Crazy Days

»On älytöntä, että kaikki vouhottaa, ettei tästä voi tulla parempaa kuin Roadrunnerista. Kyllä tulee, ei Roadrunner loppujen lopuksi mikään ihmeellinen LP ollut.»
(Solisti-rumpali Remu Aaltonen elokuun 1975 Intro-lehdessä.[7])

Hurriganesin basisti-laulaja Cisse Häkkinen.

Hurriganesin oli tarkoitus aloittaa uuden albumin äänitykset jo keväällä 1975, mutta Albert Järvisen lähtö yhtyeestä muutti suunnitelmat. Tosin uutta materiaalia ei muutenkaan juuri ollut.[7]

Syyskuussa alkoi tiivis harjoittelukausi, sillä albumin äänitysten studioaika oli varattu lokakuun alkuun Tukholman Marcus Music -studioille. Koska yhtyeellä ei ollut varsinaisia harjoitustiloja, vuokrattiin tähän tarkoitukseen Espoon Haukilahdesta Stella Maris -niminen talo.[7] Ile Kalliolla oli valmiina kitarariffejä, ja jo kesän keikkojen soundcheckeissä niistä oli alkanut muodostua valmiimpia sävellyksiä. Keikoillaan yhtye yllätti yleisönsä esittämällä uusia kappaleita, kuten ”Chinatown”, ”11th Street Boogie”, ”Bad to Me” ja ”Polly Anna”.[10]

Harjoittelu Stella Marisissa tuotti materiaalia kokonaisen albumin verran.[11] Kappaleet syntyivät siten, että yhtye äänitti ”jammailua” pienellä kasettisoittimella, ja jos jokin kuulosti hyvältä, ryhdyttiin siitä työstämään kappaletta.[12] Sanoituksia ryhtyi kirjoittamaan tuottaja Richard Stanley, jolloin yhtyeen tekstit tulivat ensimmäistä kertaa olemaan kokonaisuudessaan harkittuja, vaikkakin rock and rollin tyyliin pelkistettyjä. Ne käsittelivät yhtyeen arkea, kuten nuoria naispuolisia ihailijoita. Lisäksi joissakin sanoituksissa oli viittauksia kannabishuumeisiin.[11] Stanley oli sitä mieltä, ettei olisi järkevää tehdä tyylillisesti uutta Roadrunneria. Se olisi hänen mukaansa merkinnyt mahdollisesti enemmän rahaa, mutta myös yhtyeen uran lyhenemistä.[13]

Crazy Days levytettiin kolmessa päivässä, 25.–27. elokuuta 1975.[14] Albumin äänitti Marcus Music -studion johtaja Marcus Österdahl, sillä Roadrunnerin äänittänyt Leif Måses oli siirtynyt muihin tehtäviin. Konservatiivinen Österdahl erosi toimintatavoiltaan kokeilunhaluisesta Måsesista, mitä on pidetty syynä Crazy Daysin äänimaailman erilaisuuteen, sillä niin kitara-, basso- ja rumpusounditkin ovat huomattavasti edellislevyä vaimeammat.[15] Österdahl paneutui työskentelyssään soittimien selkeään erottelevuuteen eikä niinkään siihen, miltä ne kuulostaisivat yhdessä.[16] Remu Aaltonen on kritisoinut Österdahlin toimintaa, sillä hänen mukaansa tätä kiinnosti itse musiikin sijaan raha. Aaltonen on toisaalta kuitenkin todennut, ettei yhtye yrityksistä huolimatta saanut kappaleita kuulostamaan sellaisilta kuin olisi halunnut.[15] Ile Kallio on sanonut, ettei Österdahl ymmärtänyt mitään Hurriganesin tyylistä ja että tämä oli vääränlainen äänittäjä projektiin. Kallion mielestä yhtyeen olisi lisäksi pitänyt ensin äänittää Suomessa studiodemot ja mennä vasta sen jälkeen varsinaiseen studioon. Kallio olisi halunnut saada äänittämisestä kokemusta ennen varsinaista levytystä, sillä ennen Crazy Daysiä hän oli soittanut studiossa vain yhden kerran.[12]

»Minua jännitti studiossa koko ajan. En ollut hetkeäkään rentona ja pelkäsin, mitä tästä tulee ja mokaanko. Studio on hankala paikka soittaa luonnollisesti ja rennosti. Tämä rajoitti soittamistani, ja se ärsytti minua. Levyttäminen oli haastavaa ja jännittävää, mutta samalla minua riipoi se, etten saanut itsestäni irti sitä, mitä halusin.»
(Ile Kallio, kitaristi[12])

Remu Aaltonen kertoi Crazy Daysin ilmestyttyä Suosikin haastattelussa, että kaikkiin albumin kappaleisiin pyrittiin luomaan samanlainen äänimaailma ja siltä osin yhtenäinen kokonaisuus. Aaltosen mukaan levyllä ei käytetty ”mitään ihmeellisiä äänityskikkoja”, vaan äänimaailman haluttiin kuulostavan mahdollisimman paljon siltä, miltä se kuulosti Hurriganesin keikoilla.[17]

Albumin masternauha valmistui 25. elokuuta 1975.[14]

Hurriganesin musiikillinen ilmaisu muuttui Crazy Days -levyllä. Edellisen albumin tyypilliset rock and roll -coverit puuttuvat yhtä lukuun ottamatta – niiden sijaan mukana on popmaisia kappaleita, joissa on tunkkainen äänimaailma. Tätä on myöhemmin kuvattu ”muutokseksi, joka Hurriganesin piti ottaa”.[18] Yhtye myös palasi lähemmäs alkuaikojensa bluesrock-riffittelyä.[19] Ile Kallio olisi halunnut albumin jatkavan musiikillisesti Roadrunnerin viitoittamalla tiellä, mutta hänen mukaansa Remu Aaltonen halusi levystä äänimaailmaltaan edeltäjäänsä pehmeämmän.[20] Radiotoimittaja Klaus Flamingin mukaan Crazy Daysiltä puuttuu Roadrunnerin särmikkyys ja sen soundit ovat säyseämmät. Kappalemateriaali on silti hänen mukaansa vähintäänkin Hurriganesin kuuloista.[16] Toimittaja Pekka Laineen mielestä kappaleet ”Crazy Days” ja ”Talkin’ ’Bout You” osoittavat, että Hurriganesin soitossa oli tuolloin hieman samanlaista rhythm and blues -vimmaa kuin Dr. Feelgoodin kaltaisten uuden polven brittiyhtyeiden soitossa.[21]

Albumilla on vain yksi niin sanottu ”vanhan ajan rock”, Chuck Berry -cover ”Talkin ’Bout You”,[22] joka on nimiraidan ohella esimerkki yhtyeen rhythm and blues -vaikutteista. Kappaleita ”Jailbait Stalemate” ja ”11th St. Boogie” on puolestaan kuvattu esipunkiksi.[21] Lisäksi Roadrunnerin kappale, Cisse Häkkisen laulama cover ”I Will Stay”, oli keikoilla niin suosittu, että Crazy Daysille levytettiin kaksi samankaltaista Häkkisen laulamaa 1960-luvun kappaletta, ”My Only One” ja ”Bad to Me”.[16]

Hurriganesin aiempiin albumeihin verrattuna Crazy Daysillä on enemmän yhtyeen itse kirjoittamia kappaleita, sillä lainakappaleita on vain kolme. Tuottaja Richard Stanleyn mukaan tähän on syynä se, että hän vihjasi Remu Aaltoselle, että omilla kappaleilla saisi enemmän rahaa.[17] Hurriganesin itse kirjoittama materiaali edustaa yhtyeen nostalgiapohjaisiin varhaishitteihin verrattuna selvemmin oman aikansa rockmusiikkia. Toimittaja Pekka Laine onkin katsonut yhtyeen ottaneen ”terhakoiden riffien ja karun melodisuuden” ansiosta laulunteon näkökulmasta selvän harppauksen eteenpäin.[21] Yhtyeen omat kappaleet sanoitti Richard Stanley.[23] Kaikkien kappaleiden sovituksista vastasi yhtye itse.[24]

Avausraita ”Crazy Days” osoitti yhtyeen tyylin hieman muuttuneen 1950-luvun rock and rollista.[19] Kappale on musiikillisesti keskitempoinen ja selkeärakenteinen.[25] Se syntyi, kun Ile Kallio soitti kitarariffiä ja Remu Aaltonen tuli mukaan rumpukompillaan.[12] Kappaletta ”Mary Jane” esitettiin keikoilla jo ennen levytystä, tosin tuolloin vielä ”Polly Anna” -nimisenä. Mary Jane on marihuanan slangitermi.[11] Basisti Cisse Häkkisen tulkitsema ”My Only One” on alkujaan suomalaisen Jim & The Beatmakers -yhtyeen levyttämä kappale. Se oli ollut pitkään yhtyeen keikkasuosikki, ja Häkkinen oli ehdottanut sen levyttämistä jo Roadrunner-albumille. Laulun valitsemiseen Crazy Daysille vaikuttivat myös yhtyeen fanien vaatimukset.[7] Hurriganesin versio on huomattavasti alkuperäistä hidastempoisempi,[16] ja Remu Aaltosen mukaan se ei onnistunut toivotulla tavalla.[22] ”Jailbait Stalemate” on luokiteltu niin bluesrockiksi kuin esipunkiksikin. Kappaleen sanoitus kertoo kauniiksi kuvatusta teinitytöstä, joka istui kuuntelemassa yhtyeen harjoituksia Stella Marisin ulkopuolella. Progressiivisvaikutteisen ”I Can’t Get the Feelingin” sanoitus sisältää viittauksia kannabikseen. Laulu myös hämmensi tyylinsä vuoksi yhtyeen nuoria faneja. Kappaletta ei koskaan esitetty keikoilla.[11]

B-puolen aloittaa ”Chinatown”, joka sai innoituksensa Jack Nicholsonin tähdittämästä samannimisestä elokuvasta. Kappaleen alussa kuultavat itämainen gongi ja kiinalaisella korostuksella puhuttu osuus olivat tuottaja Richard Stanleyn ideoita, jotka hän myös itse toteutti.[19] Niitä tehostettiin itämaiseen musiikkiin mielletyllä sävelkuviolla. Itse kappale on kuitenkin Klaus Flamingin sanoin ”tyylipuhdasta ränttätänttää”, johon on luotu hieman jämerämpi äänimaailma esimerkiksi käyttämällä kitarasoolossa säröpedaalia.[16] ”Reptile Woman” edustaa albumin bluesrock-vaikutteisia kappaleita.[19] Sitä seuraa Cisse Häkkisen laulama ”Bad to Me”, joka on John Lennonin ja Paul McCartneyn kirjoittama ja Billy J. Kramer & The Dakotas -yhtyeen levyttämä kappale. Hurriganesin versiossa Ile Kallio soittaa 12-kielistä akustista kitaraa sekä laulaa taustoja yhdessä Häkkisen kanssa.[22] Kappaletta ”Bye Bye Birdie” Honey Aaltonen kuvaa Hurriganes-kirjassaan ”perinteiseksi ränttäshufleksi”. ”11th St. Boogiessa” yhdistyvät menneiden vuosikymmenten musiikin melodisuus ja Hurriganesin raskas soitto. Kappaleen riffin Remu Aaltonen kopioi New York Dolls -yhtyeen Too Much Too Soon -levyltä kappaleesta ”There’s Gonna Be a Showdown”,[19] joka on alun perin Archie Bell & the Drellsin soulhitti vuodelta 1969.[22] Ile Kallio vastusti riffin käyttämistä Hurriganes-kappaleessa, mutta Aaltonen totesi: ”Niin ne kaikki muutkin tekee (kopioi) ja niin tehdään mekin”. Albumin päättävää Chuck Berry -coveria ”Talkin ’Bout You” oli soitettu keikoilla jo ennen sen levyttämistä. Kyseessä on myös albumin ainoa ”vanhan ajan rock”, joita edellislevy Roadrunnerilla oli useita.[22]

Crazy Days -vinyylilevyn etiketti.

Sekä Hurriganes että levy-yhtiö Love Records halusivat joulumarkkinoille menestyslevyn,[28] joten Crazy Days ilmestyi 3. marraskuuta 1975. Sen merkiksi Hurriganes esiintyi samana päivänä Leppävaaran Maxissa soittaen useita viidentoista minuutin settejä pitkin iltapäivää. Seuraavana päivänä Love Records varasi käyttöönsä ravintola Adlonin, missä yhtyeen jäsenille luovutettiin timanttilevyt albumista Roadrunner sekä lisäksi kultalevyt Crazy Daysista, sillä uusi albumi oli ylittänyt siihen oikeuttavan myyntimäärän yhdessä päivässä, mikä oli virallinen Suomen ennätys.[29] Timanttilevyyn (yli 50 000 kappaletta) se ylsi viikossa.[23] Albumilistan kärjessä Crazy Days pysyi marraskuusta 1975 tammikuuhun 1976, kunnes Queen-yhtyeen A Night at the Opera pudotti sen ykköstilalta.[30] Kärkikymmenikössä Crazy Days säilyi vielä kaksi seuraavaa kuukautta. Albumia myytiin ilmestyessään vieläkin enemmän kuin edellislevy Roadrunneria, vaikka edeltäjä olikin pysynyt myyntilistoilla vuoden ja noussut vielä puoli vuotta ilmestymisensä jälkeen listaykköseksi. Roadrunner oli merkinnyt Hurriganesille vähittäin kasvavaa suosiota, mutta Crazy Days oli ilmestyessään faneille pakollinen hankinta.[31]

Ruotsissa albumin julkaisi Sonet-yhtiö.[32] Roadrunnerin ilmestymisestä lähtien Hurriganes oli kerännyt suosiota paikallisten raggarien keskuudessa,[33] ja ensimmäisen esiintymisensä Ruotsissa se teki Tukholman Club Malmenilla 28. kesäkuuta 1975.[33][34] Listalle Crazy Days ylsi vuoden 1976 elokuussa: sijoitus oli 38 ja listaviikkoja yksi ainoa.[35]

Albumi ilmestyi alun perin vinyylilevynä ja C-kasettina.[32][36] Alkuperäisestä suomalaisesta vinyylipainoksesta on olemassa kaksi hieman erilaista versiota. Myöhemmissä uusintapainoksissa kuva ja valkoinen fontti ovat vaaleammat.[37] Ensimmäinen CD-versio ilmestyi vuonna 1989.[38] Vuonna 2001 ilmestyi Mika Jussilan remasteroima uusi CD-versio.[39]

Kriitikoiden suhtautuminen Crazy Daysiin oli kaksijakoista. Suuri osa oli sitä mieltä, ettei Ile Kallio onnistunut täysin korvaamaan Albert Järvisen jättämää aukkoa Hurriganesin kitaristina, ja myös itse albumin katsottiin olevan Roadrunneriin verrattuna ”lähinnä ikävystyttävä”.[23] Kuitenkin esimerkiksi Musa-lehden positiivinen arvio painotti Kallion tuoretta panosta sekä albumin musiikillisesti monipuolisempaa ilmettä ja uskallusta vaihdella suoraviivaista rockia dynamiikalla, nyansseilla ja kevyemmillä kappaleilla:

»Kitaristi Ile Kallion vahva panos on ensimmäinen ilonaihe. Hänen kitaroinnissaan on sitä tuoreutta jota yhtyeen musiikki [Albert] Järvisen kiinnityksen loppuaikoina kovasti kaipasi. ”I Can't Get The Feeling” on oikein positiivinen yllätys. Kappale poikkeaa huomattavasti Hurriganesin tyylistä ja osoittaa että trio pystyy luomaan jotain mielekästä ilman satojen wattien volyymimassojakin. Pari täyteraitaa antaa helposti anteeksi muutamien todella rautaisten biisien takia. Yllätyimme todella.»
(Eki, Mace, Kejo, Mä, Musa 10/1975[40])

Vaikka uutta albumia ei varsinaisesti tuomittu, yhtyeen menestyksen myötä kriitikoiden suhtautuminen yhtyeeseen alkoi viilentyä. Roadrunneriin verrattuna Crazy Daysin todettiin olevan vain varjo edeltäjästään. Arvostelua herätti muun muassa se, että Suomen arvostetuin kitaristi Albert Järvinen oli vaihdettu teinityttöjen suosiossa olleeseen ”idolipoikaan”. Väitettiin jopa perättömästi, ettei Cisse Häkkinen soittaisi bassoa kaikilla yhtyeen kappaleilla. Kuitenkin esimerkiksi Suosikki-nuortenlehti kirjoitti yhtyeestä ja uuden albumin menestyksestä hehkuttavaan sävyyn.[41] Helsingin Sanomien Helena Ylänen totesi, että omien sävellysten määrä on lisääntynyt ja tullut oleelliseksi. Levyn sointi on hänen mielestään aiempaa modernimpaa ja monisäikeisempää. Unski Torniainen arvioi Musassa, että yhtyeen musiikilliset ainekset on motivoitu tarkkaan ja ”koko hommasta kuultaa läpi jonkinlainen rakkaus rockmusiikkiin”. Torniaisen mielestä Hurriganes soittaa musiikkiaan sopivan leppoisasti ”eikä tee siitä mitään väkinäistä kallonporausta”.[42] Radiotoimittaja Klaus Flaming totesi vuonna 2014, että albumin latteahkoon soundimaailmaan olisi voinut lisätä rosoisuutta.[16] Honey Aaltonen katsoo, ettei tuoreen kokoonpanon yhteissoitto ollut vielä kehittynyt tarpeeksi ja harjoitustiloissa harjoiteltuja ja sovitettuja kappaleita olisi vielä pitänyt päästä hiomaan keikoilla.[15]

Kitaristi Ile Kallion mukaan hänen kokemattomuutensa kuuluu levyllä ”jäykkänä ja huonona” soittona. Hänen mielestään äänityksiä olisi pitänyt siirtää muutamalla kuukaudella, jotta hän olisi saanut enemmän itseluottamusta. Kallio on todennut levyn olevan kaikesta huolimatta hyvä, mutta hänen mielestään siitä olisi pitänyt tulla vieläkin parempi.[20] Musiikillisesti Crazy Days on Kallion makuun liian siistiä.[12] Solisti-rumpali Remu Aaltosen mielestä kappaleet ovat hyviä, mutta huonosti soitettuja, mihin hän epäili syyksi yhtyeen tottumattomuutta studiotyöskentelyyn.[43] Sen sijaan tuottaja Richard Stanley on kertonut olevansa tyytyväinen albumiin. Hänen mielestään Crazy Days on luovana työnä yhtä hyvä kuin Roadrunner.[13] Stanleyn mukaan myös aikaa studiossa oli nyt enemmän, ja yhtye oli aiempaa rutinoituneempi. Hänen ystävyytensä Cisse Häkkisen kanssa oli syventynyt, ja lisäksi hän tuli paremmin toimeen Remu Aaltosen kanssa. Stanley on kuitenkin myös sanonut, että olisi ollut hyvä, jos levyllä olisi ollut neljäkin klassikkokappaletta.[17]

Listasijoitukset Valtio Korkein sijoitus Listaviikot Nousu listalle Lähde  Suomi 1. 28 marraskuu 1975 [44]  Ruotsi 38. 1 10.8.1976 [35]

Sertifiointi Valtio Sertifikaatti Myönnetty Luovuttaja Lähde  Suomi kultalevy 1976 ÄKT [45] Suomi platinalevy 1976 ÄKT [45]