Coton sota
Coton sota (esp. Guerra de Coto) oli 21. helmikuuta – 6. maaliskuuta 1921 käyty rajakonflikti Costa Rican ja Panaman välillä. Konflikti syttyi kiistasta maiden huonosti määritellyistä rajoista etenkin niin sanotulla Coton alueella maiden Tyynenmeren puoleisella rajalla. Alue oli pieni ja Panaman hallitsema. Panama oli kuitenkin aikaisempien vuoden 1914 rajaneuvottelujen yhteydessä velvoitettu jättämään alue Costa Ricalle. Kun Panama ei näin toiminut, Costa Rica valtasi sen sotilaallisesti.
| Coton sota | |||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
 Coton sodan joukkojen liikkeet. | |||||||||
| |||||||||
| Osapuolet | |||||||||
| Komentajat | |||||||||
Panamalaiset vastasivat miehitykseen valtaamalla Coton takaisin, mihin Costa Rica vastasi puolestaan iskemällä Karibianmeren puolella rajaa. Paremmin aseistettujen costaricalaisten vallatessa alaa Yhdysvallat puuttui lopulta konfliktiin pakottaen Panaman luovuttamaan Coton alueen.
Tausta
Coton sota käytiin Costa Rican ja Panaman välillä pienehköstä Coton alueesta. Alueella oli pieni Pueblo Nuevo de Coton kylä lähellä Cotojokea[1] Panaman ja Costa Rican Tyynenmeren puoleisella rajalla.[2] Alueella ei ollut luonnonvaroja, eikä se ollut muutenkaan erityisen rikas.[3]
Panama oli ennen itsenäisyyttään Kolumbiasta työntänyt maiden välistä rajaa länteen paljon voimakkaamman Kolumbian suojaamana. Coton alueella asettui panamalaisia siirtolaisia. Costa Rica ei voinut käydä sotaan Kolumbiaa vastaan, vaan se turvautui diplomatiaan. Molemmat maat hyväksyivät kiistansa välittäjäksi Ranskan ja maan presidentti Émile Loubet päätti rajan kulusta 11. syyskuuta 1900. Punta Buricasta tuli maiden rajan eteläkärki, mutta maantiedon puutteessa rajaa ei voitu määritellä täysin tarkasti. Kolumbian ja Panaman oli tarkoitus sopia tarkemmin vielä keskenään, mutta poliittinen tilanne muuttui nopeasti vuonna 1903. Panama itsenäistyi Yhdysvaltojen tuella Kolumbiasta ja peri vielä tarkasti selvittämättömän rajan Costa Rican kanssa.[3]
Panama ja Costa Rica hakivat omaa välitysratkaisuaan. Lopulta välittäjätahoksi saatiin Yhdysvaltain korkeimman oikeuden tuomari Edward Douglass White.[2] Whiten päätöksellä 12. syyskuuta 1914 Coton alue annettiin Costa Ricalle, jolla katsottiin olevan alueelle maantieteellisesti kiinteämmät yhteydet kuin Panamalla. Päätös velvoitti periaatteessa Panaman presidentti Belisario Porrasia evakuoimaan Coton alueen noin 27 panamalaista perhettä. Porras pelkäsi kuitenkin opposition reaktiota diplomaattiseen tappioonsa. Porras päättikin olla toimimatta mitenkään. Vielä vuosia myöhemmin asialle ei vieläkään oltu tehty mitään. Toisaalta aluetta ei erityisemmin puolustettukaan. Ainut puolustaja Cotossa oli yksi poliisi. Panaman armeija oli lakkautettu Yhdysvaltojen painostuksesta vuonna 1904. Maalla oli vain pienet entisistä sotilaista kootut noin 1 000 miehen poliisivoimat.Sen sijaan Porras saattoi vedota Yhdysvaltoihin maansa puolustamiseksi.[4]
Costa Ricassa presidentiksi oli valittu vuonna 1919 Julio Acosta García. Presidentti ei kuitenkaan ollut suosittu ja hän halusi kääntää yleisön huomion muualle. Tällöin ajankohtaiseksi nousi taas Coton kysymys.[4] Costa Rica ilmoitti aikeistaan miehittää alue Yhdysvalloille, joka ei kuitenkaan vastannut mitenkään. Lopulta 20. helmikuuta 1921 Acosta päätti lähettää Coton alueelle 28 costaricalaista sotilasta. Costa Rica oli sotilaallisesti ylivoimainen. Sen armeija käsitti vain 400 sotilasta, mutta he olivat panamalaisia paljon paremmin varusteltuja. Costa Ricalla oli käsiaseiden ohella konekiväärejä ja muutamia tykkejä.[5]
Sota
Taistelut Cotossa
Aamulla 21. helmikuuta costaricalaiset sotilaat matkustivat moottorialus La Estrellalla ylös Cotojokea kohti Pueblo Nuevo de Coton kylää. Kylä vallattiin vaivatta sen yhdeltä panamalaiselta poliisilta ja yhdeltä virkamieheltä. Poliisi lähetettiin ilmoittamaan valtauksesta panamalaisille ylemmilleen. Costa Rica toivoi voivansa käyttää valtausta uusien neuvottelujen aloittamiseen, jote uutinen oli tärkeä saada perille Panamaan. Poliisi pääsi vielä saman päivän iltana Davidin kaupunkiin, jossa uutisesta syttyi kansallismielinen hurmos. Satoja vapaaehtoisia ilmoittautui palvelukseen Coton puolustamiseksi. Uutinen saapui pian myös presidentti Porrakselle, joka seuraavana päivänä pyysi parlamentilta lupaa iskeä takaisin. Lupa myönnettiin nopeasti kansallismielisyyden vallitessa.[5]
Panamalaisen hyökkäyksen johtoon asetettiin kenraali Manuel Quintero. Costaricalaiset kuulivat vastaiskusta ja lähettivät Cotoa kohti lisäjoukkoja. Porras kuuli vastaavasti lisäjoukoista ja käski Quinteron toteuttaa valtaus nopeasti, vaikka käytössä oli vain 100 aseisiin kutsuttua poliisia. Panamalaiset etenivät costaricalaisten tapaan aluksella ylös Cotojokea ja Coton kylä piiritettiin kello 8 27. helmikuuta. Costaricalaisten paremman aseistuksen takia odotettiin pitkähköä taistelua, mutta panamalaisten onnistui tuurilla pidättää varuskunnan kaksi upseeria näiden ollessa metsästämässä. Coton varuskunta antautui upseerien pidätyksen jälkeen. Porras määräsi samalla saartamaan Cotojoen suun mereltä päin estääkseen costaricalaisia vahvistuksia saapumasta paikalle. Costaricalaisilla oli vain puisia moottorialuksia panamalaisia teräksisiä aluksia vastaan. Quintero päätti kuitenkin tämän sijaan väijyttää costaricalaiset saadakseen heidän aseensa.[6]
Costaricalalainen Sultana purjehti jokeen illalla 27. helmikuuta mukanaan 29 sotilasta ja konekivääri. Panamalaiset sotilaat väijyttivät sen joenpenkoilta joen kapeimmalla kohdalla. Costaricalaiset surmattiin tai otettiin vangeiksi. Samalla toinen alus La Estrella oli alkanut purjehtia jokeen aikaisemman aluksen kohtalosta tietämättä mukanaan 100 sotilasta. Alus väijytettiin samaan tapaan kuin ensimmäinen, mutta nyt panamalaisilla oli saaliiksi saatuja aseita. Taistelua käytiin puoli tuntia, ennen kuin La Estrella lopulta antautui.[6]
Taistelut Karibianmeren suunnalla
Costa Rican presidentti Acosta oli kärsinyt suuren nöyryytyksen. Costa Ricalla uutinen aiheutti Panaman tapaisen kansallismielisen villityksen ja myös Costa Ricalla joukot vapaaehtoisia alkoivat ilmoittautua palvelukseen. Toisin kuin Panamalla, vapaaehtoisia Costa Ricalla oli mahdollista myös aseistaa. Väärien huhujen mukaan Panama yrittäisi hyökätä myös Karibianmeren suunnalla. Rajalle lähetettiin poliisivahvistuksia, johon pieni panamalainen poliisijoukko vastasi yrittäen harhauttaa costaricalaisia väärillä radioviesteillä, joissa väitettiin alueelle tulevan satojen miehien vahvistuksia. Tämä taas aiheutti entistä enemmän paniikkia Costa Ricassa joka lähetti alueelle satoja sotilaitaan. Lopulta Costa Ricalla aseissa Karibianmeren suunnalla oli noin 2 000 miestä, konekiväärejä ja tykkejä.[6]
Costa Rican asevoimien komentajat päättivät, että puolustus ei olisi mahdollista ilman Guabiton valtausta Sixaolan rajajoen Panaman puolella. Joen yli kulki rautatiesilta. Panamalaiset puolustajat saivat tietää costaricalaisten aikeista paljon tehokkaamman tiedusteluverkostonsa kautta. Panamalainen poliisi olisi voinut räjäyttää sillan, mutta tähän ei uskallettu ryhtyä yhdysvaltalaisen United Fruit Companyn omistaessa banaaniplantaaseja joen molemmin puolin. Sen sijaan he päättivät vetäytyä selvästi alivoimaisina. Costaricalaiset iskivät vastarintaa odottaen aamulla 4. maaliskuuta. Sotilaat olivat nousseet banaanijunaan siltaa ylittäessään ja ampuivat suojatulta Panamaa kohti. Puolustajia ei asemissaan ollut, mutta jotkin costaricalaiset luodit kimposivat surmaten muutaman costaricalaisen siviilin ja sotilaan. Lopulta junan saapuessa Guabito vallattiin ilman vastarintaa.[7]
Costaricalaisten alkaessa valmistella puolustusasemia Guabitossa he saivat yllättäen käskyn jatkaa hyökkäystä kohti Almiranten satamaa. Presidentti Acosta oli päättänyt hyökkäyksen voivan taivutella panamalaiset luovuttamaan Coton. Almiranteen saavuttiin vielä samana päivänä 4. maaliskuuta, mutta juuri samaan aikaan sataman tuntumaan oli tullut noin 100 miehen panamalaiset vahvistukset. Costaricalaiset erehtyivät luulemaan heitä suuremmaksi aikaisemmin radioviesteissä puhutuksi joukoksi. Costaricalaiset panikoivat ja alkoivat nousta takaisin juniinsa. Komentajien onnistui palauttaa järjestys ja lopulta Almirante oli costaricalaisten hallinnassa. Vahvistusten saapuessa kaupungissa oli pian 1 200 costaricalaista.[7]
Costaricalaaiset kaavailivat hyökkäyksen jatkamista edelleen Bocas del Toron saaren valtauksella. Maihinnousua varten Limónista tuotiin aluksia Almiranteen. Suunnitelmana oli nousta maihin 800 miehen voimin. Mukana oli myös tykkejä ja konekiväärejä. Saarta puolustavat noin 300 panamalaista olivat selvästi alakynnessä.[7] Maihinnousu oli tarkoitus aloittaa 6. maaliskuuta. Joukkoja oli jo noussut aluksille, kun joukot saivat käskyn lopettaa operaatio. Yhdysvallat oli tehnyt sodan päättäneen diplomaattisen väliintulon ja maiden välillä tehtiin tulitauko.[8]
Seuraukset
Bocas del Toroon kohdistunut uhka oli saanut viimein Yhdysvallat pakottamaan Panaman seuraamaan Whiten välityspäätöstä vuodelta 1914. Coton evakuoinnista annettiin uhkavaatimus. Tilanne oli Panaman presidentti Porrasille itse asiassa käytännöllinen. Sota oli aluksi nostanut hänen kannatustaan, vaikka sota ei ollut hänen varsinainen tarkoituksensa. Nyt hän pääsi irtautumaan sodasta voiden samalla esittää päätöksen olevan Yhdysvaltojen sanelema. Panamalaiset vetäytyivät Cotosta, jonka costaricalaiset miehittivät 5. syyskuuta 1921. Paikallisiin valtion vaihdoksilla ei ollut juuri vaikutusta. 27 Coton panamalaisesta perheestä 6 päätti lähteä, loput jäivät Cotoon Costa Rican alaisuudessa.[8]
Costa Rican presidentti García oli arvannut oikein, että Yhdysvaltojen olisi pakko suosia päätöksellä Costa Ricaa aikaisemman Whiten välityspäätöksen takia. Porras oli luottanut liikaa Panaman asemaan Yhdysvaltojen suojeluksessa. Toisaalta Coton sota loi Panamalla kansallistunnetta, jota ei välttämättä aikaisemmin ollut.[8]
Lähteet
- René De La Pedraja: Wars of Latin America, 1899–1941. McFarland & Company, 2006. ISBN 978-0-7864-2579-2. (englanniksi)
- David Díaz-Arias, Ronny Viales Hurtado ja Juan José Marín Hernández: Historical dictionary of Costa Rica. Rowman & Littlefield, 2019. ISBN 9781538102428. (englanniksi)
- Thomas M. Leonard: Historical dictionary of Panama. Rowman & Littlefield, 2015. ISBN 978-0-8108-7835-8. (englanniksi)
Viitteet
- Arias, Hurtado ja Hernández 2019, s. 78
- Leonard 2015, s. 96
- Pedraja 2006, s. 93
- Pedraja 2006, s. 94-95
- Pedraja 2006, s. 96
- Pedraja 2006, s. 97-98
- Pedraja 2006, s. 99
- Pedraja 2006, s. 100-101