Claudette Colbert

Lily Chauchoin haaveili lapsena taidemaalarin ammatista. Hän aloitti peruskoulun jälkeen opinnot taidepainotteisessa Washington Irving High Schoolissa. Siellä hänen puhetaidon opettajansa neuvoi häntä hakemaan näytelmäroolia. Lily debytoi teatterilavalla 15-vuotiaana näytelmässä The Widow’s Veil Provincetown Playhousessa vuonna 1919. Tuolloin hän oli kuitenkin yhä kiinnostunut kuvataiteista ja aikoi opiskella muotisuunnittelijaksi. Ollessaan high schoolissa Lily Chauchoin alkoi käyttää nimeä Claudette Colbert. Hän käytti etunimenä toista nimeään ja Colbert oli hänen isoäitinsä tyttönimi.[1]

Valmistuttuaan high schoolista Colbert opiskeli Art Students League of New York-taidekoulussa. Hän rahoitti opintonsa työskentelemällä pukuliikkeessä. Samalla hän näytteli pienessä roolissa Anne Morrisonin Broadway-näytelmässä The Wild Westcotts vuonna 1923. Colbertin isä Georges kuoli vuonna 1925 ja isoäiti Marie Loew 1930.

Allekirjoitettuaan viisivuotisen sopimuksen tuottaja Al Woodsin kanssa Colbert esiintyi monissa tyttörooleissa Broadwaylla vuosina 1925–1929. Hän oli tyytymätön siihen, että häntä pidettiin teatterissa "Ranskan-neitona" ja hänelle tarjottiin aluksi vain ranskankielisiä rooleja. Colbert sai kriitikkojen suosiota roolisuorituksestaan näytelmässä The Barker (1927), jossa hän esitti karnevaalin käärmeenlumoajaa. Hän näytteli saman roolin näytelmän uusintaesityksessä Lontoon West Endissä.[2] Yhdysvalloissa tuottaja Leland Hayward huomasi Colbertin ja valitsi hänet sankarittaren rooliin mykkäelokuvaan Onnen kultapoika vuonna 1927. Sen kaupallinen menestys oli huono, eikä elokuvan tiedetä säilyneen.

Claudette Colbert elokuvassa I Cover the Waterfront vuonna 1933.

Elokuvadebyyttinsä jälkeen Colbert allekirjoitti sopimuksen tuotantoyhtiö Paramount Picturesin kanssa, ja hän muutti perheineen New Yorkista Los Angelesiin, joka oli yhdysvaltalaisen elokuvateollisuuden keskus. Äänielokuvat olivat mullistava uutuus, ja yhtiö etsi niihin sopivia näyttelijöitä, jotka hallitsivat puheen ja äänenkäytön. Colbert oli näyttelijänä luonnonlahjakkuus, mutta hänellä ei koskaan ollut suuria haaveita tulla elokuvatähdeksi.

Muutaman ensimmäisen elokuvansa myötä Colbertista tuli nopeasti yksi aikansa kassamagneeteista. Hän näytteli muun muassa romanttisessa menestyselokuvassa Young Man of Manhattan tulevan aviomiehensä Norman Fosterin sekä Ginger Rogersin kanssa. Vuonna 1930 Colbert oli pääosassa Maurice Chevalierin kanssa elokuvaa Hänen newyorkilainen morsiamensa, joka kuvattiin sekä englanniksi että ranskaksi. He myös lauloivat yhdessä Ernst Lubitschin musikaalissa Hymyilevä luutnantti vuonna 1931. Colbert ja Ginger Rogers näyttelivät jälleen yhdessä samana vuonna valmistuneessa elokuvassa Honor Among Lovers. Molemmat edellä mainitut olivat kaupallisia menestyksiä. Colbert esitti lauluja myös Yön kuningattaressa 1933.

Useiden komediaroolien jälkeen Colbert sai kokeilla siipiään femme fatalena. Historiallisessa epookkielokuvassa Ristin merkki (1932) hän näytteli Fredric Marchia vastaan Rooman keisarinna Poppaeaa. Elokuva on kuuluisa kohtauksestaan, jossa Colbertin esittämä hahmo on vaahtokylvyssä niin, että hänen rintansa vilahtavat paljaina. Colbertin roolia Kleopatrana vuoden 1934 samannimisessä elokuvassa on pidetty hänen tosiasiallisena läpimurtonaan. Siinä roolin seksuaalinen lataus tuli selvästi esille. Colbertin Kleopatran vastanäyttelijät olivat Warren William ja Henry Wilcoxon. Elokuva oli vuoden menestyksiä ja teki Colbertista maailmanluokan filmitähden sekä Paramount Picturesin parhaan kassamagneetin. Colbert ei kuitenkaan enää tämän elokuvan jälkeen suostunut seksuaalisiin rooleihin ja neuvotteli Paramount Picturesin kanssa sopimuksen, joka salli hänen näytellä myös muiden yhtiöiden elokuvissa.

Vuonna 1934 Colbert sai parhaan naispääosan Oscar-palkinnon elokuvasta Tapahtui eräänä yönä, jossa hän näytteli Clark Gablen kanssa. Aluksi Colbert oli haluton näyttelemään "karkuriperijätär" Ellie Andrewsin roolia. Studio oli aikataulusta jäljessä ja suostui maksamaan roolista Colbertille tämän vaatiman 50 000 dollarin palkkion. Frank Capran ohjaama elokuva kuvattiin neljässä viikossa, ja Colbert sai pitää kaavailemansa loman. Hän oli pitänyt elokuvan käsikirjoitusta heikkona ja sanoi kuvausten päätyttyä ystävälleen: ”Sain juuri valmiiksi maailman surkeimman elokuvan.”[3] Elokuva oli valtava menestys, ja se on Columbia Picturesin suurimpia klassikkoelokuvia. Se loi lippukassaennätyksen katsojalukujen noustessa 2,5 miljoonaan 325 000 dollarin budjettia vastaan. Elokuva sai myös kaikkiaan viisi Oscaria.[4]

Colbert ei uskonut voittavansa eikä aluksi aikonut osallistua koko gaalaan. Hän oli lähdössä junalla New Yorkiin, kun studiopäällikkö riensi asemalle ja toi tiedon Colbertin voitosta. Juna ei ollut ehtinyt lähteä asemalta, kun päällikkö ”puoliksi raahasi” Colbertin mukanaan tilaisuuteen ottamaan palkinnon vastaan. Gaalassa Oscar-patsaan Colbertille ojensi lapsinäyttelijä Shirley Temple.[5]

Claudette Colbert ja Clark Gable elokuvan Tapahtui eräänä yönä kuuluisassa kohtauksessa vuonna 1934.

Claudette Colbert Kleopatrana vuonna 1934.

Kleopatra ja Tapahtui eräänä yönä tekivät Colbertista supertähden. Hänen kasvava suosionsa salli hänen neuvotella sopimusten uusimisesta ja palkankorotuksista. Vuosina 1935 ja 1936 hän oli kymmenen parhaan eniten ansaitsevan elokuvatähden joukossa. Colbert oli jälleen Oscar-ehdokkaana roolistaan sairaaladraamassa Kätketty maailma (1935).

Vuonna 1936 Colbert uusi sopimuksensa Paramount Picturesin kanssa, ja sopimuksen ansiosta hän oli Hollywoodin parhaiten ansaitseva näyttelijä. Hänen palkkionsa oli suurimmillaan 426 924 dollaria elokuvalta. Ollessaan suosionsa huipulla 1930-luvulla Colbert ansaitsi 150 000 dollaria jokaisesta tekemästään elokuvasta. 1930-luvun loppupuoliskolla Colbert esiintyi niin draama- kuin komediaelokuvissa. Hän menestyi molemman lajin tuotannoissa, joita olivat muiden muassa Naimisiin johtajan kanssa (1935), Kultainen lilja (1935), Verenpunainen usva (1937), Iloiset kilpakosijat (1937), Eri lippujen alla (1936), Zaza, can-can-tyttö (1938) ja Keskiyö (1939). Hänen vastanäyttelijöitään olivat muun muassa Melvyn Douglas, Fred MacMurray, Herbert Marshall ja James Stewart.

Colbert ei sallinut itsestään otettavan lähikuvia kasvojensa oikealta puolelta, sillä hän pelkäsi ettei sitä osata valaista tai kuvata oikein. Hän oli saanut lapsena sattuneen nenäluun murtuman seurauksena pienen kuhmun nenäänsä ja kieltäytyi lähikuvista. Elokuvateknikot kuvailivat Colbertin kasvojen oikeaa puolta ”kuin Kuun pimeäksi puoleksi”.[6] Tovarich-elokuvassa vuonna 1937 Colbert näytteli venäläistä herttuatarta. Kuvausten aikana hän vaati saada palkata oman kuvaajan, kun hänen suosimansa elokuvaaja erotettiin. Vuonna 1938 Colbert esiintyi Gary Cooperin kanssa komediaelokuvassa Siniparran kahdeksas vaimo ja vuonna 1939 ensimmäisessä värielokuvassaan Liekehtivä erämaa. Siinä hänen vastanäyttelijänään oli Henry Fonda. Colbert oli sangen epäuskoinen uuden Technicolor-väritekniikan suhteen ja pelkäsi epäonnistuvansa värikuvassa. Sen jälkeen hän suosi lähes poikkeuksetta vain mustavalkofilmejä.

Elokuvien ohessa Colbert oli tunnettu radioääni. Hän esiintyi suositussa radio-ohjelmassa Lux Radio Theater sekä The Screen Guild Theater. Ensin mainitussa hänen äänensä kuultiin 22 jaksossa vuosina 1935–1954 ja jälkimmäisessä hän teki 13 jaksoa vuosina 1939–1952.

Vuonna 1940 Colbert kieltäytyi seitsemän vuoden sopimuksesta, joka olisi taannut 200 000 dollarin vuosipalkkion, ja päätti jatkaa freelancerina. Tänä aikana hän tienasi eniten koko urallaan. Managerinsa avulla hän onnistui saamaan rooleja useista arvostetuista tuotannoista. Colbert on maininnut Lentävä reportterimme-elokuvan henkilökohtaiseksi suosikikseen.[7]

Vuonna 1943 Colbert näytteli elokuvassa Me tervehdimme elämää Paulette Goddardin kanssa. Heille tuli kuvausten aikana välirikko. Ohjaaja David O. Selznick vaikuttui Colbertin roolisuorituksesta elokuvassa ja halusi hänet sotaelokuvan Kunnes palaat pääosaan. Colbert kieltäytyi aluksi esittämästä teini-ikäisten lasten äitiä, mutta Selznick sai hänet lopulta suostuteltua. Elokuva oli yleisömenestys, ja myös Colbertin roolisuoritusta kehuttiin. Hän sai tästä osasta myös kolmannen Oscar-ehdokkuutensa.[8]

Claudette Colbert elokuvassa Salainen sydän vuonna 1946.

Vuodesta 1945 lähtien Colbert jatkoi työtään elokuvissa freelance-näyttelijänä. Vuonna 1946 hän näyttelit muun muassa suuren suosion saavuttaneissa Häväistysjuttu yöpikajunassa, jossa hän näytteli John Waynen kanssa, sekä Rakasta huomenna ja ikuisesti, jota varten hänelle suunniteltiin 18 eri rooliasua. Muita 1940-luvun jälkipuoliskon Colbert-menestyksiä olivat komedia Muna ja minä (1947), jännityselokuva Pisara myrkkyä (1948) ja romanttinen komedia Morsian myytävänä (1949). Jälkimmäinen oli sekä kriitikoiden että yleisön suosikki. Colbertin suoritus sotaelokuvassa Kolme palasi kotiin (1950) sai kriitikoilta kiitosta. Negatiivisemmat arviot sai jännitysmelodraama Salaista väkivaltaa. Kuvatessaan välillä jopa kahta elokuvaa samanaikaisesti Colbert uupui kiireisten kuvausaikataulujen ja nopean työtahdin seurauksena. Lopulta Colbert ei lääkärin määräyksestä saanut enää työskennellä kello 17:n jälkeen. Kun Colbert vielä keski-iässä näytti paljon ikäistään nuoremmalta, hänellä oli vaikeuksia karistaa tätä leimaa harteiltaan. Elokuvastudiot luokittelivat hänet edelleen nuoreksi tytöksi. Siksi Colbertin oli vielä nelikymppisenäkin hankala siirtyä ingenue-rooleista kypsempiin naisrooleihin. Hän sanoi: ”Olen erittäin hyvä komedienne, mutta taistelin aina imagoani vastaan.”[9]

Colbert vähensi elokuvatöitään 1950-luvun puolivälissä ja siirsi uransa painopisteen teatteriin ja televisioon. Hän muutti verosyistä vähäksi aikaa Eurooppaan, jossa esiintyi Orson Wellesin kanssa elokuvassa Kevytmielinen Versailles. Vuonna 1954 Colbertille tarjottiin miljoonan dollarin sopimusta televisioyhtiö NBC:n kanssa, mutta hän kieltäytyi. Colbert näytteli kuitenkin muutamissa televisiotuotannoissa, kuten Vaimoni kummittelee ja Pyhän Maarian kellot. Hän vieraili myös muutamissa tositelevisiosarjoissa.

Vuonna 1958 Colbert teki paluun Broadwaylle Charles Boyerin kanssa ja oli ehdolla Tony-palkinnon saajaksi. Hän teki viimeisen elokuvansa vuonna 1961 ja esiintyi sen jälkeen vielä pari kertaa menestyksekkäästi Broadway-näytelmissä Rakkauden epäsäännöllinen verbi (1963) ja Kuningaskalastaja (1978). Vuonna 1987 hän näytteli minisarjassa Grenvillen kaksi naista, josta hän sai Emmy-ehdokkuuden ja voitti Golden Globen.

Nykyajan kriitikot ovat korostaneet Colbertin ainutlaatuisia fyysisiä ominaisuuksia, joiden ansiosta hän oli kuin luotu elokuvaan (omenanpyöreät kasvot, suuret silmät, vaaleat hiukset, siro ruumiinrakenne) sekä hänen eleganttia ääntään, aristokraattisuuttaan, hienostunutta esiintymistään ja nokkelaa huumorintajuaan. Hän erottui 1930-luvun muista screwball-komedienneista olemalla ”aitonaisellinen” eikä juuri käyttänyt ”fyysistä komediaa”.[10]