Clara Zetkin

Ossip Zetkin, Clara Zetkinin avopuoliso.

Clara Zetkinin vanhemmat olivat liberaali ja uskonnollinen opettajapariskunta Gottfried ja Josephine Eissner. Hänen äitinsä oli aktiivinen paikallisessa naisyhdistyksessä. Perhe muutti vuonna 1872 Leipzigiin. Clara Eissner kouluttautui opettajaksi vuosina 1874–1878 Auguste Schmidtin johtamassa Leipzigin Steyber-instituutissa, naisille suunnatussa opettajaseminaarissa. Hän perehtyi historiaan ja kirjallisuuteen ja hankki monipuolisen kielitaidon. Hän osallistui opiskeluvuosinaan Saksan yleisen naisjärjestön (Allgemeiner Deutscher Frauenverein) kokouksiin ja sai myös ensimmäisen kosketuksensa sosialistiseen työväenliikkeeseen. Pian seurasi tutustuminen vastaperustetun sosiaalidemokraattiseen puolueen johtajiin Wilhelm Liebknechtiin ja August Bebeliin.[2] Eissner liittyi vuonna 1878 Sosialistiseen työväenpuolueeseen (SAP), joka myöhemmin vaihtoi nimensä SPD:ksi.[3] Samana vuonna sosialistien toiminta kriminalisoitiin Saksassa niin sanotulla sosialistilailla, joten hän alkoi osallistua maanalaiseen poliittiseen toimintaan samalla kun elätti itsensä yksityisopettajana.[2]

Eissner tutustui vuonna 1878 Saksassa maanpaossa asuneeseen venäläiseen vallankumoukselliseen Ossip Zetkiniin, joka elätti itsensä puuseppänä. Kun Ossip Zetkin karkotettiin Saksasta vuonna 1880, Eissner seurasi häntä vapaaehtoisesti maanpakoon ensin Itävaltaan ja vuonna 1882 Pariisiin Ranskaan. Välillä hän asui jonkin aikaa myös Zürichissä Sveitsissä, johon Saksan maanpakolaissosialistien toiminta oli keskittynyt.[2] Hän vietti suuren osan 1880-luvusta ulkomailla kirjoittaen ja levittäen Saksassa kiellettyä poliittista kirjallisuutta.[1] Hän otti käyttöön Ossip Zetkinin sukunimen, vaikka he eivät menneetkään virallisesti naimisiin, jotta Clara ei menettäisi Saksan kansalaisuutta. Heille syntyi kaksi poikaa, Maxim (1883–1965) ja Kostja (1885–1980). Ossip kuoli tammikuussa 1889 tuberkuloosiin.[2] Vuodesta 1897 Zetkin oli naimisissa taidemaalari Georg Friedrich Zundelin kanssa.[5]

Zetkin piti vuonna 1886 Leipzigissa sosiaalidemokraattien tilaisuuksissa sarjan puheita naiskysymyksestä, jolloin hänen kykynsä esiintyjänä havaittiin. Hän osallistui vuonna 1889 Pariisissa toisen internationaalin perustavaan kokoukseen, jossa hän piti huomiota herättäneen puheen ”naisten vapautuksesta” ja kohosi yhdeksi sosialistisen naisliikkeen tunnetuimmista nimistä. Hän korosti puheessaan, että työväenliikkeen tuli edistää naisten mahdollisuutta elättää itsensä palkkatyöllä sekä vaatia naisille ja miehille samoja palkkoja.[2] Saksan sosialistilain tultua kumotuksi vuonna 1890 Zetkin asettui Stuttgartiin, jossa hän toimitti vuosina 1892–1917 Die Gleichheit (”Tasa-arvo”) -nimistä naisille suunnattua sosialistista aikakauslehteä ja levitti sen kautta ajatuksiaan laajalle lukijakunnalle.[2][1] Zetkin valittiin vuonna 1895 ensimmäisenä naisena SPD:n puoluetoimikuntaan ja hän oli mukana muotoilemassa puolueen koulutuspoliittista ohjelmaa.[2] Sosiaalidemokraattien sisäisissä oppiriidoissa hän vastusti tiukasti Eduard Bernsteinin revisionismia.[4] Hän kuului myös Saksan kirjansitojien ammattiliiton johtokuntaan sekä toimi räätälien ja ompelijoiden ammattiliiton kansainvälisenä sihteerinä.[2]

Zetkin järjesti vuonna 1907 toisen internationaalin kongressin yhteydessä Stuttgartissa ensimmäisen kansainvälisen naisten sosialistisen kongressin, johon osallistui edustajia 15:stä maasta. Kongressissa perustettiin pysyvä kansainvälinen naissihteeristö, jonka viralliseksi äänenkannattajaksi nimettiin Die Gleichheit. Kansainvälisen naistenpäivän vietto aloitettiin vuonna 1910 Zetkinin ehdotettua sitä Kööpenhaminassa järjestetyssä naiskongressissa.[2]

Zetkin kuului SPD:n radikaalisiipeen, joka ei hyväksynyt uuden puoluejohdon etääntymistä vallankumouksellisesta marxilaisuudesta eikä varsinkaan sitä, että puolue vuonna 1914 hyväksyi Saksan osallistumisen ensimmäiseen maailmansotaan niin sanotun linnarauhapolitiikan nimissä. Zetkin oli järjestämässä vuonna 1915 sodanvastaista naisten kansainvälistä konferenssia Sveitsin Bernissä. Palattuaan Saksaan hänet tuomittiin kansankiihotuksesta vankilaan, josta hänet tosin vapautettiin neljän kuukauden vankeuden jälkeen heikon terveyden perusteella.[2] Zetkin oli vallankumouksellisen sosialistin Rosa Luxemburgin ystävä ja osallistui vuonna 1916 spartakistiliiton perustamiseen.[1] Kun Zetkin vuonna 1917 asettui tukemaan kirjoituksissaan Venäjän bolševikkeja, Die Gleichheitin johtokunta erotti hänet päätoimittajan paikalta. Hän erosi muiden sotaa vastustaneiden vasemmistososiaalidemokraattien mukana SPD:stä ja liittyi uuteen Saksan itsenäiseen sosiaalidemokraattiseen puolueeseen (USPD).[2]

Maailmansodan päätyttyä Saksan vallankumoukseen myös naiset saivat Saksassa äänioikeuden. Zetkin valittiin tammikuussa 1919 USPD:n edustajana Weimarin kansalliskokoukseen, jossa hän 29. tammikuuta käytti Saksan historian ensimmäisen puheenvuoron naispuolisena kansanedustajana – puheenvuorossa hän arvosteli jyrkästi oikeistososiaalidemokraatti Friedrich Ebertin hallitusta spartakistikapinan tukahduttamisesta.[4]

Zetkin noin vuonna 1930.

Maaliskuussa 1919 Zetkin siirtyi USPD:stä äskettäin perustettuun Saksan kommunistiseen puolueeseen (KPD). Hän oli tunnetuimpia KPD:hen liittyneitä poliitikkoja ja saavutti nopeasti näkyvän aseman puolueessa. Hänet valittiin lokakuussa 1919 puolueen keskuskomiteaan. Hänet valittiin vuonna 1919 kommunistien edustajana Württembergin osavaltion perustuslakia säätävään kansalliskokoukseen ja kesäkuun 1920 vaaleissa Saksan valtiopäiville.[2] Hän sai kunnian käyttää 2. heinäkuuta 1920 KPD:n valtiopäiväryhmän ensimmäisen puheenvuoron.[5] Zetkin keskitti kuitenkin suuren osan aktiivisuudestaan vuonna 1920 perustettuun Kommunistiseen internationaaliin eli Kominterniin. Hän oli vuodesta 1921 Kominternin naisjaoston sihteeri ja Kominternin toimeenpanevan komitean (IKKI) jäsen, ja joutui viettämään runsaasti aikaa Moskovassa.[2][1] Neuvostojohtaja Leninin kuoltua vuonna 1924 Zetkinin vaikutusvalta Kominternissa tosin väheni.[1] Vuodesta 1925 alkaen Zetkin oli avustusjärjestö Punaisen avun (Rote Hilfe) puheenjohtaja.[5] Hän esiintyi julkisesti neuvostokommunismin tukijana,[2] mutta yksityisessä kirjeenvaihdossaan hän arvosteli 1920-luvun lopulla KPD:tä neuvostoliittolaisten ideoiden kaavamaisesta soveltamisesta.[4]

Zetkin avasi elokuussa 1932 Saksan valtiopäivät ikäpuhemiehen ominaisuudessa ja uhmasi kansallissosialisteja vallankumoushenkisellä puheellaan. Kansallissosialistien noustessa Saksassa valtaan tammikuussa 1933 Zetkin oli juuri matkustanut Neuvostoliittoon, johon hän asettui pysyvästi maanpakoon. Hän kuoli parantolassa Moskovan lähellä saman vuoden kesäkuussa.[2] Hänen tuhkansa haudattiin Moskovan Kremlin muuriin.[5]