Compiègnen aselepo (1940)

Saksan hyökättyä Ranskaan 12. toukokuuta 1940 Ranskan sotilaallinen asema kävi kuukaudessa mahdottomaksi. Saksalaiset valtasivat Pariisin 14. kesäkuuta ja jatkoivat yhä etenemistään. Ranskan pääministeri Paul Reynaud erosi 16. kesäkuuta ja iäkäs marsalkka Philippe Pétain muodosti uuden hallituksen, joka pyysi välittömästi aselepoa Saksalta. Tieto välitettiin Hitlerille seuraavana yönä.[1] Seuraavana päivänä Pétain ilmoitti ranskalaisille radiopuheessaan, että taistelu oli hävitty.[2]

Hitler vaati, että aselepo allekirjoitettaisiin samassa junavaunussa ja samalla paikalla, jossa marsalkka Ferdinand Foch oli marraskuussa 1918 sanellut saksalaisille aselepoehdot. Näin hän saisi häpäistyä Ranskan ja kostettua Saksan aiemmin kokeman häpeän.[2] Ranskalaiset olivat muuttaneet aselevon solmimispaikan – Rethondesin metsäaukion lähellä Compiègnea – isänmaalliseksi muistomerkiksi ja pystyttäneet sinne Fochin patsaan sekä Elsass-Lothringenin vapauttamisen muistomerkin. Saadakseen junavaunun allekirjoitusseremoniaa varten täsmälleen alkuperäiselle paikalleen saksalaiset joutuivat hajottamaan sen ympärille vuonna 1927 tehdyn suojarakennuksen ja siirtämään sitä jonkin matkaa. Ranskan johdolle ei ilmoitettu etukäteen, missä aselepo solmittaisiin, vaan rintamalinjan illalla 20. kesäkuuta Toursissa ylittänyt Ranskan valtuuskunta ohjattiin sinne.[3]

Kenraali Huntziger allekirjoittaa aseleposopimuksen.

Ranskan aselepovaltuuskuntaa johti kenraali Charles Huntziger, ja muut jäsenet olivat diplomaatti Léon Noël, vara-amiraali Maurice R. LeLuc, kenraaliluutnantti Georges Parisot ja ilmavoimien kenraali Jean Bergeret.[4] Ranskan ylipäällikkö, kenraali Maxime Weygand, joka oli itse lukenut Fochin laatimat aselepoehdot vuonna 1918 saksalaisille, jäi päämajaansa Bordeaux’hon.[3] Saksan johdosta paikalla olivat Hitler, marsalkat Wilhelm Keitel ja Herman Göring, amiraali Erich Raeder, kenraalit Walther von Brauchitsch ja Alfred Jodl, ulkoministeri Joachim von Ribbentrop ja salkuton ministeri Rudolf Hess.[5]

Hitler otti Ranskan valtuuskunnan vastaan Fochin junavaunussa iltapäivällä 21. kesäkuuta.[3] Tilaisuudesta on säilynyt CBS:n radioreportterina toimineen yhdysvaltalaisen William Shirerin tunnettu silminnäkijäkuvaus. Hänen mukaansa Hitler istui ranskalaisten saapuessa junavaunussa samalla paikalla kuin Foch oli istunut vuonna 1918 ja kuunteli kahdentoista minuutin ajan, kun Keitel luki etukäteen kirjoitettuja aselepoehtoja ääneen. Sen jälkeen Hitler ja muut korkea-arvoiset saksalaiset Keitelia lukuun ottamatta poistuivat vaunusta ranskalaiset alkaessa tutustua yksityiskohtaisempiin ehtoihin.[2] Aseleposopimuksen allekirjoittivat lopulta ainoastaan Huntziger ja Keitel.[4]

Allekirjoitus tapahtui 22. kesäkuuta klo 18.50 Saksan aikaa. Sopimuksessa määrättiin, että se tulisi voimaan kuuden tunnin kuluttua siitä, kun Italian ja Ranskan välille olisi saatu syntymään aselepo ja Italian hallitus olisi tiedottanut tästä Saksalle.[4] Italian ja Ranskan välinen aselepo allekirjoitettiin 24. kesäkuuta. Molemmat aselevot astuivat voimaan 25. kesäkuuta.[1]

Ranskan jako: Saksan miehittämä vyöhyke punaisella, Vichyn hallituksen valtaan jäänyt ”vapaa vyöhyke” violetilla. Elsass-Lothringen liitettiin kokonaan Saksaan. Italian miehittämät alueet tummanvihreällä ja niitä ympäröinyt demilitarisoitu vyöhyke vaaleanvihreällä.

Aselepoehtojen mukaisesti Ranska jaettiin kahteen vyöhykkeeseen. Saksan miehityshallinnon alaisuuteen alistettu alue käsitti kolme viidesosaa Ranskasta, mukaan lukien maan koko pohjoisosan, sen koko Atlantin rannikon sekä Saksan- ja Belgian-vastaiset rajat. Ranskan hallitus säilytti suvereniteettinsa lopussa osassa maata.[1] Poikkeuksena tästä olivat lentokentät, jotka oli annettava kaikkialla maassa Saksan tai Italian valvontaan. Ranskan oli maksettava saksalaisen miehitysarmeijan ylläpitokulut.[4]

Ranska määrättiin neutraloimaan ja demobilisoimaan kaikki asevoimansa lukuun ottamatta sisäisen järjestyksen ylläpitoon tarvittavia joukkoja. Sotalaivat oli kutsuttava takaisin kotisatamiinsa eivätkä mitkään muutkaan alukset saisi lähteä satamista ilman saksalaisten lupaa.[4] Ranska ei joutunut kuitenkaan luovuttamaan aluksia tai lentokoneita Saksalle.[1] Sopimuksessa jopa erikseen mainittiin, että Saksa ei aikonut käyttää Ranskan laivaston aluksia omaan sodankäyntiinsä, lukuun ottamatta välttämätöntä rannikoiden vartiointia sekä miinanraivausta. Ranskan oli palautettava Saksaan kaikki saksalaiset sotavangit sekä sitouduttava luovuttamaan kaikki muutkin Saksan viranomaisten nimeämät Saksan kansalaiset. Sen sijaan ranskalaiset sotavangit Saksassa ilmoitettiin pidettäviksi vankeudessa rauhan tuloon saakka.[4]

Italian kanssa solmittu aselepo velvoitti Ranskan luovuttamaan kapean kaistaleen Ranskan Italian-vastaiselta rajalta Italian miehitettäväksi.[1]

Pariisin jäätyä Saksan miehitysvyöhykkeelle Pétainin hallitus asettui 1. heinäkuuta Vichyn kaupunkiin, ja se tultiin sen mukaan tuntemaan Vichyn hallituksena. Ranskan aiempi liittolainen Britannia ei luottanut Ranskan laivaston säilymiseen puolueettomana ja ryhtyi upottamaan Pohjois-Afrikan satamissa olleita Ranskan sotalaivoja, mikäli ne eivät suostuneet siirtymään brittien puolelle. Vichyn hallitus katkaisi 4. heinäkuuta diplomaattisuhteensa Britannian kanssa ja kumosi pian sen jälkeen Ranskan kolmannen tasavallan perustuslain keskittäen vallan Pétainille. Kenraali Charles de Gaulle perusti Lontoossa kilpailevan Vapaan Ranskan hallituksen. Saatuaan Ranskan haltuunsa Hitler saattoi kääntää huomionsa Britanniaan. Seurasi taistelu Britanniasta.[1]

Vain muutamaa päivää toisen Compiègnen aselevon allekirjoittamisen jälkeen saksalaiset hävittivät kaikki paikalla olleet muistomerkit lukuun ottamatta Fochin patsasta, joka jostain syystä jätettiin koskemattomaksi. Kuuluisa junavaunu vietiin Berliiniin, jossa se oli näytteillä vuoteen 1943 asti. Sen jälkeen se siirrettiin pommituksilta turvaan Thüringeniin, jossa SS-joukot tuhosivat sen hieman ennen sodan päättymistä huhtikuussa 1945. Muistoaukio rakennettiin uudelleen sodan jälkeen.[3]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Compiègnen aselepo (1940) Wikimedia Commonsissa