Creet

Hudson’s Bay Companyn turkiskauppiaita. Frances Anne Hopkinsin maalaus vuodelta 1869.

Ensimmäinen historiallinen maininta creistä on 1640-luvulta, jolloin ranskalaiset jesuiitat tapasivat heidät Hudson Bayn kaupungin lähettyviltä. Vuonna 1666 lähetyssaarnaaja Claude-Jean Allouez antoi lisää tietoa creistä ja kertoi, että nämä olivat liikkuvampia kuin muut alueen kansat, eikä heillä ollut kiinteitä kyliä.[4]

Itäisimmät creet joutuivat jo varhain 1600-luvulla ranskalaisen turkiskaupan vaikutuspiiriin. Englantilaisen Hudson’s Bay Companyn perustaminen 1670-luvun alussa York Factoryyn Hudsoninlahden rannalle sitoi creet yhä tiiviimmin kaupankäyntiin ja sai heidät toimimaan yhtiön hankkijoina laajoilla alueilla. Turkiskaupasta muotoutui heidän pääelinkeinonsa. Creet välittivät eurooppalaisia kauppatuotteita etelään ja länteen. Samalla he asettivat sulkuja Hudsoninlahdelta lähteville suurille vesireiteille hallitakseen alueen kaupankäyntiä. Creiden strateginen sijainti antoi hyvän perustan kauppasulkujen luomiseen. Vuodesta 1670 aina 1800-luvun alkuun saakka creet olivat kaikista intiaanikansoista eniten edistämässä eurooppalaisen turkiskaupan leviämistä Pohjois-Amerikassa.[5]. Siouxien kansoista erkaantuneet assiniboinet loivat ystävälliset suhteet creihin ja saivat näiltä luvan käyttää suljettuja vesireittejä kauppatavaroiden kuljettamiseen läntisille preerioille.[5]

Creet liittoutuivat läntisten kielisukulaistensa mustajalkojen ja myöhemmin etelämpänä asuvien mandanien ja hidatsojen kanssa pitääkseen puoliaan siouxien hyökkäyksiä vastaan.[6] Mandanien ja hidatsojen kylät toimivat kauppakeskuksina, josta creet ja assiniboinet vaihtoivat eurooppalaisten myyntiartikkeleita läntisten ja eteläisten intiaanien tuomiin tuotteisiin. Näin kauppaverkosto levisi yhä laajemmille alueille. Turkisten ja ruokatarvikkeiden lisäksi erilaiset työkalut ja sotatarvikkeet olivat kysyttyjä ja 1700-luvun puolivälissä merkittävään asemaan nousivat hevoset ja tuliaseet.[7]

Hevonen antoi tasankojen intiaaneille mahdollisuuden liikkua nopeasti paikasta toiseen. Charles Marion Russellin (1864–1926) maalaus.

Kylmät talvet ja tieto preerioilla samoilevista biisonilaumoista saivat osan creistä vaeltamaan kohti läntisiä tasankoja 1700-luvun alkuvuosina. Muuttoliike alkoi Winnipegjärven alueelta.[8] Creet liikkuivat kanootein, jalkaisin ja koiravaljakoin. Vuoteen 1730 mennessä heistä oli tehty useita havaintoja Saskatchewanin eteläisilla tasangoilla.[9] Eräs creiden kanssa tekemisiin joutuneista oli tutkimusmatkailija ja turkiskauppias Pierre La Vérendrye, joka etsi retkikunnalleen tietä Kanadan läntisille preerioille,[10]

Creiden saapuessa Saskatchewanin preerioille he joutuivat keskelle paikallisia intiaanisotia. Kalliovuorilta tulleet shoshonit ("snaket") terrorisoivat aluetta ratsain ja levittivät kauhua käymällä jalkaisin metsästävien heimojen kimppuun.[11] Ratsumiesten hyökkäyksistä kärsineet mustajalat turvautuivat creihin ja assiniboineihin, joiden mukana tuliaseet levisivät pohjoisten tasankojen sodankäyntiin.[12]

Tasankojen creet saivat ensimmäiset hevosensa 1738.[13] Seuraavien vuosikymmenien aikana ratsain liikkuminen laajeni merkittävästi. Lukuisat kanootein liikkuneet cree-kauppiaat hylkäsivät elämäntapansa ja heistä tuli kokopäiväisiä biisoninmetsästäjiä kaupankäynnin jäädessä itäisempien creiden pääelinkeinoksi.[14]

Hevosten ja tuliaseiden myötä yhteenotot tasangoilla yleistyivät. Biisoneita takaa-ajavat eri heimojen metsästäjät joutuivat lukuisiin kosketuksiin toistensa kanssa. Creet, assiniboinet ja mustajalat toimivat sotaliitossa yli 1700-luvun puolivälin ja karkottivat läntisilta tasangoilta shoshonien lisäksi flatheadit ja kutenait.[15]

Samanaikaisesti kun tasankojen creet valtasivat elintilaa kohti etelää, metsä-creet laajensivat asuma-alueitaan pohjoiseen ja länteen. Heistä tehtiin havaintoja aivan Albertan pohjoisosissa ja Ison Orjajärven rantamilla. MacKenzien seudun alkuperäisheimot joutuivat creitten ahdistelun kohteeksi. Joskus creet sieppasivat naisia orjikseen tai vaimoikseen. Länsirannikkoa kohti edetessään creet ottivat haltuunsa suuria asumattomia alueita, jotka olivat autioituneet jo ennen heidän tuloaan.[16]

Creiden siirtyminen yhä lännemmäksi pysähtyi vuoden 1781 isorokko-aaltoon, joka maailmanlaajuisena pandemiana oli levinnyt myös Kanadaan. Ison Orjajärven alueilla asuneet creet menettivät suuria määriä väestöstään ja joutuivat lopulta luovuttamaan aiemmin valtaamansa alueet takaisin niiden alkuperäisille asukkaille. Osa metsä-creistä siirtyi asumaan Churchill-joen etelänpuoleisille alueille.[17]

Tasankojen creiden ja mustajalkojen välinen liitto päättyi keskinäisiin erimielisyyksiin 1700-luvun lopulla. Mustajalat solmivat sotaliiton gros ventrein kanssa pysäyttääkseen creiden ja assiniboinien etenemisen etelään. Assiniboinet jatkoivat creiden tukemista Kanadan preerioilla ja Montanassa. Creiden suhteet uudisasukkaisiin olivat hyvät rajan kummallakin puolen, mutta heidän tärkeä roolinsa turkiskaupassa väheni merkittävästi. Eteläisimmät creet olivat saaneet loppuun siirtymävaiheensa tasangoille, mutta kulttuurillinen muodonvaihdos osoittautui ongelmalliseksi. Hevoskaupan toimivuuteen painottunut uusi elämäntapa asetti omat esteensä creiden päämäärälle menestyä tasangoilla.[18]

Creiden pyrkimys hallita mandanien ja hidatsojen suoraa kauppaa eurooppalaisten kanssa epäonnistui. Lisäksi hevosten hinta Pohjois-Dakotan heimojen kauppakeskuksissa nousi, eivätkä creet pystyneet maksamaan velkojaan majavannahoillaan, joiden arvo pysyi kiinteänä. Creiden suorittamat hevosvarkaudet lisääntyivät. Mandanit ja hidatsat hankkivat sotatarvikkeita ja ratsuja omaa käyttöä varten, ja irrottautuivat creiden sotilaallisesta tuesta.[7] Muuttuneen tilanteen edessä creet joutuivat etsimään uusia kauppasuhteita. Kalliovuorten flatheadit korvasivat mandanit creiden kauppakumppaneina ja suostuivat vaihtamaan hevosia creiden eurooppalaisiin tuotteisiin.[6] Creet säilyttivät myös kauppasuhteensa HBC:n kauppiaisiin ympäristön kasvavista levottomuuksista huolimatta. Taloudelliset motiivit pakottivat creet moniin sotiin ympäristön heimoja vastaan.

Vuonna 1837 St.Louisista matkaan lähtenyt American Fur Companyn höyrylaiva St. Peter toi mukanaan uuden isorokkoepidemian, jonka virus levisi alukselta kymmeniin intiaani-kyliin. Creet, assiniboinet ja mustajalat pakenivat isorokkoa pohjoisiin ja levittivät mukanaan tuomansa taudin Kanadan preerioille.[11] Monet cree-päälliköt oppivat yhdysvaltalaisten lääkärien avustuksella käyttämään rokotetta isorokkoa vastaan. Rokotusohjelma levisi laajalle alueelle ja sen avulla suurin osa Manitoban, Albertan ja Saskatchewanin cree-väestöstä selvisi taudista.[19] Epidemian jälkeen creet jakaantuivat pieniin hajanaisiin ryhmiin ja heistä tuli yhä enemmän riippuvaisia kaupankäynnistä HBC:n kanssa.[20]

Albert Bierstadtin maalaus Viimeiset biisonit vuodelta 1888.

Vuodet 1850-1870 muodostuivat henkiinjäämistaisteluksi monille tasankojen metsästäjille. Biisonilaumoista riippuvaisiksi tulleet heimot näkivät yhä vähemmän metsästettävää ympärillään. Monien muiden heimojen tavoin creet joutuivat etsimään jatkuvasti uusia seutuja ravinnon saamoseksi. Yritykset rakentaa uutta sodan- ja kaupankäyntiin perustuvaa käytäntömallia osoittautuivat hyödyttömiksi.[18] 1860-luvulla uudelleen saapuneet sairausepidemiat huononsivat tilannetta ravinnon niukkuuden ohella. Osa creistä koetti elinkeinonaan maanviljelyä, mutta yritykset epäonnistuivat.[7]

Monista vastoinkäymisistä huolimatta creet onnistuivat kasvattamaan väkilukuaan. Vuonna 1863 Saskatchewanin ja Albertan tasanko-creiden määräksi arveltiin 11 500 intiaania, joka oli paljon enemmän kuin muiden ympäristön heimojen väestön määrät.[21]

1860-luvun lopulla creet ja assiniboinet onnistuivat valtaamaan tautien heikentämien blood-mustajalkojen maa-alueita hyökkäämällä näiden kyliin. Vuoden 1870 käydyssä suuressa taistelussa Old Man riverillä creet kärsivät kuitenkin pahoja tappioita mustajaloille, jotka olivat lähettäneet sotureitaan kostoretkelle.[22] Vuotta myöhemmin tasankojen ja läntisten metsäalueiden creet olivat valmiita rauhansopimukseen Kanadan hallituksen kanssa.[7]

Samalla vuosikymmenellä tapahtuneen pohjoisten ja eteläisten tasankojen biisonikannan tuhoutumisen takaa löytyi Yhdysvaltain hallituksen harjoittama intiaanipolitiikka. Kongressi oli saanut enemmistön kannattamaan biisonien joukkoteurastusta. Rautatien avaaminen läpi Montanan tasankojen nosti matkustajien suurimmaksi huviksi biisonien ammuskelun junan ikkunoista.[23]

Pääartikkeli: Saskatchewanin kapina

Creet ja assiniboinet osallistuivat kapinaan Kanadan hallitusta vastaan. Fred Curzonin aikalaiskuvaus vuodelta 1885.

Kun Canadian Pacific Railway -rautatien rakentaminen aloitettiin vuonna 1882 eteläisessä Saskatchewanissa, siellä asuvat creet nousivat vastarintaan ja pyrkivät estämään rakennustyöt. Kanadan ratsupoliisit onnistuivat estämään pahemmat selkkaukset.[24]

Vuonna 1885 creet yhtyivät Kanadan hallitusta vastaan suunnattuun kapinaan, jonka olivat aloittaneet Louis Rielin johtamat metisit.[17] Nämä olivat suurimmalta osalta creiden ja ojibwojen jälkeläisiä lukeutumatta kuitenkaan varsinaiseen intiaaniväestöön. Osa metsissä asustavista cree-ryhmistä osallistui kapinaan assiniboinien rinnalla. Taisteluissa creet pyrkivät jättämään siviiliväestön rauhaan. Everstiluutnantti William Ottor johti 300 sotilasta creitä vastaan.[25]

Kuukauden sisällä 3 000 sotilasta saapui kapina-alueille. Creiden ylimpänä johtajana toiminut Big Bear (Mistahi-maskwa) kykeni puolustautumaan 350 miehen turvin ylivoimaa vastaan.[26] Kapinan aloittanut Louis Riel antautui ammusten loputtua, mutta creet ja assiniboinet jatkoivat kahakointia. Big Bearin suostuttua lopettamaan vastarinnan kaksi kuukautta myöhemmin kapina oli vaatinut noin sata kuolonuhria. Tuomion saaneista intiaaneista kahdeksan hirtettiin. Creiden johtajat vapautettiin, mutta he kuolivat kaikki pian vapautumisensa jälkeen.[27]

Creiden väkiluku nousi nopeasti 1900-luvun alkupuolella. Heitä oli vähimmilläänkin yli 15 000 henkeä. Hajautuminen laajoille alueille teki kokonaismäärän selvittämisen mahdottomaksi. Vuonna 1906 heidän lukumääräkseen arvioitiin vähintään 25 000.[17] Puhdasverisyyden kustannuksella metisien osuus lisääntyi vuosikymmenien mukana. Valtiolta saamillaan korvauksilla creet alkoivat perustaa omia yrityksiä. Näistä parhaiten on menestynyt Air Creebec-lentoyhtiö, joka toimii yhteistyössä Montrealissa perustetun Air Canadan kanssa.[28] National Indian Brotherhood-järjestön ensimmäinen presidentti 1960-luvun lopulla oli lakimies Walter Deiter. Cree-intiaani Ovide Mercredi valittiin Kanadan intiaanien kansalliseksi päälliköksi vuonna 1991.[29]

Creet jakautuivat kolmeen eri pääryhmään: Varsinaiset creet sekä maskegonit ja monsonit.[20] Alun perin kaikki kolme ryhmää asuivat pohjoisissa havumetsissä, mutta 1700-luvun aikana Saskatchewanin creet siirtyivät yhä suuremmassa määrin tasangoille ja omaksuivat samalla tiipiin käytön. Subarktisen kulttuurialueen creet jatkoivat myös myöhemmillä vuosisadoilla hirvien, karibujen ja majavien metsästäjinä. Viimeksi mainitut olivat avainasemassa kaupankäynnissä eurooppalaisten kanssa ja ansastuksesta tuli hetkellisesti creiden suosituin elinkeino. Hudsoninlahden ympäristön creet harjoittivat kalastamisen ohella vesilintujen pyyntiä.[32]

Metsäalueiden creet asuivat tuohesta tehdyissä kartionmuotoisissa wigwameissa, jotka oli vuorattu lämpimiksi Kanadan kovien talvipakkasten vuoksi. Joskus talvimajat kaivettiin puolittain maan sisään. Uskonnollisia tilaisuuksia ja suuria pitoja varten creet pystyttivät suuria tuohella päällystettyjä ritilärakennelmia, joihin mahtui yli 40 vierasta.[33] Kesäaikaan creet liikkuivat paljon vesistöjä pitkin. He olivat mestarillisia tuohikanoottien tekijöitä. Eurooppalaisten maahantulon jälkeen creet alkoivat käyttää kanoottiensa runkorakenteissa kaupankäynnin yhteydessä hankittua purjekangasta.[34]

Cree-intiaani 1900-luvun alusta.

Cree-naiset olivat laajalti kuuluja kauneudestaan. He olivat vartaloiltaan sopusuhtaisempia ja piirteiltään kauniimpia kuin muut Kanadan intiaanit vastaten erityisen hyvin länsieurooppalaista ihannetta.[16] Creet on kuvattu myös jaloiksi, vieraanvaraisiksi ja ystävällisiksi ihmisiksi.[33] Tatuoinnit olivat creiden keskuudessa yleisempiä kuin muilla algonkin-kieliryhmän kansoilla. Naisten tatuoinnit rajoittuivat viivoihin suupielissä tai leuassa, mutta miesten vartalot saattoivat olla lähes kokonaan erilaisten kuvioiden peitossa. Talviaikaan creet sonnustautuivat näyttäviin turkisviittoihin. Miehet saattoivat pitää turkispäähinettä myös kesäisin. Kotkan päästä ja rinnasta muotoillut päähineet olivat niin ikään suosittuja.[2]

Creiden korkein jumaluus oli Kichi Manitou, joka oli kaikkien elollisten luoja. Creiden ja Manitoun viestejä toisilleen välittivät eläinten ja kasvien henget. Henkiolentoihin lukeutui myös kansanperinteeseen yhdistetty kujeilija, jolla oli piirteitä ihmisistä ja eläimistä. Myös kivillä saattoi olla suuria henkivoimia.[35]

Creiden uskomuksissa esiintyvät pahat henget lepytettiin uhrilahjoin. Pelätyin hengistä oli Wiihtikoow-niminen ihmisiä syövä jättiläinen, joka yleisemmin tunnetaan Wendigona. Ellei ihmisuhreja ollut saatavana Wendigo pani creet syömään toisiaan.[16] Creiden uskomuksen mukaan ihminen saattoi myös itse muuttua Wendigoksi. 1800-luvun lopulta aina 1950-luvulle on todisteena hyvin dokumentoituja asiakirjoja, joissa on 70 mainintaa Wendigoksi muuttuneista henkilöistä. Näistä persoonallisuuden muutoksista yli kolmasosa koski naissukupuolta.[36]

Useiden intiaanikansojen tapaan creet kunnioittivat tappamiensa eläinten henkiä. Erityisesti karhujen arvostus oli korkealla. Niitä pidettiin ihmisen kaltaisena, ja niiden uskottiin ymmärtävän metsästäjien puheet. Kaadettujen karhujen puhdistetut kallot maalattiin täplikkäiksi punaisella väriaineella, ja asetettiin puihin kunnioituksen merkiksi eläintä kohtaan.[37]