Clarice Lispector

Clarice Lispector (alk. Haja Pinhasovna Lispektor[3], 10. joulukuuta 1920[4][5] Tšetšelnik, Podolia, Ukraina – 9. joulukuuta 1977 Rio de Janeiro, Brasilia) oli brasilialainen kirjailija. Hänet tunnetaan kirjallisissa piireissä, mutta ei välttämättä niiden ulkopuolella,[6] sillä häntä on pidetty omaperäisenä ja vaikeana[7]. Hän on Brasiliassa legendaarinen hahmo[8], jonka mystiikkaa sisältävät tekstit ovat tunnettuja. Hän oli kuuluisa kauneudestaan – Lispectorin yhdysvaltalainen kääntäjä Gregory Rabassa muistelee olleensa "ällikällä lyöty" tavatessaan ihmisen, joka "näytti Marlene Dietrichiltä ja kirjoitti kuin Virginia Woolf"[6] – ja erikoisesta persoonastaan. Nykyisin häntä pidetään João Guimarães Rosan ohella Brasilian 1900-luvun huomattavimpiin kuuluvana prosaistina[2] ja yleisesti merkittävimpiin kuuluvana nykykirjailijana[9].

Clarice Lispector (aik. Haja Lispector)
Henkilötiedot
Syntynyt10. joulukuuta 1920
Tšetšelnik, Ukraina
Kuollut9. joulukuuta 1977 (56 vuotta)
Rio de Janeiro, Brasilia
Kansalaisuus brasilialainen
Ammatti kirjailija
Kirjailija
SalanimiHelen Palmer, Tereza Quadros[1]
Äidinkieliportugali[2]
Tuotannon kieliportugali
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
Claricelispector.com
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Avioiduttuaan brasilialaisen diplomaatin kanssa Lispector muutti puolisonsa mukana Brasiliasta 1943 ja asui seuraavat kuusitoista vuotta pääasiassa Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Avioeron jälkeen 1959 hän palasi Rio de Janeiroon ja alkoi silloin kirjoittaa maineikkaimpia teoksiaan, joita ovat tiiviit ja dramaattiset A Maçã no Escuro ja Passio. Hän loukkaantui vakavasti vuonna 1966 vuoteessa tupakoinnista syttyneessä tulipalossa, jossa hänen oikea kätensä, kirjoituskäsi vaurioitui vakavasti.[2] Hän jatkoi kuitenkin kirjoittamista koko ajan ja julkaisi romaaneja ja novelleja aina ennenaikaiseen kuolemaansa asti.

Joistakin Lispectorin teoksista on tehty elokuvia.[10]

Elämäkerta

Varhaislapsuus ja muutto Ukrainasta

Haja Lispektor syntyi venäjänjuutalaiseen perheeseen Podoliassa nykyisessä Ukrainassa. Hän sai juutalaisen etunimen Haja, joka Brasiliassa muuttui Clariceksi, kun koko perhe omaksui brasilialaisilta kuulostavat nimet[3]. Hän oli nuorin Pinhas Lispektorin ja Manja Krimgold Lispektorin kolmesta tyttärestä. Vanhemmat olivat paenneet vainoja Neuvosto-Venäjältä Ukrainaan,[11] ja Ukrainassa perhe joutui kärsimään suuresti pogromien aikana[3], joita seurasi Venäjän hajoamisen ja vallankumouksen jälkeen. Perhe muutti jo hänen varhaislapsuudessaan pois ensimmäisen maailmansodan jälkeen puhjenneesta sekasorrosta. Hänen vanhempi sisarensa Elisa Lispector on myöhemmin kuvannut silloisia oloja omaelämäkerrallisessa romaanissaan No exílio (1948). He onnistuivat lopulta pakenemaan Romaniaan. Bukarestissa he saivat passin Brasiliaan, jossa perheen äidillä Manjalla oli sukulaisia.[12] He lähtivät laivalla matkaan Hampurista ja saapuivat Brasiliaan alkuvuodesta 1922, jolloin Haja oli runsaan vuoden ikäinen.[13]

Brasiliaan saavuttuaan Lispectorit muuttivat etunimensä. Pinhasista tuli Pedro, Manjasta tuli Marieta, Lejasta tuli Elisa, ja Hajasta tuli Clarice. Vain keskimmäinen tytär Tanja (1915–2007) säilytti nimensä.[12] He asettuivat alkuun pieneen koillisbrasilialaiseen Maceión[3] kaupunkiin Alagoasiin, ja siellä hän vietti lapsuutensa. Kolmen vuoden kuluttua äiti Marietan terveys äkisti heikkeni. Perhe muutti suurempaan Recifen[3] kaupunkiin Pernambucoon ja asettui Boa Vistan juutalaiselle asuinalueelle, jossa on hänen muistomerkkinsä.[14]

Perheen isän taloudelliset vaikeudet jatkuivat Recifessä. Äiti kuoli syyskuussa 1930 42-vuotiaana syfiliksen seurauksiin, jonka hän oli saanut Ukrainassa sotilaiden raiskattua hänet. Kansanuskomuksen mukaan syfilis paranisi raskaudella. Clarice sai alkunsa, mutta syfilis ei parantunut.[15] Clarice oli äitinsä kuollessa yhdeksänvuotias[3]. Clarice kävi koulua nimeltä Colégio Hebreo-Idisch-Brasileiro, jossa opetettiin tavanomaisten aineiden lisäksi hepreaa ja jiddišiä. Vuonna 1932 hän pääsi osavaltion silloin arvostetuimpaan lukioon Ginásio Pernambucanoon.[14] Vuoden kuluttua hän teki päätöksen ryhtyä kirjailijaksi luettuaan Hermann Hessen Arosuden[16].

Kun Clarice oli teini-iässä, Pedro Lispector päätti 1934 muuttaa tyttärineen silloiseen pääkaupunkiin Rio de Janeiroon. Perhe asui São Cristóvãon kaupunginosassa Rion keskustasta pohjoiseen ennen kuin muutti Tijucaan.[13]

Opiskeluaika ja uran alku

Lispector aloitti 1937 oikeustieteen opinnot Brasilian yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa, joka siihen aikaan oli maan arvostetuin korkeampi oppilaitos. Hänen ensimmäinen tiedossa oleva novellinsa "Triunfo" ilmestyi Pan-lehdessä 25. toukokuuta 1940. Pian sen jälkeen, 26. elokuuta 1940, hänen isänsä kuoli epäonnistuneen leikkauksen seurauksiin. Opiskeluaikana Riossa Lispector alkoi työskennellä toimittajana, alkuun valtion virallisessa lehdistöpalvelussa Agência Nacionalissa ja sitten merkittävässä sanomalehdessä A Noitessa.[3][2]

Avioliitto ja esikoisteos

Lispector tutustui Brasilian nuoreen kirjailijapolveen. Heidän joukossaan oli Lúcio Cardoso, johon hän rakastui. Mies oli kuitenkin homoseksuaali, ja pian Lispector alkoi seurustella opiskelutoverinsa Maury Gurgel Valenten kanssa,[17] joka oli astunut Brasilian ulkomaanedustuston Itamaratyn palvelukseen. Voidakseen avioitua diplomaatin kanssa hän tarvitsi kansalaisuuden, ja hän hankki sen heti tultuaan täysi-ikäiseksi. Hänelle myönnettiin Brasilian kansalaisuus 12. tammikuuta 1943, ja 23. tammikuuta hän avioitui Valenten kanssa.[5]

Clarice Lispectorin esikoisteos Perto do Coração Selvagem (1943, suom. Lähellä villiä sydäntä).

Lispector ponnahti julkisuuteen 23-vuotiaana, kun hänen ensimmäinen romaaninsa Perto do Coração Selvagem (suom. Lähellä villiä sydäntä) ilmestyi. Teos oli muodoltaan sisäistä monologia, ja tyyliltään ja kieleltään se oli Brasiliassa mullistava[11] ja nosti hänet kirjalliseen maineeseen[3].

Uran suvantovaihe

Vähän myöhemmin Lispector ja Valente matkustivat Riosta pohjoiseen Amazon-joen suulla olevaan Belém do Parán kaupunkiin, jossa he viipyivät puoli vuotta.[13] Alue oli strategisesti merkittävä toisen maailmansodan aikaisten liittolaisten tukikohta,[18] ja Valente toimi siellä ulkoministeriön yhteyshenkilönä.

Euroopassa

Lispector lähti miehensä kanssa Brasiliasta 13. heinäkuuta 1944 Napoliin, jonne Valente oli määrätty Brasilian konsulaattiin.[13] Napoli oli niiden Brasilian siirtoarmeijan joukkojen tukikohta, jotka taistelivat liittoutuneiden puolella Saksaa vastaan. Lispector työskenteli sairaalassa Napolissa huolehtimassa haavoittuneista brasilialaisista sotilaista. Hän tapasi Roomassa italialaisen runoilijan Giuseppe Ungarettiin, joka käänsi italiaksi hänen teostaan Lähellä villiä sydäntä ja maalautti hänen muotokuvansa Giorgio de Chiricolla[2].

Lispector sai Napolissa valmiiksi toisen romaaninsa O Lustre (1946),[2] joka keskittyi ensimmäisen tavoin tytön, tällä kertaa nimeltään Virgínian, sisäiseen elämään. Lúcio Costa arvostelee kirjan nimeä, joka hänestä on kovin köyhänoloinen niin rikkaalle kirjailijalle.[19]

Käytyään pikaisesti Brasiliassa 1946 Lispector ja Valente palasivat huhtikuussa 1946 Eurooppaan, ja Valente sai määräyksen Sveitsiin Brasilian Bernin-suurlähetystöön. Se oli Lispectorin kannalta ikävystymisen ja turhautumisen aikaa, ja hän oli usein masentunut. "Tämä Sveitsi", hän kirjoitti sisarelleen Tanialle, "on tunteiden hautausmaa."[18] Heille syntyi Bernissä poika Pedro Gurgel Valente 10. syyskuuta 1948, ja siinä kaupungissa Lispector kirjoitti kolmannen romaaninsa A cidade sitiada (1946).

» Sveitsin Bernissä asuin Gerechtigkeitsgassella eli Oikeuskadulla. Talon edessä kadulla oli värillinen patsas, joka piteli vaakaa. Sen ympärillä tunkeili kuninkaita, jotka ehkä pyysivät anteeksiantoa. Talvella se pieni lampi, jonka keskellä patsas oli, talvella jääkylmä vesi, jota peitti joskus ohut jääriite. Keväällä punaisia pelargoneja … Ja yhä keskiaikainen katu: asuin kaupungin vanhassa osassa. Minut pelasti Bernin yksitoikkoisuudelta se, että asuin keskiajassa, se odotti lumen lähtöä ja sitä että pelargoniat heijastuisivat jälleen veteen, sille syntyisi siellä poika, se kirjoittaisi yhden vähiten pidetyistä kirjoistani, A cidade sitiada, josta ihmiset kuitenkin pitävät luettuaan sen toisen kerran. Kiitollisuuteni sille kirjalle on valtava. Kirjoittaminen piti minun työn touhussa, pelasti minut Bernin kauhistuttavalta hiljaisuudelta, ja kun vihdoin sain viimeisen luvun valmiiksi, menin sairaalaan synnyttämään poikaa.[20]»

Lispector ja Valente lähtivät Sveitsistä 1949 ja asuivat lähes vuoden Riossa, minkä jälkeen he matkustivat Torquayn kaupunkiin Devoniin Britanniaan, jossa Valente oli Gattin delegaattina. Englannissa he olivat puoli vuotta, syyskuusta 1950 maaliskuuhun 1951. Lispector piti Englannista, vaikka hän sai Lontoon-matkalla keskenmenon.[21]

Yhdysvalloissa

Perhe palasi Rioon 1952, ja syyskuussa 1952 he muuttivat Washingtoniin, jossa he asuivat kesäkuuhun 1959 saakka. He ostivat talon osoitteesta 4421 Ridge Street Chevy Chasen esikaupungista Marylandista. 10. helmikuuta 1953 syntyi heidän toinen poikansa Paulo. Lispector tutustui brasilialaiseen kirjailijaan Érico Veríssimon, joka silloin työskenteli OAS:n palveluksessa, ja tämän vaimoon Mafaldaan. Samoin hän ystävystyi suurlähettilään vaimon Alzira Vargas do Amaral Peixoton kanssa, joka oli Brasilian entisen diktaattorin Getúlio Vargasin tytär. Hänen novellejaan julkaistiin Riossa ilmestyneessä uudessa Senhor-lehdessä samaan aikaan kun siinä ilmestyi W. H. Audenin, Ernest Hemingwayn ja Ray Bradburyn tekstejä[22]. Hän oli kuitenkin yhä tyytymättömämpi diplomaattiympäristöön. "Vihasin sitä, mutta tein, mitä minun piti tehdä [...] järjestin päivälliskutsuja, tein kaiken, mitä piti tehdä, mutta vastenmielisyyttä tuntien..."[23] Hän kaipasi yhä enemmän sisariaan ja Brasiliaa, ja kesäkuussa 1959 hän jätti miehensä ja palasi poikien kanssa Rio de Janeiroon, jossa hän asui loppuelämänsä[3], tosin taloudellisesti tiukoilla.

Paluu kotimaahan ja viimeiset vuodet

Lispector aloitti 1962 suhteen vanhan ystävänsä runoilija Paulo Mendes Camposin kanssa. Mendes Campos oli naimisissa, eikä suhde kestänyt.

14. syyskuuta 1966 Lispectorille sattui kotona vakava tapaturma. Otettuaan unilääkkeen hän nukahti vuoteeseen palava savuke kädessä. Hän sai pahoja vammoja, ja hänen oikea kätensä oli vähällä joutua amputoiduksi.

»Jokin aika sitten sattuneessa tulipalossa oikea käteni vaurioitui osittain. Jalkoihini jäi pysyvät jäljet. Tapahtuma oli ikävä, enkä mielelläni edes ajattele sitä. Sanon vain sen, että koin kolmen päivän helvetin, jonne pahojen ihmisten sanotaan joutuvan kuoleman jälkeen. En pidä itseäni pahana, ja sen kokiessani olin vielä elossa.[24]»

Lispector erotettiin yllättäen loppuvuodesta 1973 Jornal do Brasilista, ja seurauksena oli taloudellisia paineita. Hän alkoi maalata ja paneutui tarmokkaammin työhönsä kääntäjänä. Hän käänsi Agatha Christien, Oscar Wilden ja Edgar Allan Poen teoksia. Hän käänsi (tai Susan Canty Quinlanin sanoin "mukautti") portugaliksi Wilden Dorian Grayn muotokuvan, josta hän oli hyvin kiinnostunut ja johon hän viittasi usein.[25]

Vuonna 1975 hän sai kutsun Bogotássa pidettyyn ensimmäiseen noituuden maailmankongressiin, ja sen ansiosta hän sai huomiota lehdissä, mikä tietysti kasvatti hänen mainettaan. Kokouksessa luettiin englanniksi hänen novellinsa "El Huevo Y La Gallina", joka oli alun perin ilmestynyt teoksessa A Legião estrangeira.[26]

»"El Huevo Y La Gallina" on salaperäinen, ja siinä on tosiaan jonkin verran mukana okkultismia. Se on vaikea ja syvällinen kertomus. Siksi luulen, että sekalainen yleisö olisi ollut tyytyväisempi, jos olisin vetänyt hatusta jäniksen tai vaipunut transsiin. En kyllä ole koskaan tehnyt mitään sellaista. Innoitukseni ei tule yliluonnollisesta vaan alitajunnan työskentelystä, ja se nousee pintaan jonkinlaisena ilmestyksenä. Lisäksi en kirjoita tyydyttääkseni muita.[27]»

Lispector joutui sairaalaan pian sen jälkeen kun Tähden hetki oli ilmestynyt 1977[3]. Hänellä todettiin munasarjasyöpä[15], jota ei voitu leikata, mutta diagnoosia ei kerrottu hänelle. Hän kuoli 57-vuotissyntymäpäivänsä aattona[3]. Hänet haudattiin 11. joulukuuta 1977 Rio de Janeiroon Cajun kaupunginosan juutalaiselle hautausmaalle.[12]

Teoksista

Lispector julkaisi yhdeksän romaania, useita novellikokoelmia ja lastenkirjoja. Hän kirjoitti ahkerasti lehtiin, ja hänen kirjoituksiaan on koottu kirjoiksi, samoin hänen kirjeenvaihtoaan. Suomeksi Lispectorin teoksia on ilmestynyt viisi, kaikki Tarja Härkösen suomentamina. Härkönen on päätoiminen espanjan- ja portugalinkielisen kirjallisuuden ja elokuvien suomentaja.[28] Kirjojen lisäksi kaksi Lispectorin novellia on julkaistu suomeksi lehdissä, toinen Parnassossa ja toinen Nuori Voima -lehdessä.

Lähellä villiä sydäntä
Clarice Lispectorin esikoisteoksen suomennos Lähellä villiä sydäntä, 2008.
Pääartikkeli: Lähellä villiä sydäntä

Lispector kirjoitti ensimmäisen romaaninsa Perto do coração selvagem (Lähellä villiä sydäntä) vuonna 1942 kymmenen kuukauden mittaisen kiihkeän työperiodin aikana[3]. Se ilmestyi joulukuussa 1943, jolloin Lispector oli 23-vuotias. Tätä romaania, kuten hänen myöhempiäkin teoksiaan, leimasi hyvin voimakas keskittyminen sisäisiin mielentiloihin. Romaani kertoo nuoren Joana-nimisen naisen sisäisestä maailmasta, ja teos aiheutti valtavan kohun. Lispectoria verrattiin Virginia Woolfin, ja hänen arveltiin saaneen tajunnanvirtatyyliinsä tältä vaikutteita, mutta Woolfin tuotantoa hän ei kuitenkaan vielä silloin tuntenut.[29] Häntä verrattiin myös James Joyceen,[11] mutta tätäkään Lispector ei tuntenut, vaan kirjan otsikkoa ja Joycelta lainattua mottoa ehdotti Lúcio Cardoso[11]. Muita hänen yhteydessään mainittuja kirjailijanimiä ovat Tšehov ja Katherine Mansfield[3].

Teos sai ilmestyessään kriitikkojen lähes yksimieliset ylistykset, ja lokakuussa 1944 sille myönnettiin arvostettu Graça Aranha -palkinto vuoden 1943 parhaana esikoisromaanina ja[3]. Eräs kriitikko, runoilija Lêdo Ivo, sanoi, että se on "merkittävin romaani, minkä nainen on koskaan kirjoittanut portugalin kielellä"[16]. Toinen kirjoitti, että Lispector oli "siirtänyt sitä painovoiman keskusta, jonka ympärillä brasilialainen romaani on pyörinyt suunnilleen kaksikymmentä vuotta."[30] "Clarice Lispectorin teos näyttäytyy kirjallisessa maailmassamme vakavimpana yrityksenä introspektiivisen romaanin suuntaan", kirjoitti sãopaulolainen kriitikko Sérgio Milliet. "Ensimmäistä kertaa brasilialainen kirjailija ohittaa helpon likiarvon tässä kirjallisuutemme lähes neitseellisessä kentässä; ensimmäistä kertaa kirjailija astuu nykyihmisen sielun psykologisten sokkeloiden syvyyksiin."[31] Muista poiketen negatiivisen arvion esitti kriitikko Álvaro Lins, joka kuvaili jo vuonna 1943 hänen tyyliään "maagiseksi realismiksi"; sanaparia alettiin käyttää muiden eteläamerikkalaisten kirjailijoiden, esimerkiksi García Marquezin, luonnehtimiseen vasta parinkymmenen vuoden kuluttua[22].

Esikoisteos ilmestyi suomennettuna vasta 2008, kahden myöhemmin ilmestyneen teoksen suomennoksen jälkeen. Sen, kuten muutkin Lispectorin suomennetut kirjat, käänsi Tarja Härkönen, ja kritiikissä on kehuttu, että "Härkösen suomennos tekee oikeutta oikukkaalle mielelle".[29]

A cidade sitiada

Teoksensa A cidade sitiada (nimen epävirallinen suomennos "Piiritetty kaupunki") Lispector kirjoitti Bernissä. Sen päähenkilö on Lucrécia Neves. Tarina kertoo, kuinka tämän kotikaupunki São Geraldo kasvoi pienestä asujaimistosta suureksi kaupungiksi. Kirja on täynnä näkyjen ja näkemisen vertauskuvia, ja se sai laimean vastaanoton; se on Lispectorin läheisen ystävän mukaan "Clarice Lispectorin romaaneista ehkä vähiten pidetty".[32] Sérgio Milliet totesi, että "kirjailija taipuu oman runsautensa painon alle".[33] Portugalilainen kriitikko João Gaspar Simões kirjoitti: "Sen sulkeutuneisuudessa on unien sulkeutuneisuuden tuntu. Ehkä joku löytää avaimen."[34]

Alguns contos

Kun perhe oli 1952 palannut Rioon, jossa oli tarkoitus viipyä vuosi, Lispector julkaisi pienenä painoksena kuuden novellin kokoelman Alguns contos ('Joitakin tarinoita'), jonka kustansi Brasilian opetus- ja terveysministeriö.[35] Nämä novellit muodostivat vuonna 1961 ilmestyneen kokoelman Laços da família ytimen. Salanimellä Teresa Quadros hän kirjoitti kolumnia "Entre Mulheres" ('Naisten kesken') lyhytikäiseen sanomalehteen Comícioon ('Kokoontuminen').[36]

Laços de família
Teoksen Laços de família englanninkielisen käännöksen kansi.

Palattuaan eron jälkeen Brasiliaan Lispector kamppaili taloudellisissa vaikeuksissa ja yritti löytää kustantajaa romaanille, jonka hän oli kirjoittanut Washingtonissa muutama vuosi aiemmin, sekä novellikokoelmalleen Laços de família (epävirallinen suomennos 'Perhesiteitä'). Novellikokoelmassa on kuusi tarinaa kokoelmasta Alguns contos ja seitsemän muuta novellia, joista osa oli jo julkaistu Senhorissa. Teos ilmestyi 1960. Novellien tapahtumat ovat vähäisiä, niiden maaperää on sisäinen monologi[3]. Lispectorin ystävä Fernando Sabino kirjoitti hänelle, että kirja oli "täsmälleen, vilpittömästi, kiistattomasti ja jopa nöyrästi paras Brasiliassa koskaan ilmestynyt novellikokoelma".[37] Érico Veríssimo kirjoittaa Lispectorille: "En ole kirjoittanut teoksestasi, koska en halua saattaa sinua hämmennyksiin kertomalla. mitä ajattelen siitä. Tässä se nyt kuitenkin tulee: tärkein novellikokoelma, joka tässä maassa on ilmestynyt Machado de Assisin jälkeen". Machado de Assis on brasilialaisen kirjallisuuden klassikko.[2] Myöhemmin on arvioitu, että tässä teoksessa Lispectorin sielun sokkeloiden syvyydet näkyvät paljaimmillaan.[36]

A Maçã no escuro

Lispector oli aloittanut A Maçã no escuron (epävirallinen suomennos 'Omena pimeässä') Torquayssa, ja se oli ollut valmiina vuodesta 1956, mutta hänen pettymyksekseen kustantajat hylkäsivät sen yksi toisensa perään. Tämän hänen pisimmän ja ehkä myös monimutkaisimman romaaninsa julkaisi vihdoin 1961 sama kustantaja, sãopaulolainen Livraria Francisco Alves, joka oli kustantanut teoksen Lacos de Familia. Tarinaa kuljettaa ennemminkin sisäinen dialogi kuin juoni. Vähäinen juoni kertoo miehestä nimeltä Martim, joka uskoo surmanneensa vaimonsa ja pakenee töihin maatilalle kauas Brasilian sisämaahan. Hyvin vertauskuvallisessa romaanissa tärkeintä on kieli ja luovuus. Kuten kaikissa teoksissaan, Lispector kyselee tässäkin; hän esittää kysymyksiä elämästä, kuolemasta, rakkaudesta. Kysymykset ovat metafyysisiä: "Miksi on olemassa maailma tyhjyyden sijasta? Mitä on olla elossa?"[2] Teos sai vuonna 1962 Carmen Dolores Barbosa -palkinnon edellisen vuoden parhaana romaanina.

Passio – rakkaus G. H:n mukaan ja A Legião estrangeira
Pääartikkeli: Passio – rakkaus G. H:n mukaan

Vuonna 1964 ilmestyi omakustanteena Passio. Lispectorin seitsemäs kirja, romaaneista viides[38]. Se on hänen teoksistaan ehkä järkyttävin ja tunnetuin,[2] Passio – rakkaus G. H:n mukaan (A paixão segundo G. H.) Teos kertoo naisesta, joka mukavan riolaisen kattohuoneistonsa palvelijanhuoneessa saa mystisen kokemuksen ja sen seurauksena syö palan torakkaa. Kirjan nimessä G. H. on lyhenne sanoista "Gênero Humano", 'ihmiskunta'[2]. Samana vuonna häneltä ilmestyi novelleja ja muita kirjoituksia sisältävä teos A Legião estrangeira ('Muukalaislegioona').

Seuraavana vuonna Lispector julkaisi ensimmäisen lastenkirjansa, O Mistério do coelho pensante (1967), käännös kirjasta The Mystery of the Thinking Rabbit ('Ajattelevan kanin arvoitus'), jonka hän oli kirjoittanut pojalleen Paulolle englanniksi Washingtonin-aikoinaan.[39] Elokuussa 1967 hän aloitti merkittävässä riolaisessa sanomalehdessä Jornal do Brasil viikoittaiset kolumnit, jotka kasvattivat hänen mainettaan häntä jo kauan ihailleiden älymystö- ja taiteilijapiirien ulkopuolella. Nämä kirjoitelmat koottiin myöhemmin postuumisti julkaistuun teokseen A Descoberta do mundo (1984).[2] (epävirallinen suomennos 'Kun maailma keksittiin')

A mulher que matou os peixes ja Uma Aprendizagem ou O Livro dos Prazeres

Lispector osallistui 1968 poliittisiin mielenosoituksiin Brasilian tiukentuvaa sotilasdiktatuuria vastaan[2]. Samana vuonna hän julkaisi kaksi kirjaa, lastenkirjan A Mulher que matou os peixes ('Nainen joka surmasi kalan') ja romaanin Uma Aprendizagem ou O Livro dos Prazeres. Teos A Mulher que matou os peixes oli hänen toinen lapsille suunnattu kirjansa, ja siinä kertoja Clarice tunnustaa unohtaneensa ruokkia poikansa kalan. Uma Aprendizagem ou O Livro dos Prazeres ('Oppiminen eli Nautintojen kirja') puolestaan oli hänen ensimmäinen romaaninsa G. H:n jälkeen. Siinä hän kertoo ala-asteen opettajan Lórin ja filosofian opettajan Ulissesin välisen rakkaustarinan. Kirja perustui hänen lehtikolumneihinsa. Hän kirjoitti myös ahkerammin lehtiartikkeleita, kuten haastatteluja ylelliseen Manchete-lehteen.

Felicidade clandestina

Vuonna 1971 ilmestyi jälleen Lispectorin novellikokoelma. Eräissä Felicidade clandestinan tarinoissa hän palasi lapsuusmuistojensa Recifeen.[2]

Água viva, ajatuksen takana
Água viva, ajatuksen takana
Pääartikkeli: Água viva, ajatuksen takana

Lispector aloitti pian työn kirjan parissa, jota monet pitävät hänen hienoimpanaan ja jonka eteen hän ponnisteli ankarasti saadakseen sen valmiiksi. Teos on Água viva, ajatuksen takana (alkuteos Água viva). Lispectorin elämään astui noihin aikoihin entinen nunna Olga Borelli, josta tuli hänen uskollinen avustajansa ja läheinen ystävänsä hänen elämänsä viime vuosiksi. Borelli toimi myös välittäjänä hänen ja todellisuuden välillä, johon hän otti yhä enemmän etäisyyttä.[22] Borelli muisteli:

»Hän oli epävarma ja kyseli ihmisiltä heidän mielipidettään. Muiden kirjojen suhteen Clarice ei osoittanut sellaista epävarmuutta. Água vivan suhteen hän osoitti. Silloin näin ensimmäisen kerran Claricen epäröivän ennen kuin hän antoi kirjan kustantajalle. Hän itse sanoi niin.[40]»

Kun kirja ilmestyi 1973, se julistettiin heti mestariteokseksi. Eräs kriitikko kirjoitti: "Tällä teoksella Clarice Lispector herättää Brasiliassa parhaillaan julkaistavan kirjallisuuden masentavasta ja halventavasta horrostilasta ja nostaa sen universaalille kestävälle ja loistavalle tasolle."[41] Teos on abstrakti ja filosofinen, ja siinä Lispector käsittelee kirjoittamista. Hän ei käytä perinteistä eheää romaanin muotoa eikä kerro tarinaa.[42]

Onde estivestes de noite ja A Via Crucis do corpo

Vuonna 1974 Lispectorilta ilmestyi kaksi novellikokoelmaa, Onde estivestes de noite ('Missä olit yöllä') – jonka aiheena on muun muassa vanhenevien naisten elämä – ja A Via Crucis do corpo ('Ruumiin Via Crucis') . Vaikka aiempien kirjojen valmistumiseen oli usein mennyt runsas vuosi, jälkimmäisen hän kirjoitti kolmessa päivässä kustantajan Álvaro Pachecon pyydettyä häntä kirjoittamaan kolme kertomusta seksiin liittyvistä aiheista. Tekstit ennakoivat hänen myöhempää kaunokirjallista kehitystään.[43] Osittain runsas kirjoittaminen on saattanut johtua siitä, että hänet yllättäen loppuvuodesta 1973 erotettiin Jornal do Brasilista, mikä aiheutti yhä kasvavia taloudellisia paineita. Hän keskittyi kääntämiseen ja käänsi Agatha Christien, Oscar Wilden, ja Edgar Allan Poen teoksia.[25]

Um sopro de vida

Lispector kirjoitti 1970-luvun puolivälissä teosta Um sopro de vida: pulsações (epävirallinen suomennos 'Elämän syke'), joka oli yksi kolmesta vasta hänen kuolemansa jälkeen ilmestyneestä teoksesta.[2] Kirja koostuu Kirjailijan ja hänen luomuksensa Angela Pralinin keskusteluista.[44] Pralinin nimen hän on lainannut hahmolta kertomuksessa "Onde estivestes de noite". Tässä teoksessa käyttämäänsä katkelmallista muotoa hän käytti myös viimeisessä ja kenties kuuluisimmassa romaanissaan A Hora da estrela (1977, Tähden hetki).

Tähden hetki
Pääartikkeli: Tähden hetki

Teoksessa A Hora da estrela, Tähden hetki, Lispector kertoo Macabéan tarinan. Macabéa on Brasilian kirjallisuuden ristiriitaisia hahmoja, nälkäinen köyhä konekirjoittaja Alagoasin osavaltiosta, jonne Lispectorin perhe aluksi saapui. Tyttö joutuu eksyksiin Rio de Janeiron suurkaupungissa. Macabéan nimi viittaa makkabealaisiin, ja se on Lispectorin teoksissa yksi hyvin harvoista avoimen juutalaisista viittauksista. Teoksen keskeisenä aiheena ovat Brasilian köyhät ja syrjäytyneet.[14]

Tähden hetki ilmestyi 1977, Tarja Härkösen suomennos siitä 1996. Yleisradiossa se on esitetty 11-osaisena jatkoluentana 2007, lukijana Pekka Kyrö.[45]

Merkitys

Vaikka Lispectorin kirjoja hänen eläessään pidettiin usein vaikeina[46] ja hämärinä,[47] hänen maineensa ja kuuluisuutensa ovat hänen kuolemansa jälkeen vain kasvaneet. Häntä on sanottu merkittävimmäksi lyhyen proosan kirjoittajaksi viimeisten 50 vuoden aikana.[48] Lispector toi brasilialaiseen kirjallisuuteen aivan uuden ulottuvuuden, sanan,[2] minkä vuoksi jo hänen esikoisteoksensa nimettiin mestarilliseksi. Myöhemmin muun muassa naiskirjoituksen filosofi Helene Cixous on ominut[49] hänet – joidenkin mielestä kirjailijan vahingoksi – pelkästään naiskirjallisuudeksi ja tulkinnut häntä siitä näkökulmasta, vaikka hänen teemansa ovat samalla yleisiä ja sukupuolesta riippumattomia.[50] Häntä on luonnehdittu Virginia Woolfin ja Marguerite Durasin sukulaiseksi pikemmin kuin Kafkan ja Joycen,[50]jotka on hänen yhteydessään niin ikään useasti tuotu esiin. Kriitikko kuvaa hänen kirjoittajanlaatuaan: "Clarice Lispectorin romaaneja lukiessa tuntuu kuin kuuntelisi ajatuksiaan auki kerivää tuntematonta, joka sitten poistuu jättäen jälkeen voimakkaan kuvan persoonasta mutta tuskin mitään tietoa omasta arjestaan. Sellaisen ihmisen tavattuaan miettii, oliko hän todellinen vai pelkkää kuvitelmaa, mutta toteaa, ettei sillä ole väliä."[51]

Teosten tajunnanvirran tapaan kulkevan kerronnan juoni on kerrostuvaa ja limittyvää, siinä kulkee feminismin juonne, mutta katteena on metaforia, arvoituksellisia viittauksia, mytologiaa, kätkettyjä merkityksiä[52] Lispector kirjoittaa pienistä, köyhistä, heikoista, ihmiselämän paradoksista,[53] mutta teosten juoni on mitätön, suorastaan olematon; Lispector kuvaa tunnetilaa. Lispectorin merkitys on huomattava myös sikäli, että hän oli Latinalaisessa Amerikassa ensimmäinen, joka teoksissaan etsi naisen ääntä.[36]

Kuvaa Lispectorista itsestään on vaikea luoda, sillä "hän kertoi eri ihmisille eri tavalla siitä, missä hän on asunut ja missä syntynyt", kuten tutkija Earl Fritz on sanonut. "Hänellä oli paljon naamioita, ja kun hän riisui naamion, saattoi luulla hänen paljastavan jotakin, mutta hän paljastikin vain uuden naamion."[8] Kuvaa ei synny myöskään hänen teostensa kautta, sillä niissä hän pohtii paljon kirjoittamista ja kaivautuu tajunnanvirran keinoin ihmisen sisäiseen maailmaan. Hän loi naamioita, jotka sekä peittivät että paljastivat, ja niistä syntynyt kuva on epämääräisen salaperäinen[54].

Lispector oli juutalainen, mutta ei uskonnollinen. Hän ei juuri puhunut jiddišiä eikä hepreaa. Hän ei tuo juutalaisuutta esille teoksissaan, lukuun ottamatta Tähden hetkeä. Hän on sanonut "Eu, em fim, sou brasileira" ("Lyhyesti sanottuna olen brasilialainen"), vaikka hän toisaalta paljastaa kaiken takana piilevän toiseuden tunteen.[52]

Teokset

Novellit
  • Alguns contos, 1952
  • Laços de família, 1960 Mukana novellit, jotka on aiemmin julkaistu teoksena Alguns Contos.
  • A Legião estrangeira, 1964
  • Felicidade clandestina, 1971
  • A imitação da rosa, 1973 Mukana aiemmin julkaistua aineistoa
  • A Via-crucis do corpo, 1974
  • Onde estivestes de noite, 1974
  • Para não esquecer, 1978
  • A Bela e a fera, 1979

Lastenkirjat
  • O Mistério do Coelho Pensante, 1967
  • A mulher que matou os peixes, 1968
  • A Vida Íntima de Laura, 1974
  • Quase de verdade, 1978
  • Como nasceram as estrelas: Doze lendas brasileiras, 1987

Romaanit
  • Perto do Coração Selvagem, 1943
  • O Lustre, 1946
  • A Cidade Sitiada, 1949
  • A Maçã no Escuro, 1961
  • A Paixão segundo G. H., 1964
  • Uma Aprendizagem ou O Livro dos Prazeres, 1969
  • Água Viva, 1973
  • A hora da Estrela, 1977
  • Um Sopro de Vida, 1978

Teoksia, joissa lehtiartikkeleita ja muita kirjoitelmia
  • A Descoberta do Mundo, 1984 Jornal do Brasilissa ilmestyneet sanomalehtikolumnit.
  • Visão do esplendor, 1975 kolumneja
  • De corpo inteiro, 1975 Lispectorin haastattelut tunnetuista henkilöistä
  • Aprendendo a viver, 2004 valikoima kolumneja, jotka julkaistu aiemmin nimellä A Descoberta do Mundo
  • Outros escritos, 2005 sekalaisia tekstejä, kuten haastatteluja ja novelleja
  • Correio feminino, 2006 valikoima salanimellä brasilialaisiin naistenlehtiin kirjoitettuja tekstejä
  • Entrevistas, 2007 haastatteluja

Kirjeenvaihto
  • Cartas perto do coração, 2001, kirjeenvaihtoa Fernando Sabinon kanssa.
  • Correspondências, 2002, kirjeenvaihtoa
  • Minhas queridas, 2007, kirjeenvaihtoa sisarten Elisa Lispectorin ja Tania Lispector Kaufmannin kanssa

Suomennetut teokset
  • Tähden hetki, alkuteos: A hora da estrela, suom. Tarja Härkönen, Ai-ai, 1996 ISBN 951-95119-8-9
  • Água viva, ajatuksen takana, alkuteos: Água viva, suom. Tarja Härkönen, Ai-ai, 2000 ISBN 952-5146-13-8
  • Lähellä villiä sydäntä, alkuteos: Perto do Coração Selvagem, suom. ja jälkisanat Tarja Härkönen, Teos 2008 ISBN 978-951-851-120-8
  • Passio – rakkaus G. H:n mukaan, alkuteos: A Paixão segundo G. H., suom. Tarja Härkönen, Teos 2014 ISBN 978-951-851-476-6
  • Oppiaika eli Nautintojen kirja. (alkuteos Uma aprendizagem ou o livro dos prazeres, 1969). Suomentanut Tarja Härkönen. Helsinki: Teos, 2017. ISBN 978-951-851-763-7.
  • Elämän henkäys (Um sopro de vida), suom. ja jälkisanat Tarja Härkönen, Teos 2022 ISBN 978-952-363-301-8

Novellit
  • "Puhveli", novelli, suom. Anu Passoja; julkaistu Nuori Voima -lehdessä 2–3/2006
  • "Maailman pienin nainen", novelli, suom. Tarja Härkönen; julkaistu Parnassossa 4/2008

Palkinnot ja tunnustukset
  • Graça-Aranha-palkinto, Brasilian taideakatemia, teoksesta Perto do coração selvagem[36]
  • Sâo Paulo Carmen Dolores Barbosa -palkinto 1962[36]
  • Golfinho de Ouro -palkinto 1969[9]
  • Liittopiirin kulttuuripalkinto elämäntyöstä 1976[36]

Lähteet
  • Susan Canty Quinlan, Fernando Arenas: Lusosex books.google.fi. Viitattu 10.9.2010. (englanniksi)

Viitteet
  1. Norma Couri: Clarice Lispector, um mistério a revisitar Epoca. 11.9.2009. Arkistoitu 2.9.2010. Viitattu 10.9.2010. (portugaliksi)
  2. Rachel Gutierrez: When it all happened... vidaslusofonas.pt. Viitattu 15.10.2008. (englanniksi)
  3. Rachel Hayes: Trio: Three Books by Brazil's Clarice Lispector Belletrista. Belletrista Inc.. Viitattu 10.9.2010. (englanniksi)
  4. Risto Niemi-Pynttäri: Klassikko: Villiä ja levollista olemisen tulta (Lispector itse on ilmoittanut syntymävuodekseen milloin 1917, milloin 1925, mutta 1920 lienee uskottavin) Kiiltomato.net. Viitattu 4.10.2008.
  5. Nelson Vieira: Jewish Voices in Brazilian Literature (s. 221 (teos Google Booksissa)) books.google.fi. Viitattu 15.10.2008. (englanniksi)
  6. Salamon, J.: An Enigmatic Author Who Can Be Addictive New York Times. Viitattu 12.9.2008. (englanniksi)
  7. Earl Fitz Profile (" Earl Fitz has called Clarice Lispector "one of the most original and challenging fiction writers Latin America has seen in the second half of the twentieth century..." (sitaatti Elizabeth Lowen kritiikistä, joka käsittelee teosta Earl E. Fitz, Clarice Lispector Hispania, Vol. 70, No. 1 (Mar., 1987), s. 106-107) pipl.com. Viitattu 16.10.2008. (englanniksi)
  8. Anderson Tepper: Dizzy with Life nextbook.org. Viitattu 11.10.2008. (englanniksi)[vanhentunut linkki]
  9. Clarice Lispector Encarta.msn.com. Arkistoitu 7.2.2009. Viitattu 15.10.2008. (englanniksi)
  10. Clarice Lispector Internet Movie Databasessa. (englanniksi)
  11. Tarja Härkönen, Jälkisanat Clarice Lispectorin teokseen Lähellä villiä sydäntä, s. 214. Viitattu 15.10.2008
  12. Clarice Lispector -sivusto (Arkistoitu – Internet Archive)
  13. Arnaldo Nogueira: Clarice Lispector Projeto Releituras. Viitattu 10.9.2010. (portugaliksi)
  14. Paul Barnett: Brazil: Clarice Lispector - A New Biography gringoes.com. Gringoes.com. Arkistoitu 4.2.2011. Viitattu 10.9.2010. (englanniksi)
  15. Stefan Helgesson: Benjamin Moser: ”Why This World. A Biography of Clarice Lispector” Dagens Nyheter. 30.1.2010. Arkistoitu 6.2.2010. Viitattu 10.9.2010. (ruotsiksi)
  16. Dwight Garner: Writer’s Myth Looms as Large as the Many Novels She Wrote New York Times. 11.8.2009. Viitattu 10.9.2010. (englanniksi)
  17. Quinlan, s. 86–89
  18. Lorrie Moore: The Brazilian Sphinx New York Times. 24.9.2009. Viitattu 10.9.2010. (englanniksi)
  19. Clarice Lispector, O Lustre Livrafria da Travessa. Viitattu 11.9.2010. (portugaliksi)
  20. Lispector, "Lembrança de uma fonte, de uma cidade" teoksessa Descoberta, s. 286. (suomennettu englanninkielisestä käännöksestä.)
  21. Edilberto Coutinho, Criaturas de papel, 170
  22. Björn Kohlström: Clarice Lispector ett språkets vilddjur (Teoksen Why This World: A Biography of Clarice Lispector esittely) Svenska Dagbladet. 5.11.2009. Viitattu 10.9.2010. (ruotsiksi)
  23. Lispector, Outros escritos, s 161
  24. Gotlib, s. 368
  25. Quinlan, s. 97
  26. Seminário de bruxaria Claricelispector.com. Arkistoitu 31.12.2009. Viitattu 10.9.2010. (portugaliksi)
  27. Isa Cambará, "Clarice Lispector – Não escrevo para agradar a ninguém," Folha de S. Paulo, 10.9.1975.
  28. Mukkulan kansainvälinen kirjailijakokous (kirjailijat) 216.239.59.104. Viitattu 15.10.2008. [vanhentunut linkki]
  29. Kristina Carlson: Sydämen välitilassa. Suomen Kuvalehti, {{{Vuosi}}}, 2008. vsk, nro 37, s. 65.
  30. Jorge de Lima, "Romances de Mulher", Gazeta de Notícias, 1.11.1944.
  31. Sérgio Milliet, Diário Crítico, Vol. 2.
  32. Marly de Oliveira, siteerattu Regina Pontierin teoksessa Clarice Lispector, Uma poética do olhar (väitöskirja), s. 37.
  33. Sérgio Milliet, Diário Crítico, osa VII, s. 33–34
  34. João Gaspar Simões, "Clarice Lispector 'Existencialista' ou 'Supra-realista'," Diário Carioca, 28.5 1950.
  35. Alguns contos Open Library. Viitattu 15.10.2008.
  36. Eyad N. Al-Samman: Clarice Lispector, an influential and original Brazilian writer Yemen Times. 2008. Viitattu 15.10.2008. (englanniksi)[vanhentunut linkki]
  37. Fernando Sabino ja Clarice Lispector, Cartas perto do coração, s. 124
  38. Tarja Härkönen, Muodonmuutos Claricen mukaan. Jälkisanat teoksessa Passio – rakkaus G. H:n mukaan, s. 191, 192
  39. Cynthia Margarita Tompkins, Cynthia Tompkins, David William Foster: Google Books: Notable Twentieth-century Latin American Women books.google.fi. Viitattu 16.10.2008. (englanniksi)
  40. Franco Júnior, Arnaldo. "Clarice, segundo Olga Borelli." Minas Gerais Suplemento Literário, 19.12.1987, s. 8–9.
  41. Ribeiro, Leo Gilson. "Auto-inspeção." Veja, 19.9.1973.
  42. Helena Sinervo: Kirjoitus etsii nyt-hetkeä Helsingin Sanomat. Arkistoitu 11.9.2011. Viitattu 13.9.2008.
  43. Earl S. Spitz: A writer in transition; Clarice Lispector and A Via Crucis do Corpo. Latin American Literary Review, 1979, nro 24. Artikkeli Jstor.orgissa. (englanniksi)
  44. Sandra Regina Goulart Almeida: The Madness of Lispector’s Writing (s. 110–111) mlpa.nottingham.ac.uk. Arkistoitu 1.7.2007. Viitattu 16.10.2008. (englanniksi)
  45. Clarice Lispector: Tähden hetki Yle. Viitattu 2.10.2008.
  46. Susan Bassnett, Harish Trivedi: Google.books: Post-colonial Translation books.google.fi. Viitattu 16.10.2008. (englanniksi)
  47. Suzanne Ruta: Dispatches New York Times. 15.12.1996. Viitattu 16.10.2008. (englanniksi)
  48. Prof. Marcus Wood: The Art of Short Fiction, course, reading list sussex.ac.uk. 2006. Viitattu 15.10.2008. (englanniksi)
  49. Laura Pirott-Quintero: Textual Violence in Feminist Criticism: The Case of Hélène Cixous and Clarice Lispector InterCulture: An Interdisciplinary Journal. 2005. Arkistoitu 17.9.2011. Viitattu 15.10.2008. (englanniksi)
  50. Päivi Kosonen: Lispector: Lähellä villiä sydäntä paivikosonen.blogspot.com. Viitattu 11.10.2008.
  51. Family Ties, Editorial Review, Belles Lettres amazon.com. Viitattu 15.10.2008. (englanniksi)
  52. Frederick M. Nunn: Reflections on Jewish Literature Oregon Literary Review. 2008. Viitattu 15.10.2008. (englanniksi)[vanhentunut linkki]
  53. Family Ties University of Texas. Viitattu 16.10.2008. (englanniksi)
  54. Quinlan, s. 87

    Kirjallisuutta
    • Earl E. Fitz, Sexuality and Being in the Poststructuralist Universe of Clarice Lispector: The Différance of Desire, University of Texas Press (2001), ISBN 0292725299
    • Efraín Kristal, The Cambridge Companion to the Latin American Novel, Cambridge University Press (2005), ISBN 0521825334 - Teosta The Passion According to G. H. käsittelevä artikkeli
    • Benjamin Moser, Why This World: A Biography of Clarice Lispector, Oxford University Press (2009), ISBN 978-0-19-538556-4
    • Tommi Melender: "Clarice Lispector: Oppipoika". Teoksessa: Sinikka Vuola ja Tommi Melender: Maailmojen loput: kirjoituksia romaanitaiteesta. Helsinki: WSOY 2018 ISBN 978-951-0-42861-0

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.