia koeajoja, mutta lopulta se päätyi Suomen laivastolle ja kastettiin Vesikoksi.

Suurien rakennushankkeiden vaatimat investoinnit kävivät kalliiksi Crichton-Vulcanille. Lisäksi metallin ammattimiehistä oli pula ja heitä palkattiin Keski-Euroopasta. 1920–1930-lukujen taitteessa helsinkiläinen Kone- ja Siltarakennus Oy oli onnistunut haalimaan suuren osan yrityksen osakkeista. Loppuvuonna 1931 se omisti jo 98 % Crichton-Vulcanista. Kone- ja Silta omisti jo ennestään Hietalahden Sulkutelakan Helsingissä. Kauppojen avulla Crichton-Vulcan sai tarvitsemaansa rahoitusta.

Yrityskaupan jälkeen Staffans jatkoi edelleen telakan johdossa. Vuonna 1931 Suomi ja Neuvostoliitto solmivat kauppasopimuksen ja erinomaisesti venäjää puhunut Staffans sai myytyä 1930-luvulla kaikkiaan 29 laivaa Neuvostoliittoon. Suurin osa laivoista oli erilaisia hinaajia mutta kaksi viimeistä olivat isoja rahtialuksia. Telakalla investoitiin koko 1930-luvun ajan rakennusalustoihin, nostureihin, halleihin, valimoon ja joen itärannalle telakan alajuoksun puolelle rakennettuun kuivatelakkaan.

Laajenevalle telakkatoiminnalle tarvittiin uusia toimisto- ja piirustuskonttoritiloja. Vuonna 1937 valmistui arkkitehti Gunnar Wahlroosin suunnittelema funktionalismia edustava valkoiseksi rapattu kolmikerroksinen toimistorakennus Valkoinen talo.[3]

Kone- ja Siltarakennuksen osti Wilhelm Wahlforssin johtama Ab Wärtsilä Oy vuonna 1935. Tätä pidettiin vuosikymmenen merkittävimpänä yrityskauppana; sen tuloksena muodostui Suomen oloissa ennennäkemättömän mahtava teräs- ja koneteollisuusyhtymä.

Vuonna 1939 Wärtsilä osti joen itärannalla vuodesta 1906 toimineen[4] veneveistämön ja moottorivalmistaja Androsin (Andrée & Rosenqvist) ja sulautti sen Crichton-Vulcaniin. Androsin nopeat veneet olivat olleet erityisen suosittuja kieltolain aikaan. Sekä trokarit että viranomaiset tarvitsivat nopeita veneitä. Tilauskirjassa esiintyi niin Algoth Niska kuin Tullilaitoskin. Markkinat tyrehtyivät 1926, kun yli 12 solmua kulkevien veneiden omistamista vaikeutettiin lupamenettelyllä.

Yrityksen siirtyessä Wärtsilälle se oli valmistanut yhteensä 3800 moottoria, mutta osia oli sen verran paljon varastossa että viimeiset Androsin moottorit toimitettiin 1958.

Wärtsilän telakan nostokurjet vastapäätä Turun linnaa ovat muodostuneet koko kaupungin symboleiksi.

Staffans nautti Wahlforssin luottamusta ja jatkoi edelleen telakan johdossa. 1938 Staffans hankki lisenssit Kruppin dieselmoottorien valmistamiseen. Dieseleitä varten oli rakennettu uusi kokoonpanohalli joen itärannalle. Lisenssien saamisessa auttoi ilmiselvästi vanhat sukellusveneprojektien mukana kehittyneet liikesuhteet. Tätä pidetään Wärtsilän dieselmoottorivalmistuksen alkuna.

Talvisodan aikaan telakka oli täydessä valmiudessa ja konepajoissa tehtiin erilaisia sotaponnistelujen vaatimia töitä. Vaikka Turkua pommitettiin paljon, telakan vauriot rajoittuivat rikkoutuneisiin ikkunoihin.

Välirauhan tultua Suomi ja Neuvostoliitto solmivat jälleen kauppasopimuksen. Crichton-Vulcan saikin pian Neuvostoliitosta tilaukset muun muassa neljästä hinaajasta. Laivoja ei ehditty luovuttaa ennen jatkosodan puhkeamista 1941 ja niinpä kaikki neljä laivaa luovutettiin Suomen puolustusvoimille. Tilaukset oli olemassa isommistakin merihinaajista, mutta työt olivat vasta aivan alkuvaiheessa kun ne laitettiin jäihin. Saksan kauppavaltuuston ja Wärtsilä-yhtymän välisten pikaisten neuvottelujen tuloksena päädyttiin siihen että Saksan Kriegsmarine ottaa nimiinsä Neuvostoliiton laivatilaukset. Näistä laivoista ehdittiin luovuttaa 12 ennen kuin yhteydet Saksaan katkesivat syyskuussa 1944.

Jatkosodassakin Crichton-Vulcanin kärsimät vahingot olivat suhteellisen vähäiset.

Sotien jälkeen muodostettiin Sotakorvausteollisuuden valtuuskunta johon Wärtsilän toimitusjohtaja, vuorineuvos Wilhelm Wahlforss asetettiin edustamaan telakkateollisuutta. Suomi joutui maksamaan sotakorvauksista huomattavan osan koneina ja laitteina. Wärtsilä-yhtymän telakat saivat kaikkein vaativimmat alustilaukset.

Sotakorvausten suoritusten jälkeen Neuvostoliitosta tuli Crichton-Vulcanin huomattavin asiakas.

Nimi Crichton-Vulcan säilyi käytössä vuoteen 1965 asti jolloin telakan nimeksi tuli Wärtsilä Turun Telakka.

Vuonna 1971 Wärtsilän Turun telakka oli Suomen suurin työpaikka. Telakalla työskenteli 5300 työntekijää.[5]

Telakka alkoi käydä 1970-luvulle tultaessa vanhanaikaiseksi ja lisäksi sen ympärille kasvanut asutus esti sen laajentamisen. Vuonna 1976 Wärtsilä vihki käyttöön modernin Pernon telakan joka oli rakennettu Pernoon Raision rajalle. Uudelle telakalle rakennettiin mm. suuri kuivatelakka ja suurten lohkojen siirtelyn mahdollistanut Koneen rakentama 600 tonnin nosturi, kun Turun telakalla suurin nosturi oli kapasiteetiltaan 150 tonnia ja laivojen rungot hitsattiin kokoon vanhanaikaisesti slipillä.

Viimeinen Turun telakalla alusta loppuun asti rakennettu laiva oli M/S Rosella joka laskettiin vesille 1979. Jokirannassa varusteltiin vuoteen 1982 laivoja jotka oli laskettu vesille Pernossa. Tämän jälkeen telakkakäyttöön jäi enää joen itärannalla, Korppolaismäen kupeessa ollut kuivatelakka, jota käytettiin laivojen korjaukseen. Wärtsilän Turun telakat siirtyivät 1986 Wärtsilä Meriteollisuus Oy:lle, jonka vuonna 1989 tapahtuneen konkurssin jälkeen korjaustelakan toimintaa jatkoi Turun Korjaustelakka Oy. Korjaustelakan siirryttyä Naantalin Luonnonmaalle kuivatelakka jäi tarpeettomaksi. Maapohjan omistanut Turun kaupunki myi sen 2000-luvun alussa Wärtsilälle. Wärtsilän dieselmoottoritehtaan vuonna 2004 tapahtuneen sulkemisen jälkeen alue palautui Turun kaupungille.

• Luettelo Crichton-Vulcanilla ja Wärtsilän Turun telakoilla valmistetuista aluksista

• Pörssitieto: Vuonna 1912–72 poistuneet pörssiyhtiöt – Crichton
• Pörssitieto: Vuonna 1912–72 poistuneet pörssiyhtiöt – Vulcan
• Nils von Knorring: Aurajoen veistämöt ja telakat. Vaasa: Schildts Förlags Ab, Espoo, 1995. ISBN 951-50-0735-6.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Crichton-Vulcan Wikimedia Commonsissa

• Hufvudstadsbladet 2.11.1928: Maskin och Bro köper Crichton & Vulcan.
• Ylen Elävä arkisto: Dokumentti teräksestä laivaksi Turun Wärtsilän telakalla 1971
• Veikko Laakso: Turun teollisuus manufaktuureista bioteknologiaan, teoksessa Kupila, Sanna (toim.): Sisua, siloa ja sinappia: merkkituotteita Turusta, s. 21–25. Turku: Turun maakuntamuseo, 2004. ISBN 951-595-090-2.