Clemens von Galen

Clemens von Galen syntyi 16. maaliskuuta 1878 valtiopäiväedustaja (katolinen Zentrum) Ferdinand Heribert Graf von Galenin ja hänen vaimonsa Elisabethin (synt. von Spree) perheeseen. Hän oli yhdestoista perheen kolmestatoista lapsesta. Kreivi von Galenin suku oli ikiaikaista westfalenilaista aatelissukua, jonka jäsenistä jo aiemmin oli tullut katolisia piispoja. Hän sai kotonaan ankaran kotikasvatuksen, jonka perusperiaatteita olivat katolinen uskonnollisuus, ahkeruus, täsmällisyys ja rehellisyys. Von Galenin koulutuksesta vastasi ensin kotiopettaja, vuonna 1890 hän aloitti opinnot jesuiittojen johtamassa Stella Matutinan sisäoppilaitoksessa Feldkirchissä, Itävallassa. Koska protestanttinen Preussi ei tunnustanut katolisessa Itävallassa suoritettua ylioppilastutkintoa, von Galen siirtyi vuonna 1894 Gymnasium Antonianumiin Vechtassa, Ala-Saksissa. Siellä hän suoritti ylioppilastutkinnon 1896.

Toukokuussa 1897 von Galen aloitti filosofian, historian ja kirjallisuuden opinnot Fribourgin yliopistossa Sveitsissä. Vuonna 1898 hän teki kolme kuukautta kestäneen matkan Italiaan, muiden muassa Roomaan. Matkan aikana hän tapasi myös paavi Leo XIII:n, joka myönsi hänelle henkilökohtaisen audienssin. Matkan aikana kypsyi von Galenin päätös ryhtyä katoliseksi papiksi. Matkan jälkeen hän siirtyi asumaan jesuiittojen ylläpitämään pappiskokelaiden asuntolaan Canisianumiin Innsbruckissa ja aloitti teologian ja filosofian opinnot paikallisessa yliopistossa. Vuonna 1903 hän siirtyi pappisseminaariin Münsteriin, Westfaleniin ja jatkoi opintojaan münsteriläisessä Westfälische Wilhelms-Universitätissa. 18. toukokuuta 1904 Münsterin piispa Hermann Jakob Dingelstad vihki von Galenin papiksi Münsterin tuomiokirkossa.

Pappisvihkimyksensä jälkeen Clemens von Galen toimi lyhyen aikaa setänsä Maximilian Gereon Graf von Galenia, joka toimi Münsterissä vihkipiispana, avustavana kappalaisena ja tuomiokapitulipappina. Vuonna 1906 hän siirtyi papiksi Berliiniin, St. Matthiaksen seurakuntaan Winterfeldplatzille. Vuonna 1911 hänestä tuli vastaperustetun Sankt Clemens Maria Hofbauerin kirkkoherra Anhaltin rautatieaseman lähellä. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä von Galen asettui tukemaan isänmaansa sotaponnistuksia ja kehotti seurakuntalaisiaan ilmoittautumaan vapaaehtoiseksi rintamalle. Hänen oma anomuksensa päästä sotilaspapiksi hylättiin. Sodan päätyttyä Saksan antautumiseen 1918 von Galen väitti kotirintaman pettäneen armeijan, joka oli kentällä lyömätön (n.k. tikarinpistoteoria). Tärkeä kotirintaman moraalia heikentänyt tekijä oli hänen mielestään maallistuminen ja ennen kaikkea Preussissa vallinnut protestanttisuus. Se teki kristinuskosta virallisen valtiouskonnon, jolla ei ollut henkilökohtaista merkitystä ihmisten elämässä ja joka ei ohjannut ihmistä henkilökohtaiseen jumalasuhteeseen. 1919 hänestä tuli St. Matthiaksen seurakunnan kirkkoherra. Valtakunnanpresidentin vaaleissa 1925 von Galen tuki kansallisen oikeiston protestanttista ehdokasta marsalkka Paul von Hindenburgia eikä suinkaan katolisen Zentrumin ehdokasta Wilhelm Marxia. Vuonna 1929 Clemens von Galen, jota oli pidetty erinomaisena suurkaupungin pappina, palasi yllättäen kotiinsa Westfaleniin. Hänestä tuli Münsterin keskustassa sijaitsevan perinteikkään St. Lambertin kaupunkiseurakunnan kirkkoherra.

Vuonna 1932 von Galen julkaisi teoksen ”Pest des Laizismus” und ihre Erscheinungsformen – Erwägungen und Besorgnisse eines Seelsorgers über die religiös-sittliche Lage der deutschen Katholiken (”Maallistumisen rutto ja sen ilmenemismuodot – erään sielunhoitajan mielipiteitä ja huolenaiheita Saksan katolilaisten tilasta”). Otsikon käsite ”maallistumisen rutto” on peräisin paavi Pius XI:n ensyklikasta Quas primas. Von Galenin kritisoi kirjassaan ennen kaikkea käsitystä, jonka mukaan elämä tulisi muodostaa vain tämän ajan käsitysten perusteella, ottamatta huomioon Jumalaa ja hänen tahtoaan. Samoin hän kritisoi sitä, että maailman pahuus ja ongelman nähdään vain epätäydellisyydestä ja vääristä valinnoista johtuviksi, kun niiden oikea alkuperä on klassisen kristinopin mielestä perisynti. Täten myös ihminen katsotaan pohjimmiltaan hyväksi, mikä von Galenin mielestä oli kauhistuttava harhaoppi. Se kielsi sekä synnin todellisuuden että Jumalan armon ja Kristuksen lunastustyön. Von Galen kääntyi voimakkain sanakääntein sellaisia katolisia henkilöitä ja instituutioita vastaan, jotka syyttivät katolista kirkkoa vanhakantaisuudesta ja ymmärtämättömyydestä oikeaa ja väärää koskevissa opetuksissa sekä vaativat kirkon sopeutumista nykyajan käsityksiin. Hänen mielestään tällaisten ajatusten esittäjät, paitsi kielsivät kirkollisen opetusviran aseman ja olivat siten harhaoppisia, myös edistivät yhteiskunnassa ilmennyttä ateismin ja uuspakanuuden henkeä. Muita maalistumisen hengen ilmentymiä olivat von Galenin mielestä liberaali talouskäsitys ja sosialismi. Liberaali talouskäsitys esitti talouden kehittyvän parhaiten, mikäli sen annetaan kehittyä täysin vapaasti, sosialismi taas näki yksityisomaisuuden kaiken pahan alkuna. Von Galen totesi edellisen näkemyksen uhraavan yksittäiset ihmiset talousjärjestelmälle, sosialismi taas romutti Jumalan antaman oikeuden yksityisomaisuuteen. Kolmas maallistumisen ilmenemismuoto on hänen mielestään poliittisten puolueiden vallanhalu, joka saattaa ne jopa maanpetturuuden tielle. Tässä yhteydessä hän kritisoi myös demokratian käsitystä siitä, että kaikki hallitusvalta on peräisin kansalta. Hänen mielestään kansan mielipide ei saa olla ehdoton asioiden ratkaisija, vaan sen yläpuolella on Jumalan luomistahto. ”Maallistumisen rutto” herätti liberaaleissa piireissä suuttumusta, sen kirjoittajaa syytettiin konservatiiviksi ja demokratian vastustajaksi. Lisäksi hänen tyyliään pidettiin ylimielisenä ja koulumestarimaisen moittivana.

Vuonna 1933 Clemens Graf von Galen valittiin Münsterin piispaksi – virka, jota hän hoiti kuolemaansa asti. Kun Vatikaanivaltio vuonna 2003 avasi vuotta 1939 edeltävät arkistonsa, saatiin lisävaloa myös vuoden 1933 piispanvaaliin. Asiakirjojen mukaan von Galenin nimi oli esiintynyt siinä ehdokaslistassa, jonka Münsterin hiippakunnan tuomiokapituli oli lähettänyt Vatikaaniin. Saksalaisen käytännön mukaan – joka juuri oli vahvistettu Saksan ja Vatikaanin solmimassa valtakunnankonkordaatissa – paavi valitsee tuomiokapitulin ehdokkaista ne kolme, joiden välillä tuomiokapituli suorittaa lopullisen valinnan (paavi voi toki lisätä joukkoon omiakin ehdokkaitaan). Von Galenin nimi ei ollut niiden kolmen ehdokkaan joukossa, jotka Vatikaani ensin esitti Münsterin tuomiokapitulille. Asiaan lienee vaikuttanut ennen kaikka paavillisen lähettilään eli nuntiuksen Cesare Orsenigon kardinaalivaltiosihteeri Eugenio Pacellille (myöhempi paavi Pius XII) lähettämänä hyvin negatiivinen arvostelu von Galenista. Hän syytti von Galenia ylimielisestä ja röyhkeästä esiintymisestä, itsepäisyydestä ja – viitaten teokseen ”Maallistumisen rutto” – tavalliselle papille sopimattomasta opettajamaisesta käytöksestä. Ensimmäisessä piispanvaalissa Münsterin tuomiokapituli valitsi piispaksi Berliinissä asuneen, mutta Münsteristä kotoisin olleen tuomiokapitulaari Wilhelm Heinrich Heuferin, joka kuitenkin kieltäytyi ottamasta virkaa vastaan heikkoon terveyteensä vedoten. Jäljelle jääneistä kahdesta ehdokkaasta toinen, paderbornilainen professori ja tuomiorovasti Adolf Donders pyysi, ettei häntä valittaisi, joten ainoaksi ehdokkaaksi jäi Trierin vihkipiispa Antonius Mönch. Jotta tuomiokapitulilla ylipäänsä olisi valinnanvaraa, paavi suostui lisäämään von Galenin ehdokaslistaan. Münsterin tuomiokapituli valitsi hänet yksimielisesti piispanvirkaan 18. kesäkuuta 1933. Paavi vahvisti vaalin muodollisesti 5. syyskuuta 1933. 28. lokakuuta 1933 hänet vihittiin juhlallisesti piispaksi Münsterin tuomiokirkossa. Tunnuslauseekseen tuore piispa valitsi lauseen piispanvihkimysliturgiasta ”Nec laudibus, nec timore” – ”ei kiitos eikä pelko (saa vaikuttaa meihin)”.

Von Galen oli ensimmäinen saksalainen piispa, joka ennen virkaanasettamistaan joutui vannomaan uskollisuudenvalan valtakuntansa hallitukselle - juuri voimaan astunut valtakunnankonkordaatti määräsi niin. Ennen vihkimystä von Galen vannoi siis tuomiokapitulissa uskollisuutta Saksan valtiolle ja sen valtakunnankansleri Adolf Hitlerille seuraavin sanoin:

”Vor Gott und auf die heiligen Evangelien schwöre und verspreche ich, so wie es einem Bischof geziemt, dem Deutschen Reich und dem Lande Preußen Treue. Ich schwöre und verspreche, die verfassungsmäßig gebildete Regierung zu achten und von meinem Klerus achten zu lassen.”

(”Jumalan edessä ja pyhiä evankeliumeita koskettaen lupaan ja vannon, kuten piispalle kuuluu, uskollisuutta Saksan valtakunnalle ja Preussin maalle. Lupaan ja vannon kunnioittavani perustuslaillisesti valittua hallitusta sekä vaativani samaa kunnioitusta myös hiippakuntani papeilta.”)

Tämän valan muoto on pienin muutoksin (kuten Saksan liittotasavalta Saksan valtakunnan ja esimerkiksi Nordrhein-Westfalen Preussin sijasta) voimassa vielä nytkin. Nykyisetkin saksalaiset piispat vannovat ennen virkaansa astumista maalleen uskollisuutta tällä valalla.

Piispa von Galenin Saksan suhtautuminen kansallissosialistisiin vallanpitäjiin muodostui alusta alkaen jännitteiseksi. Kansalliskonservatiivina tunnettu von Galen tervehti iloisesti sitä uuden kansallistunteen nousua, joka johti kansallissosialistien valtaannousuun, sitä paitsi hänen mielestään Hitlerin hallitus pystyi suojaamaan Saksaa kommunistien uhkaavalta valtaannousulta. Piispa tuki myös julkisesti Hitlerin pyrkimyksiä Versailles’n rauhansopimuksen mitätöimiseksi. Vuonna 1936 von Galen tuki avoimesti Reininmaan remilitarisointia ja onnitteli julkisesti operaatiota johtanutta Werner von Fritschiä, samoin hän asettui tukemaan asevelvollisuuden käyttöönottoa. Samoin hän tuki Saarlandin liittämistä Saksan osaksi.

Toisaalta von Galen törmäsi pian kansallissosialistisen hallinnon ongelmalliseen puoleen. 26. maaliskuuta 1934 hän lähetti hiippakunnalleen pääsiäisajan paimenkirjeen, jossa hän käsitteli kansallissosialistien ensimmäistä vuotta vallassa. Kirjeessään hän kritisoi voimakkaasti kansallissosialistisen puoleen puolueohjelmalla ollutta tunnustautumista ”positiiviseen kristinuskoon”, osoittaen käsitteen epäselväksi ja harhaanjohtavaksi. Samassa paimenkirjeessään hän tuomitsi myös kansallissosialistiset rotuteoriat kristinuskon vastaisena. Paimenkirjeen julkaisemisen jälkeen Münsterin juutalaisyhteisö tosin pyysi, että piispa vastedes pidättäytyisi julkisista tuenilmauksista. Niiden pelättiin johtavan kielteiseen julkisuuteen ja juutalaisten ahdingon kasvamiseen. Von Galenin paimenkirje teki hänestä kertaheitolla tunnetun kansallissosialistisen kirkko- ja rotupolitiikan vastustajan.

7. kesäkuuta 1934 Saksassa julkaistiin katolisten piispojen paimenkirje, jossa nämä tuomitsivat ”uuspakanuuden”, ”vaikutusvaltaisten voimien” pyrkimyksen tuhota kristillinen usko, kristilliset teot ja kristilliset kirkot Saksassa sekä korvata ne ”kansallisella uskonnolla”. Von Galen oli eräs kirjeen kirjoittajista. Kirje tuomitsi nimeltä mainiten uuspakanuuden hyöty- ja rotumoraalin. Samalla se torjui kansallissosialististen vallanpitäjien väitteet siitä, että piispojen halu puolustaa kristillista uskoa ja kirkkoa olisi valtakunnankonkordaatissa kiellettyä sekaantumista poliittiseen elämään. Lisäksi piispat kiistivät, että kansallissosialisteilla (tai muillakaan vallanpitäjillä) olisi oikeus vaatia keneltäkään ”ehdotonta kuuliaisuutta” (vorbehaltslose Gefolgschaft). Jokainen velvollisuus, sellainenkin, johon on sitouduttu valan velvoituksin, lakkaa, kun vaaditaan jotain sellaista, joka sotii Jumalan käskyjä vastaan, sanotaan piispojen tilanteseen nähden epätavallisen suorasukaisessa kannanotossa.

Lokakuussa 1934 von Galen jakoi hiippakunnassaan kirjoitusta Studien zum Mythus des 20. Jahrhunderts (”Tutkielmia 20. vuosisadan myytistä”). Siinä katolinen teologi, jonka nimeä ei mainittu, käsitteli kriittiseen sävyyn kansallissosialistisen liikkeen pääideologin Alfred Rosenbergin teosta ”20. vuosisadan myytti”, ennen kaikkea teoksen sisältämiä rotu- ja kulttuuriteorioita. Von Galen kirjoitti itse esipuheen kirjoitukseen. Näin tapahtui sen jälkeen, kun Kölnin arkkipiispa, kardinaali Karl Joseph Schulte oli vetänyt tukensa kirjasen julkaisemiselta, vain kaksi päivää ennen painotöiden alkamista. Näin tehdessään hän asettui itse vaaraan, ja tiedetään, että hän vuodesta 1935 puhui itse toistuvasti mahdollisuudesta, että hänet pidätetään. Von Galen myös protestoi voimakkaasti Rosenbergin 6. kesäkuuta 1935 Münsterissä järjestämää puhetilaisuutta vastaan.

9. helmikuuta 1936 von Galen piti huomiota herättäneen saarnan Xantenissa. Siinä hän puhui marttyyriuden merkityksestä ja sanoi suoraan, että kansallissosialististen vallanpitäjien surmauttamat katoliset hallituksen vastustajat olivat nykyajan marttyyreitä. Samalla he olivat von Galenin mielestä myös uskollisia isänmaan ystäviä. Saman vuoden kesäkuun 9. päivänä von Galen julkaisi paimenkirjeen, jossa hän kritisoi hyvin suorasanaisesti katolisia pappeja ja munkkeja vastaan järjestettyjä näytösluontoisia n.k. siveellisyysoikeudenkäyntejä, joissa heitä syytettiin heppoisin perustein siveellisyysrikoksista.

Von Galen piti huolta siitä, että paavi Pius XI:n kolmatta valtakuntaa kritisoiva ensyklika Mit brennender Sorge (”Syvästi huolestuneena”) (maaliskuussa 1937) luettiin ääneen kaikissa Münsterin hiippakunnan kirkoissa. Samoin hän määräsi, että ensyklikasta tuli ottaa erikoispainos (muodollisesti se oli hiippakuntalehden liite), jota jaettiin maksutta kaikissa hiippakunnan kirkoissa. Painos tosin takavarikoitiin ja kirjapaino suljettiin. Von Galen oli itse laatinut kirjeen raakavedoksen yhdessä eräiden muiden saksalaisten piispojen kanssa tammikuussa 1937.

Toisen maailmansodan sytyttyä syyskuussa 1939 piispa von Galen asettui avoimesti Saksan sotaponnistusten tueksi. Hänen mielestään vastuun sodasta kantoivat länsivallat, jotka vuonna 1919 olivat pakottaneet Saksan nöyryyttävään Versailles’n rauhansopimukseen. Von Galen korosti, että saksalaiset sotivat sekä ensimmäisessä että toisessa maailmansodassa varhurskaan ja oikean asian puolesta. Hän toivoi, että saksalaiset sotilaat palaisivat sodasta voitokkaina. Tässä kohden von Galen puhui selvästi kansallismielisemmin kuin useimmat muut saksalaiset piispat.

Von Galen kehotti saksalaisia sotilaita taisteluun isänmaansa puolesta, mutta lisäsi, että tämä ei tarkoita taistelua ”niiden ihmisten puolesta, jotka julmalla taistelullaan meidän sääntökuntalaisiamme sekä meidän sisariamme ja veljiämme vastaan haavoittavat meidän sydäntämme ja häpäisevät Saksan nimen Jumalan ihmisten edessä.” Saksan asevoimien sodan alussa saavuttamia voittoja von Galen kutsui ”loistaviksi”.

Isänmaanrakkaus ei estänyt von Galenia jatkamasta kritiikkiään kansallissosialistisia vallanpitäjiä kohtaan. 9. kesäkuuta 1939 hän kirjoitti Hitlerille kirjeen, jossa hän valitti tämän käyttävän vuonna 1933 säädettyä n.k. valtiopäivätalonpalo-asetusta (joka rajoitti kansalaisvapauksia helmikuussa 1933 tapahtuneen valtiopäivätalon tuhopolton jälkeen) väärin Saksan katolilaisten vainoamiseksi. Heinäkuussa 1943 hän valitti itäeurooppalaisten sotavankien huonoa kohtelua ja ennen kaikkea sitä, että naispuolisia pakkotyöläisiä oli pakotettu tekemään raskaudenkeskeytys. Lisäksi hän yritti saada Saksan valtakunnanhallitusta kumoamaan kiellon, jonka mukaan puolalaisilla pakkotyöläisillä ei ollut oikeutta saada sielunhoitoa omalla äidinkielellään.

Saksan kirkollisasianministeri Hanns Kerrl oli vuonna 1941 jo niin suivaantunut piispa von Galenin vastarinnasta, että hän ehdotti valtion tälle maksaman palkan peruuttamista. Piispa von Galen itse laski koko ajan sen varaan, että hänet voidaan pidättää milloin vain. Hän viittasi tähän saarnoissaan ja antoi määräyksiä mahdollisen pidätyksensä varalta.

26. kesäkuuta 1941 von Galen julkaisi yhdessä muiden saksalaisten katolisten piispojen kanssa paimenkirjeen, jossa he kritisoivat valtakunnanhallituksen kristinuskon vastaisia toimenpiteitä. Piispojen mielestä oli käsittämätöntä, että kristinuskon vastainen kampanja jatkui sodan aikanakin, jolloin kansallinen yhtenäisyys juuri olisi ollut tärkeää. Heidän mielestään koko kristinuskon tulevaisuus Saksassa oli uhattuna. Kirje luettiin ääneen kaikissa Saksan kirkoissa 6. heinäkuuta 1941. Propagandaministeri Joseph Goebbelsin mielestä kyse oli joukosta järjettömiä syytöksiä ja häpeämättömiä vaatimuksia. Hänen mielestään paimenkirje oli myös ”Saksan katolisten pappien tikarinisku taistelevan armeijan selkään”.

Saman vuoden heinäkuun 12. päivänä Saksan katolinen piispainkokous jätti valtakunnanhallitukselle muistion, jossa se vaati perustuslaissa taattua uskonnonvapautta ja oikeutta harjoittaa uskontoa julkisesti. Se vaati, että valtakunnanhallituksen tuli lopettaa kampanjansa kirkosta eroamisen edistämiseksi, protestoi nuorison järjestelmällistä antikristillistämistä ja vaati viidennen ja kuudennen käskyn kunnioittamista. Viimeksi mainittu vaatimus vastusti ennen kaikka kansallissosialistien eutanasiaohjelmaa ja kristillisen sukupuolimoraalin halventamista yhteiskunnassa. Muistio vastusti myös pappien pidättämistä ja luostarien sulkemista sekä kirkon diakonia- ja hyväntekeväisyystyön rajoittamista.

Kuuluisaksi piispa von Galenin tekivät ennen kaikkea hänen heinä- ja elokuussa 1941 pitämänsä kolme saarnaa. Niissä hän tuomitsi virallisesti kansallissosialistien n.k. T4- eli eutanasiaohjelman. Kansallissosialistinen hallinto oli alkuvuodesta 1940 alkaen surmannut vaikeasti kehitysvammaisia, parantumattomasti mielisairaita, epileptikkoja ja muita ”tuottamattomia kansantovereita”, joiden elämä ei virallisen eufemistisen ilmaisun mukaan ollut elämisen arvoista. Von Galen lähti perinteisestä kristillisestä käsityksestä, jonka mukaan jokaisen ihmisen elämä on sinällään arvokas, koska jokainen ihminen on Jumalan luoma ja Kristuksen lunastama. Täten ihmisen arvo ei riipu siitä, paljonko hän tuottaa muiden hyväksi. Vatikaani on jo 2. joulukuuta 1940 julkaisemassaan dekreetissä tuominnut kansallissosialistien eutanasiaohjelman ja sanonut, ettei sillä ollut mitään oikeutusta. Ennen von Galenia Berliinin katolinen piispa von Preysing oli tuominnut eutanasiaohjelman, tosin huomattavan varovaisin sanakääntein.

Von Galenin käyttämiä muotoiluja ei taas parhaalla tahdollakaan voinut kutsua varovaisiksi. Hän paljasti tarkkoja tietoja ohjelman uhrien määrästä ja kutsui eutanasiaa suoraan murhaksi ja rikokseksi ihmisyyttä vastaan. Saarnoissaan hän varoitti, että jokaisen saksalaisen henki oli vaarassa, mikäli hän loukkaantuisi vakavasti tai olisi jonain päivänä niin vanha ja sairas, ettei enää pystyisi tuottavaan työhön. Erityistä huomiota herätti se, että von Galen arveli myös vaikeasti haavoittuneiden rintamasotilaiden joutuvan eutanasian uhriksi, mikäli ohjelman sallittaisiin jatkua. Kuuluisissa saarnoissaan von Galen tuomitsi myös Gestapon laittomat toimenpiteet katolisia luostareita ja laitoksia vastaan sekä sääntökuntalaisten ja pappien pidätykset. Von Galenin pelottoman suorasukaisten saarnojen jälkeen häntä alettiin kutsua ”Münsterin leijonaksi”. Hänen pitämänsä saarnat levisivät väestön keskuuteen laittomina lehdyköinä ja liittoutuneiden Saksaan pudottamina lentolehtisinä.

Muutama päivä saarnojensa jälkeen piispa von Galen teki eutanasiaohjelmasta paikalliselle poliisiviranomaiselle rikosilmoituksen ”murhasta”. Jonkin ajan kuluttua ohjelma ”keskeytettiin toistaiseksi”, ei vähiten piispan von Galenin puheiden seurauksena.

Hitlerin sihteeri ja puoluekanslian johtaja Martin Bormann ehdotti von Galenin saarnojen jälkeen, että tämä hirtettäisiin. Paikallinen Gestapo, vaikkakin oli sitä mieltä, että von Galenin toiminta oli maanpetoksellista, kuitenkin varoitti, että suositun piispan murhaaminen aiheuttaisi Westfalenissa laajamittaisia levottuuksia ja jopa avoimen kapinan. Propagandaministeri Goebbels ehdotti siksi, että Münsterin piispan henki säästettäisiin toistaiseksi ja että hänen kanssaan tehtäisiin tilit selviksi vasta ”lopullisen voiton” jälkeen. Goebbels sai tahtonsa läpi, vaikkakin Münsterin hiippakunnan papeista 37 vangittiin varoitusmielessä. Valtakunnan kirkollisasian ministeriö suositteli, että von Galen suljettaisiin keskitysleiriin.

Vaikka von Galenin suhde kansallsissosialistisiin vallanpitäjiin muuttui ajan myötä aina vain huonommaksi, hän asettui kuitenkin tukemaan Saksan sotaponnistuksia sen hyökäyttyä Neuvostoliittoon kesällä 1941. Syyskuun 14. päivänä 1941 päivätyssä paimenkirjeessään von Galen kutsuu hyökkäystä Neuvostoliittoon ”taisteluksi bolševismin ruttoa vastaan”. Autuaaksijulistamisprosessin yhteydessä julki tulleet asiakirjat osoittavat, että piispa von Galenilla oli yhteyksiä Carl Friedrich Goerdelerin ympärille syntyneeseen kansallismieliseen vastarintaliikkeeseen ja että hän tapasi Goerdelerin Münsterissä marraskuussa 1943. Von Galen ei kuitenkaan ollut aktiivinen vastarintaliikkeessä.

Kansallissosialistisen valtakauden loppuaikoina piispa von Galen piti edelleen saarnoja, joissa hän tuomitsi kansallissosialistien kristinuskolle vihamielisen politiikan ja kirkon oikeuksien loukkaamisen. Hän tuomitsi rikokset siveellisyyttä ja ihmisarvoa vastaan, liioitellut vangitsemiset, väkivallan sääntökuntalaisia vastaan, Gestapon mielivaltaisen toiminnan, oikeuskäsitteen vääristymisen sekä oikeudettomuudet ja nuorison turmelemisen. Piispan saarnat olivat tunnettuja kautta Saksan ja ne innostivat esimerkiksi Schollin sisarusten ympärille syntynyttä katolista vastarintaliikettä Valkoista ruusua. Toisaalta piispa von Galen ei kertaakaan tuominnut juutalaisten kuljetuksia keskitysleireille eikä muitakaan juutalaisiin kohdistuneita sortotoimenpiteitä.

Länsiliittoutuneiden vallattua Münsterin maaliskuussa 1945 piispa von Galen selitti ensimmäisessä haastattelussaan yhdysvaltalaisille ja brittiläisille lehdille, että vaikka hän ja monet muutkin sivistyneet saksalaiset olivat kansallissosialismin vastustajia, he olivat kuitenkin myös uskollisia isänmaanystäviä, jotka pitivät liittoutuneita vihollisina. Jo tutuksi tulleella pelottomuudellaan von Galen kritisoi seuraavina kuukausina liittoutuneiden toimintaa miehitetyssä Saksassa. Ennen kaikkea hän vastusti saksalaisen väestön joukkokarkotuksia Oder–Neisse-linjan itäpuolisilta, Saksan Puolalle menettämiltä alueita sekä Tšekkoslovakian sudeettialueilta. Hän vastusti myös saksalaisten virkamiesten ja kansallissosialistisen puolueen rivijäsenten pidätyksiä ja sulkemista leireihin. Kun länsiliittoutuneet eivät kesäkuussa 1945 sallineet levottumuuksien pelossa katolisille tärkeän Kristuksen ruumiin ja veren juhlaan kuuluvan sakramenttikulkueen järjestämistä Münsterissä, von Galen valitti heidän suhtautuvan kristinuskoon yhtä kielteisesti kuin kansallissosialistienkin. Ajatuksen, jonka mukaan Saksan kansa olisi kollektiivisesti syypää Kolmannen valtakunnan rikoksiin, von Galen torjui selkein sanoin 1. heinäkuuta 1945 Münsterin lähellä Telgtessä pitämässään saarnassa.

18. päivänä helmikuuta 1946 paavi Pius XII nimitti piispa von Galenin yhdessä kahden muun saksalaisen piispan kanssa yllättäen kardinaaleiksi. Kardinaali von Galenista tuli San Bernardo alle Termen titulaarikirkon kardinaalipappi. Nimityksellään paavi lienee halunnut osoittaa solidaarisuuttaan Saksan kansaa kohtaan ja samalla tuoda julki, ettei Saksan kansa ole kokonaisuudessaan vastuussa Kolmannen valtakunnan rikoksista.

Kardinaali von Galen palasi Roomasta takaisin kotiinsa Münsteriin 68. syntymäpäivänään, 16. maaliskuuta 1946. Hänen kunniakseen järjestettiin tuomiokirkontorilla suuri kansalaisjuhla. Sen yhteydessä Münsterin kaupunki luovutti hänelle kunniakaupunkilaisen arvon. Pitämässään kiitospuheessa kardinaali Galen toi julki, että uskovien tuki ja heidän esirukouksensa olivat mahdollistaneet hänen vastarintataistelunsa. Samalla ne olivat säästäneet hänet marttyyrikuolemalta, kuten kardinaali von Galen selvästi liikutetulla äänellä totesi.

Vain kolme päivää kotiinpaluunsa jälkeen, 19. maaliskuuta 1946, kardinaali von Galen toimitettiin voimakkaiden vatsakipujen takia münsteriläiseen St.-Franziskus- hospitaaliin. Siellä hän kuoli 22. maaliskuuta tulehtuneen umpilisäkkeen puhkeamisen aiheuttamaan vatsakalvontulehdukseen. Hänen viimeisiksi sanoikseen jäivät: ”Ja, Ja, wie Gott es will. Gott lohne es Euch. Gott schütze das liebe Vaterland. Für ihn weiterarbeiten … oh, Du lieber Heiland!” (”Niin, niin, niin kuin Jumala haluaa. Jumala teidät palkitkoon. Jumala suojelkoon rakasta isänmaatamme. Tehkää työtä sen hyväksi… oi, rakas Vapahtaja!”) 28. maaliskuuta 1946 hänet haudattiin von Galenin suvun hautakappeliin, Ludgerus-kappeliin Münsterin tuomiokirkossa. Haudalla on nykyään etelätirolilaisen kuvanveistäjän Siegfried Morodan luoma hautapaasi, jossa on sanat: ”Hic exspectat resurrectionem mortuorum Clemens Augustinus de Galen S.R.E. presbyter cardinalis episcopus Monasteriensis” (”Tässä odottaa kuolleiden ylösnousemusta Clemens August von Galen, pyhän Rooman kirkon kardinaalipappi, Münsterin piispa”).

Kardinaali von Galenin autuaaksijulistamisprosessi aloitettiin vuonna 1956, se päättyi positiiviseen lopputulokseen marraskuussa 2004. 9. lokakuuta 2005 paavi Benedictus XVI julisti kardinaali Clemens August Graf von Galenin virallisesti autuaaksi. Portugalilainen kardinaali José Saraiva Martins, autuaaksi- ja pyhäksijulistamisen kongragaation johtaja, vietti autuaaksijulistamismessua Pietarinkirkon aukiolla Roomassa. Tämä oli samalla eräs viimeisimmistä autuaaksijulistamisista, jota vietettiin Pietarinkirkossa koko kirkon juhlana. Normaalin katolisen käytännön mukaan autuaaksijulistus edeltää pyhäksi julistamista.

Autuaan Clemens August Graf Kardinal von Galenin muistopäivä on hänen kuolinpäivänsä, 22. maaliskuuta.

Autuaaksi julistamisen ensimmäisenä vuosipäivänä 2006 asetettiin Telgten pyhiinvaelluskappelin Neitsyen kuvan edustalle tyylitellyn käden muotoinen pyhäinjäännösarkku, jossa säilytetään autuaan von Galenin sormiluuta. Pyhäinjäännösarkun on suunnitellut ahlenilainen kultaseppämestari Werner Fischer entworfenes ja sen on valmistanut hänen poikansa kultaseppämestari Raphael Fischer. Telgten pyhiinvaelluskappeli on erittäin suosittu pyhiinvaelluskohde Münsterinmaalla. Clemens August Graf von Galen vaelsi sinne usein piispana ollessaan ja rukoili sen (kansanuskon mukaan ihmeitä tekevän) Neitsyen kuvan edessä.

Kardinaali von Galenin persoonaa ja merkitystä arvioidaan eri tavalla. Hänet tunnustetaan yleisesti kansallissosialistisen hallinnon vastustajaksi, mutta mielipiteet eroavat pohdittaessa vastustamisen alkusyytä ja vastarinnan laajuutta ja merkitystä. On esitetty ennen kaikkea kolme erilaista teoriaa:

• Kardinaali von Galenia pidetään usein vastarintataistelijana. Tämä arvio oli yleinen välittömästi sotien jälkeisenä aikana ja se esiintyy vieläkin hänen persoonaansa ylistävissä hagiografisissa teoksissa sekä katolisen kirkon vastarintaa korostavissa tutkimuksissa. Myös monet kriittiset tutkijat edustavat näkemystä, jonka mukaan von Galen vastusti jo seurakuntapappina ollessaan kansallissosialisteja ja hänen valintansa piispaksi toi hänelle vain lisää vaikutusvaltaa. Tämän teorian kannattajat korostavat, että von Galenin vastarinta nousi uskonnolliselta ja moraaliselta pohjalta eikä politiikasta.

• Toisaalta useat tutkijat korostavat, että von Galenin kannanotot Saksan keisarikunnan luhistumisen ja vuoden 1918 antautumisen jälkeen olivat selkeän kansalliskonservatiivisia ja osin demokratian vastaisia. Häntä pidetään sen mukaan aikansa konservatiivisten piirien tyypillisenä edustajan, jolle demokraattinen Weimarin tasavalta oli perin juurin vieras ja jopa vaarallinen. Tämän mukaan von Galen vastarinta olisi ollut rinnastettavissa kansalliskonservatiivisten piirien vastarintaan. Tämän teorian mukaan von Galenin vastarinnan suuruus piilee ennen kaikkea siinä, että hän korosti, ettei kristityn uskollisuus esivallalle saa olla ehdotonta, vaan että kristityllä on oikeus kieltäytyä tottelemasta ihmisyyttä sortavaa esivaltaa.

• Kardinaali von Galeniin kriittisesti suhtautuvat viittaavat hänen kielteiseen asenteeseensa Weimarin tasavaltaan ja hänen julkiseen tukeensa Saksan sotaponnistuksille. John S. Conwayn (Department of History, University of British Columbia) mielestä paras luonnehdinta von Galenista on Yhdistyneen kuningaskunnan ulkoministeriön lausunto: ”…the most outstanding personality among the clergy in the British zone. … Statuesque in appearance and uncompromising in discussion, this oak-bottomed old aristocrat … is a German nationalist through and through.” (”Britannian miehitysvyöhykkeen papiston tärkein edustaja… Uljaana esiintymiseltään ja ehdottomana mielipiteiltään tämä tammenluja vanha aristokraatti … on läpikotaisin saksalainen nationalisti.”) von Galenin kriitikot kysyvät, voidaanko omien kirkollisten etujen puolustamista pitää jo vastarinnan merkkinä, ja miksei von Galen samalla ehdottomuudella puolustanut myös Saksan juutalaisia.

Yksittäisiksi ovat jääneet mielipiteet, joiden mukaan von Galen kantaa yhdessä katolisen kirkon muiden viranhaltijoiden kanssa vastuun Hitlerin valtaannoususta ja Kolmannen valtakunnan kauheuksista. Tosiasiat puhuvat aivan liian selkeästi näin negatiivista näkemystä vastaan.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Clemens von Galen Wikimedia Commonsissa