Clara Bow

Clara Gordon Bow (29. heinäkuuta 1905 New York City, New York – 27. syyskuuta 1965 Los Angeles, Kalifornia) oli yhdys­valtalainen elokuvanäyttelijä ja yksi historian kuuluisimmista mykkäelokuvan aika­kauden tähdistä.[4] Clara Bow nousi supertähteyteen 1920-luvulla,[1][5] jolloin hän oli johtavia flapper-tyttöjä Colleen Mooren ja Louise Brooksin rinnalla.[1][4]

Clara Bow
Clara Bow (1932)
Clara Bow (1932)
Henkilötiedot
Koko nimi Clara Gordon Bow[1][2]
Syntynyt29. heinäkuuta 1905
New York City, New York, Yhdysvallat
Kuollut27. syyskuuta 1965 (60 vuotta)
Los Angeles, Kalifornia, Yhdysvallat
Ammatti näyttelijä
Puoliso Rex Bell ( 1931;  1962)
Näyttelijä
Taiteilijanimet The ”It” Girl[3]
The Brooklyn Bonfire[3]
Aktiivisena 1921–1933
Merkittävät roolit
Palkinnot
Aiheesta muualla
Viralliset kotisivut
IMDb
Elonet
AllMovie
Svensk Filmdatabas

Bow näytteli 46:ssa mykkä- ja 11:ssä ääni­elo­kuvassa vuosien 1922–1933 välillä. Monet hänen varhaisista elo­kuvistaan ovat kuitenkin kadonneet. Bow’ta pidetään ensimmäisenä amerikkalaisena ja 1920-luvun johtavana seksisymbolina,[6][7] joka hänestä tuli vuoden 1927 elo­kuvan Jokin jälkeen.[1][8] Sama elo­kuva loi myös termin ”The It Girl”,[9] joka tarkoittaa hetken suosituinta seksikästä nais­tähteä, joista Bow oli alkuperäinen ja ensimmäinen.[1] Bow oli Hollywood-näyttelijä, jonka jokainen elo­kuva­studio halusi mukaan tuotantoihinsa ja jonka elo­kuvia yleisö palvoi ja halusi nähdä lisää. Hän oli myös median suosikki. Tähteytensä huipulla Bow sai parhaimmillaan yli 45 000 ihailijakirjettä kuukaudessa.[10]

Bow vetäytyi hetkeksi elo­kuva-alalta avioiduttuaan vuonna 1931. Pari muutti maatilalle Nevadaan, jossa he perustivat perheen. Bow’n viimeinen elokuva Hoop-La julkaistiin vuonna 1933. 1940-luvun lopussa hänellä todettiin skitsofrenia, jolloin hän joutui psykiatriseen hoitoon. Bow kuoli 60-vuotiaana syyskuussa 1965 sydän­kohtaukseen unohdettuna suuruutena. Hänellä on elo­kuva­urastaan tähti Hollywood Walk of Famella.[1][8]

Clara Bow oli naimisissa näyttelijä Rex Bellin kanssa vuodesta 1931, ja he saivat kaksi poikaa. Avio­liitto päättyi Bellin kuolemaan vuonna 1962.

Lapsuus ja nuoruus
16-vuotias Bow vuonna 1921

Clara Bow syntyi 29. heinäkuuta 1905[6] New Yorkissa Brooklynin Prospect Heightsissa. Hänen vanhempansa olivat Robert Walter Bow (1874–1959) ja Sarah Frances Bow (o.s. Gordon, 1880–1923).[11][12] He olivat avioituneet 26. marraskuuta 1902.[13] Clara oli vanhempiensa kolmas lapsi. Kaksi ensimmäistä tyttö­lasta olivat syntyneet vuosina 1903 ja 1904.[1][11] Toinen vauvoista eli kaksi tuntia, toinen kaksi päivää.[14] Ensimmäinen kaksi päivää elänyt tytär oli hävitetty roskakoriin.[5] Lääkäri oli varoittanut Sarahia tulemasta enää raskaaksi, sillä riskinä oli myös kolmannen vauvan kuolema.[1] Varoituksesta huolimatta Sarah Bow alkoi odottaa Claraa syksyllä 1904.[1] Riski­alttiin raskauden aikana helleaalto piinasi New Yorkia heinä­kuussa 1905, jolloin lämpö­tila nousi melkein neljään­kymmeneen asteeseen.[11] Bow kertoi myöhemmin, että he molemmat melkein kuolivat synnytyksessä.[1] Clara oli ei-toivottu lapsi;[11] hänen äitinsä toivoi vasta­syntyneen vauvansa kuolevan, eikä siksi hankkinut Claralle syntymä­todistusta.[15] Claran isoäiti Sarah Hatton Gordon oli läsnä Claran syntyessä ja ravisti elottomana syntyneen tyttären­tyttärensä henkiin.[16]

Bow’lla oli köyhä ja traumaattinen lapsuus, johon sisältyi henkistä ja fyysistä perhe­väkivaltaa sekä vanhempien jatkuvat riidat. Hänen isänsä oli alkoholisoitunut kapakka­laulaja,[4] joka oli usein pitkiä aikoja poissa kotoa.[17] Kotona ollessaan hän pahoin­piteli vaimoaan ja tytärtään.[18] Lopulta vanhemmat erosivat ja Clara jäi äitinsä luo. Sarahin mielen­terveys alkoi horjua Claran ollessa teini-ikäinen.[4] Hänellä todettiin ”epilepsiasta johtuva psykoosi”,[19] joka johtui vakavasta, nuoruuden tapaturmassa saadusta pää­vammasta.[20] Psykoosi aiheutti hänelle sekavia ajatuksia, harha­luuloja, vaino­harhoja ja aggressiivista käyttäytymistä; hän jopa suunnitteli murhaavansa oman tyttärensä.[1] Sarah kärsi myös kroonisesta masennuksesta. Hän harrasti paljon irto­suhteita ja hankki rahaa prostituoituna. Perhe vaihtoi usein asuntoa, mutta asui suurimman osan ajasta Prospect Heightsissa.[11] Clara oppi jo nuorena hoitamaan äitiään epilepsia­kohtausten aikana ja käsittelemään hänen psykoottisia ja viha­mielisiä vaiheitaan. Bow kertoi myöhemmin: ”Lapsena pidin huolta äidistäni, mutta hän ei pitänyt huolta minusta.”[21]

Bow’n vanhemmat polveutuivat englantilaisista, irlantilaisista ja skotlantilaisista maahan­muuttajista, jotka olivat tulleet Amerikkaan suku­polvea aiemmin. Molemmat tulivat myös köyhistä ja huonoista oloista. Robert tuli 13-lapsisesta ja Sarah kuusi­lapsisesta perheestä. Robertin äiti Catherine Gaylor Bow oli kuollut tämän ollessa kahden vuoden ikäinen ja Robert kasvoi ilman hoitoa, huomiota ja rakkautta. Sarahin isä oli työnsä menettänyt floristi Frederick Gordon, joka ohjasi perhettään rautaisella otteella. Hän oli myös alko­holisti ja pahoinpiteli vaimoaan, joka kärsi mielen­terveys­ongelmista. Vuoden 1900 väestön­laskennan aikaan Gordon lukitsi vaimonsa kaappiin ja ilmoitti väestön­laskennassa olevansa leski. Hän uskoi tiukasti ajan sanontaan ”parempi olla kuollut kuin hullu”. Lopulta hän sulki vaimonsa psykiatriseen sairaalaan, jossa tämä kuoli marraskuussa 1907.[20] Frederick Gordon, jota hänen oma tyttärensä vihasi suunnattomasti, muutti Sarahin ja Claran luokse. Gordon kohteli tyttären­tytärtään ystävällisesti ja rakastavasti, hän jopa rakensi Claralle keinun. Vanhempiensa sivuuttamana Clara kasvoi isoisänsä huomassa. Frederick Gordon kuitenkin kuoli tammikuussa 1909 saatuaan halvauksen ollessaan antamassa vauhtia keinussa istuvalle Claralle.[22]

Clara oli nuorena ujo ja kiusattu poikatyttö. Hän viihtyi paremmin poikien kuin tyttöjen seurassa, sillä tytöt pilkkasivat hänen kuluneita vaatteitaan ja sotkuisia hiuksiaan.[11] Claran ainoa lapsuudenystävä oli samassa vuokra­talossa asunut häntä nuorempi poika nimeltä Johnny. Clara piti Johnnya pikkuveljenään ja suojeli häntä kiusaajilta. Eräänä iltapäivänä vuonna 1915 yhdeksän­vuotias Clara kuuli kovaa huutoa Johnnyn asunnosta. Clara juoksi portaikkoon ja näki Johnnyn palavan ilmi­liekeissä. Kuolin­kamppailussaan Johnny huusi Claran nimeä. Clara kääri palavan Johnnyn mattoon, mutta Johnny kuoli hänen syliinsä.[23] Lapsuudessaan Clara oli kiinnostunut urheilusta ja hyvän fyysisen kuntonsa ansiosta hän voitti viisi mitalia pieni­muotoisissa urheilu­kilpailuissa. Tuolloin hän suunnitteli yleis­urheilijan uraa.

Kun Claran naiselliset muodot alkoivat näkyä, hän ei voinut enää olla poikien seurassa kuten aiemmin. Hänellä ei ollut tyttö­kavereita, häntä kiusattiin koulussa ja kotona oli kurjat olot, joten hän pakeni todellisuutta ja mielen­terveys­ongelmista kärsivää äitiään elo­kuviin ja alkoi haaveilla filmitähteydestä.[24] Hän vietti silloin tällöin aikaa myös Coney Islandilla. Vuonna 1919 Clara siirtyi Bay Ridge High Schooliin, jossa oli oppilaina vain tyttöjä.[25]

Ura

Uran alku 1921–1923
Clara Bow loppuvuonna 1921

Syksyllä 1921 16-vuotias Bow osallistui paikalliseen Fame and Fortune -kykyjenetsintäkilpailuun.[26] Hän sai tukea isältään, mutta äiti oli täysin tyttärensä filmitähtihaaveita vastaan. Kykyjenetsintäkilpailun järjesti Motion Picture Classics -aikakauslehti. Bow harjoitteli tuntikausia kilpailua varten ja voitti.[4][11] Voittonsa myötä Bow sai ensimmäisen kiinnityksensä elokuvaan, kun hänet esiteltiin ohjaaja Christy Cabannelle. Tämä kiinnitti Bow’n elokuvaansa Erään konttoritytön kohtalo (1922), jossa pääosaa esitti Billie Dove.[4] Cabanne vaikuttui Bow’n näyttelijänkyvyistä.[27] Lopulta kaikki Bow’n viisi kohtausta leikattiin, kunnes ne liitettiin takaisin hänen kuuluisuutensa myötä.[4][28] Bow lopetti koulunkäynnin seniorivuotenaan lokakuussa 1921, kun hänelle ilmoitettiin kykyjenetsintäkilpailun voitosta.[11] Hän teki koulun lopettamisen jälkeen tavallista toimistotyötä.[29]

Isänsä kannustamana Bow kiersi edelleen päivittäin koe-esiintymisissä ja tarjosi itseään elokuvatoimistoille.[4] Bow kertoi myöhemmin ajasta, jolloin ei saanut rooleja: ”Oli aina jotain. Joko olin liian nuori, pieni tai lihava. Yleensä olin liian lihava.”[11][27] Lopulta ohjaaja Elmer Clifton tarvitsi poikatytön elokuvaansa Valaanpyytäjän morsian (1922).[4] Hän näki Bow’n Motion Picture Classic -aikakauslehdessä ja pyysi saada tavata hänet. Aluksi Clifton epäröi Bow’n palkkaamista, mutta valitsi hänet lopulta pienehköön rooliin. Bow sai 35 dollarin viikkopalkan.[15] Samoihin aikoihin hänen äitinsä terveydentila huononi entisestään ja hän yritti murhata Claran helmikuussa 1922. Äiti ei jälkeenpäin muistanut mitään tapahtuneesta. Robert vei entisen vaimonsa parantolaan Claran ollessa kuvaamassa Valaanpyytäjän morsianta. Sarah pysyi parantolassa vain lyhyen aikaa. Robert oli tuonut hänet jo kotiin, kun Clara palasi kuvauksista.[11]

Valaanpyytäjän morsian kuvattiin Massachusettsin New Bedfordissa.[15] Bow mainitaan elokuvan alkuteksteissä vasta kymmenentenä, mutta hän sai paljon huomiota elokuvalehdistössä ja positiivista palautetta roolisuorituksestaan.[30] Hänen sanottiin niittävän tulevaisuudessa kuuluisuutta elokuvakomediennena.[31] Sanomalehti The Davenport Democrat and Leader kirjoitti Bow’sta: ”Elokuvaslangia käyttäen hän ’varasti’ elokuvan…”.[11][32] Valaanpyytäjän morsian oli yleisömenestys,[33] ja sitä esitettiin 22 viikkoa putkeen New Yorkissa. Bow yritti yhdessä vaiheessa lepytellä äitiään ottamalla tavallista työtä lääkärin vastaanotolla, jossa hän vastasi puhelimeen. Itse työ oli helppoa, mutta Bow ei pitänyt alhaisesta palkasta ja pitkästä työmatkasta. Joulukuun 1922 loppuun mennessä Sarah-äiti oli täysin menettänyt todellisuudentajuntansa. Hän makasi katatonisena sohvalla, eikä enää tuntenut Robertia tai Claraa.[11]

Alkuvuodesta 1923 Bow teki nopean näyttäytymisen elokuvassa Naisviholliset, jossa hän tanssii puolialasti pöydällä. Hänen nimeään ei mainittu elokuvan esiintyjätiedoissa.[34] Bow’n kuvatessa kohtaustaan hänen isänsä oli tullut kuvauspaikalle kertomaan hänen äitinsä kuolemasta.[11] Sarah Bow kuoli epilepsiakohtaukseen 43-vuotiaana 5. tammikuuta 1923.[11][35] Kun sukulaiset kokoontuivat Sarahin hautajaisiin, raivostunut Bow syytti heitä tekopyhyydestä.[27] Keväällä 1923 Bow sai roolin elokuvasta The Daring Years. Kuvausten aikana Bow ystävystyi näyttelijä Mary Carrin kanssa, joka opetti hänelle meikin käytön.[11] Joulukuussa 1923 Bow valittiin vuoden 1924 menestyneimmäksi WAMPAS Baby Stariksi.[5] Valinta perustui lähinnä hänen ansioihinsa Valaanpyytäjän morsian -elokuvassa.

Kesällä 1923 Bow sai poikatytön roolin F. Scott Fitzgeraldin käsikirjoittamasta elokuvasta Grit, joka kertoo nuorisorikollisuudesta. Elokuvan ohjaajan Frank Tuttlen kanssa Bow työskenteli myöhemmin vielä viidessä elokuvassa. Bow tapasi kuvauksissa myös ensimmäisen poikaystävänsä, kameramies Arthur Jacobsonin.[36] Variety-lehti kirjoitti Bow’sta: ”– – Clara Bow viipyy silmissä vielä kauan elokuvan päättymisen jälkeen.”[11][37]

Itsenäisen elokuvayhtiön Preferred Picturesin johtaja Jack Bachman otti Bow’hun yhteyttä hänen kuvatessaan Gritiä New Yorkin Queensissa sijaitsevalla Pyramid Studiosilla. Bachman tarjosi Bow’lle kolmen kuukauden koeaikasopimusta, johon sisältyi 50 dollarin viikkopalkka.[11] Bow epäröi aluksi päätöstään, mutta lopulta suostui tarjoukseen. Kesällä 1923 hänet kiinnitettiin Maytime -elokuvaan.

Bow ystävystyi elokuvakolumnisti Louella Parsonsin kanssa heinäkuussa 1923 tämän haastatellessa häntä The New York Morning Telegraphiin.[11] Kun Bow joutui vuonna 1931 iltapäivälehtien hampaisiin, Parsons puolusti häntä sanoen: ”Hän on niin virkistävän teeskentelemätön kuin hän ei olisi koskaan kohdannut minkäänlaisia keinoja teeskentelyyn” ja ”hänellä ei ole mitään salaisuuksia maailmalta, hän luottaa kaikkiin… hän on melkein liian hyvä…”.[38]

Preferred Pictures ja uran nousu 1923–1925
Clara Bow vuonna 1924

Bow matkusti New Yorkista Hollywoodiin, Kaliforniaan 22. heinäkuuta 1923.[38][36] Hänet koekuvattiin Preferred Picturesin johtajan B. P. Schulbergin toimistossa ja sen tuloksena hänet palkattiin yhtiön sopimusnäyttelijäksi.[39] Bow’n viikkopalkka oli noin 200 dollaria. Preferred Picturesilla Bow’n työtahti oli kiireinen, mutta roolit eivät tuoneet hänelle läpimurtoa. Bow sai edelleen positiivista huomiota, mutta kriitikot pitivät Preferred Picturesin tuottamia elokuvia heikkolaatuisina. Tuottaja lainasi Bow’ta estotta muiden studioiden elokuviin, joissa hän sai mahdollisuuden näyttää kykynsä. Bow käytti nämä tilaisuudet hyväkseen ja eteni vähitellen suurempiin kuvioihin.[4]

Maytime oli Bow’n ensimmäinen Hollywood-elokuva,[36] joka oli sovitus samannimisestä Broadway-musikaalista vuodelta 1917.[36] Maytimen kuvausten aikana Bow kiinnitettiin Poisoned Paradise -elokuvan pääosaan.[36][40] Ennen sitä häntä lainattiin First National Picturesille, missä hänen oli tarkoitus näytellä elokuvissa Nuoruuden naamio (1923) ja Painted People (1924). Ohjaaja Frank Lloyd kiinnitti Bow’n Nuoruuden naamion flapper-rooliin yli viidenkymmenen koe-esiintyjän joukosta.[38] Bow muisteli myöhemmin: ”Hän [Frank Lloyd] ei ollut löytänyt haluamaansa ja lopulta joku oli ehdottanut minua hänelle. Kun tulin hänen toimistoonsa, iso hymy levisi hänen kasvoilleen ja hän näytti aivan ikionnelliselta.”[27][36] Lloyd kertoi lehdistölle: ”Bow on ilkikurisen, viehättävän, aggressiivisen, äkkipikaisen, syvästi tunteellisen ja ihanteellisen aristokraattiflapperin henkilöitymä.”[36][41]

Nuoruuden naamio on yksi Bow’n uran alkuvaiheen menestyneimmistä elokuvista.[4] Muun muassa The New York Times ja Variety kehuivat hänen roolisuoritustaan.[42][43] Bow’n oli myös tarkoitus näytellä toista pääosaa Painted People -elokuvassa yhdessä Colleen Mooren kanssa. Naisille tuli kuitenkin erimielisyyksiä muun muassa roolijaon suhteen. Bow oli vihannut omaa rooliaan ja halusi näytellä Moorelle tarkoitetun osan.[44] Moore puolestaan kielsi elokuvan ohjaajaa ottamasta Bow’sta lähikuvia, ettei tämä varastaisi elokuvaa häneltä. Moore oli naimisissa elokuvan tuottajan kanssa,[36] joten Bow’n vastalauseet olivat turhia. Bow pakotti studion palkkaamaan toisen näyttelijän hänen tilalleen ja jätti elokuvaprojektin kolmen viikon jälkeen.[45] Mooren myöhemmin kertoman mukaan Bow oli ”lämmin, suloinen ja antelias tyttö, jolla oli paljon potentiaalia”.[36]

Clara Bow ja Donald Keith elokuvassa Ylioppilasheila (1925)

Loppuvuodesta 1923 Bow’n poikaystävä Arthur Jacobson muutti Hollywoodiin New Yorkista päästyään Preferred Picturesille kameramieheksi. Seuraavana vuonna Hollywoodiin muutti myös Bow’n isä Robert,[30] ja kolmikko asui jonkin aikaa yhdessä. Kun järjestely selvisi johtaja Schulbergille, hän antoi potkut Jacobsonille, peläten ”suuren tähtensä” joutuvan skandaaliin. Kun Bow sai tietää erottamisesta, hän repi sopimuksensa, heitti sen Schulbergin kasvoille ja sanoi, ettei tämä voinut ohjailla hänen yksityiselämäänsä. Jacobson sanoi myöhemmin: ”[Clara] oli suloisin tyttö maailmassa, mutta hänen päältään ei kannattanut kävellä tai tehdä hänelle vääryyttä.”[36][46] 7. syyskuuta 1924 julkaistussa The Los Angeles Times -sanomalehden artikkelissa kirjoitettiin Bow’n isän olevan liikemies ja Jacobsoniin viitattiin Bow’n veljenä.[47] Samana vuonna Bow’n ja Jacobsonin suhde päättyi.

Bow’lta ilmestyi vuonna 1924 yhteensä kahdeksan elokuvaa. Draamaelokuvassa Poisoned Paradise Bow teki ensimmäisen pääosansa Margot LeBlancina. Hän sai hyvät arvostelut ”älykkäänä pikkutulokkaana”. Elokuvassa Daughters of Pleasure Bow näytteli Marie Prevostin kanssa. Universal Studios lainasi Bow’ta melodraamaansa Viiniä ja naisia, jossa hän tekee ensimmäisen itsenäisen pääroolinsa. Kieltolakiajasta ja salakuljetuksesta kertova elokuva sekä Bow saivat kriitikoilta kiittävää palautetta.[36]

Clara Bow ja Conway Tearle elokuvassa ... ja naiset rakastavat heitä (1926)

Vuoden 1925 aikana Bow näytteli peräti viidessätoista elokuvassa,[4] joista kuusi hän teki Preferred Picturesille sopimuksensa alaisena. Yhdeksän muuta elokuvaa Bow teki muille elokuvastudioille, joita olivat muun muassa Warner Brothers ja Fox Film Corporation. Kesällä 1925 Bow oli aikakauslehti Motion Picture Classicin kannessa ja hänestä kirjoitettiin: ”Clara Bow näyttää ’hälyttäviä’ oireita tullakseen vuoden sensaatioksi…”. Loppuvuonna 1927 Bow kertoi työntäyteisinä vuosina 1924–1925 kuuluneensa samanaikaisesti peräti kolmeen eri kuvausryhmään. Hän kertoi myös palaneensa loppuun useamman kerran työpäivien venyessä jopa 18-tuntisiksi, ja itkeneensä itsensä uneen väsymyksestä.[27]

Bow’n sopimusyhtiö Preferred Pictures lainasi Bow’ta muille tuottajille 1500–2000 dollarin summilla viikolta.[36][48] Samalla studio maksoi hänelle viikkopalkkaa vain 200–750 dollaria. Bow kuitenkin rakasti elokuvien tekoa eikä välittänyt pienistä palkkioista.[30] Schulberg ajoi Preferred Picturesin lopulta konkurssiin lokakuussa 1925,[36] sillä studiolla oli velkoja yli 820 000 dollarin edestä mutta varoja vain hieman yli 1 400 dollaria.[49] Schulberg siirtyi pian Paramount Picturesin tuottajaksi ja Adolph Zukorin alaisuuteen. Schulbergin sopimuksen alaisena myös Bow liittyi Paramountiin.[4][50]

Bow’n viimeinen elokuva Preferred Picturesille oli Ylioppilasheila (1925), joka oli tuolloin hänen suurin menestyselokuvansa.[36] Ylioppilasheilassa Bow laajensi skaalaansa romanttiseen komediaan. Hän näytteli yliopisto-opiskelijaa Cynthia Dayta vastanäyttelijänään Donald Keith. Ylioppilasheila kuului esitysvuotensa suurimpiin yleisömenestyksiin. Elokuvalehti Photoplay tosin piti collegen ilmapiiriä ja Bow’n roolia epäuskottavina.[36][51] Jotkut arvostelijat olivat kuitenkin tyytyväisiä Bow’n aluevaltaukseen.[52] Timen mukaan ”Clara Bow pelasti elokuvan huvittavalla ja miellyttävällä näyttelemisellään…”. Filmauksen aikoihin Bow alkoi seurustella toisen vastanäyttelijänsä Gilbert Rolandin kanssa, josta tuli myös hänen ensimmäinen kihlattunsa.[33][36] Niin ikään 1925 Bow nähtiin muiden muassa elokuvissa Oikeusmurha, Apachityttö ja Erään naisen salaisuus.

Supertähteys Paramount Picturesilla 1926–1928
Bow vuonna 1927
Bow Hula-elokuvan kuuluisassa kohtauksessa vuonna 1927.

Vuonna 1926 Bow näytteli seitsemässä elokuvassa, joista viisi hän teki Paramountille. Näitä olivat ... ja naiset rakastavat heitä, Houkuttelevat huulet, Synti joka houkuttelee, Hän, joka suudella saa sekä Nykyaikaista nuorisoa, jossa hän esiintyi omana itsenään. Paramountilla Bow’sta tuli nopeasti supertähti ja suuri kassamagneetti etenkin elokuvien ... ja naiset rakastavat heitä ja Synti joka houkuttelee ansiosta.[4]

Loppuvuodesta 1925 Bow oli palannut New Yorkiin tekemään draamaelokuvan ... ja naiset rakastavat heitä. Hän näytteli yläluokkaista tyttöä Kittensiä ja sai myönteistä palautetta roolisuorituksestaan. Hän allekirjoitti 12. huhtikuuta 1926 ensimmäisen Paramount-sopimuksensa, johon sisältyi 750 dollarin viikkopalkka.[36][53]

Bow’n todellisena läpimurtona voidaan pitää Victor Flemingin komediaelokuvaa Synti joka houkuttelee, joka perustui Sinclair Lewisin romaaniin Mantrap (1926). Hän esitti manikyristi Alvernaa, joka tuo eloa kahden miehen yksinäisyyteen. Bow kertoi Alvernan olleen huono kirjassa, mutta tehneensä hänestä flirttailevan elokuvaversioon.[54] Hän sai suorastaan ylistäviä arvioita suorituksestaan, ja muun muassa Photoplay kirjoitti: ”kun hän on valkokankaalla, millään muulla ei ole merkitystä”.[55] The Reel Journal kirjoitti, että Bow’sta oli tulossa Gloria Swansonin manttelinperijä,[56] ja Carl Sandburg kehui hänen älykästä ja nopeaa työtään.[57] Bow’n Paramount-sopimusta pidennettiin elokuussa 1926 viiden vuoden sopimukseksi, johon sisältyi vuosittain nouseva, alkuun 1700 dollarin viikkopalkka.[48]

Vuosi 1927 oli todellinen jättimenestys Bow’lle; kaikki hänen elokuvansa olivat vuoden taloudellisesti ja kriittisesti menestyneimpiä. Vuonna 1927 Bow näytteli kuudessa Paramountin menestyselokuvassa, joita olivat Jokin, Eronneiden lapsia, Punatut huulet, Siivet, Hula ja Hanki itsellesi mies.

Jokin-elokuva toi Bow’lle lempinimen ”The It Girl” ja muutti hänet elokuvatähdestä elokuvalegendaksi. Ennen ”The It Girl” -nimitystä hänet tunnettiin ”The Brooklyn Bonfirena”.[3] ”The It Girlistä” kehittyi myös termi, joka tarkoittaa hetken suosituinta seksikästä naistähteä. Clara Bow oli ensimmäinen naisnäyttelijä, johon tuo käsite liitettiin. Koomisille väärinkäsityksille ja luokkaeroille perustuva Jokin oli vuoden 1927 suurimpia kassamagneetteja ja se rikkoi useita lippuluukkuennätyksiä.[4] Kriitikot ylistivät elokuvaa, erityisesti Bow’ta ja hänen roolisuoritustaan Betty Lou Spencenä. Nykyään Jokin-elokuvaa pidetään Bow’n merkittävimpänä elokuvana, sillä se symboloi Hollywoodin elämänmenoa 1920-luvulla.[4] Vuonna 2001 Jokin valittiin ”kulttuurisesti, historiallisesti tai esteettisesti merkittävänä” elokuvana säilytettäväksi Yhdysvaltain kongressin kirjaston National Film Registryssä.

Samana vuonna ilmestynyt William A. Wellmanin ohjaama sotaelokuva Siivet oli vuoden 1927 katsotuin elokuva. Se oli myös ensimmäinen parhaan elokuvan Oscarin voittanut elokuva sekä ensimmäinen elokuva, jossa esitettiin kahden miehen välinen suudelma. Siivet oli käsikirjoitettu uudelleen niin, että siihen saatiin rooli myös Bow’lle.[5][30] Hän ei itse ollut rooliinsa tyytyväinen: “Siivet on miesten elokuva ja minä olen vain kermavaahto piirakan päällä.”[58] Elokuva oli välitön menestys sen tultua ensi-iltaan. Siivet valittiin vuonna 1997 säilytettäväksi National Film Registryyn. Myös Bow’n tähdittämät Eronneiden lapsia ja Hula olivat vuoden 1927 menestyneimpiä elokuvia.

Bow oli vuoden 1928 suurin kassamagneetti.[28] Tällöin häneltä ilmestyi neljä elokuvaa: Punatukka, Parempi mainettansa, Laivaston pikku morsian ja Koska nyt on lauantai-ilta, joka jäi hänen viimeiseksi mykkäelokuvakseen.[59] Bow halusi mahdollisuuden näyttää kykyjään myös vaativammissa rooleissa ja esiintyi kokeilun vuoksi muutamissa draamaelokuvissa, mutta ne eivät menestyneet halutusti. Bow palasi hänelle ominaisiin flapper-rooleihin.[4] Vuoden 1928 loppuun mennessä Bow’sta oli tullut Hollywoodin parhaiten palkattu näyttelijä, joka ansaitsi viikossa peräti 5000 dollaria.[59]

Ensimmäiset äänielokuvat ja musikaalit 1929–1930
Marceline Day ja Bow elokuvassa Villikissa (1929)
” Hän oli Hollywoodin suosituin naistähti ja hän sai 30 000 fanikirjettä kuukaudessa. Mutta hän tiesi jo olevansa lopussa. ”

– Louise Brooks tavattuaan Bow’n äänielokuvaharjoituksissa[4]

Villikissa oli Bow’n ja Paramountin ensimmäinen äänielokuva. Bow oli saanut vain kaksi viikkoa aikaa valmistautua ensimmäiseen äänirooliinsa, kun taas Metro-Goldwyn-Mayer oli antanut omalle tähdelleen, Greta Garbolle, peräti kaksi vuotta aikaa valmistautua omaan äänielokuvadebyyttiinsä.[33] Villikissasta julkaistiin myös mykkäversio niihin elokuvateattereihin, joissa ei ollut vielä äänielokuvien esittämiseen tarvittavia laitteita. Elokuva sai sekalaiset arvostelut, ja etenkin Bow’n brooklyniläisaksentti sai kritiikkiä osakseen. Erään arvostelijan mukaan hänen äänensä oli ”pehmeä kontra-altto, napakka ja luonnollinen”, kun taas toisen mukaan hänellä oli ”karski äänensävy, joka ei ole kovin kevyttä herkille tärykalvoille”. Variety kirjoitti Bow’n äänen olevan ”tarpeeksi hyvä” selvitäkseen siirtymisessä mykkäelokuvasta äänielokuvaan. Suurin osa mediasta piti Bow’ta kaikesta huolimatta kelvollisena äänielokuvanäyttelijänä.[4] Sekalaisista arvioista huolimatta Villikissa oli yleisömenestys.

Kun äänielokuva alkoi tehdä tuloaan 1920-luvun lopulla, moni mykän kauden filmitähti epäonnistui siirtymisessä vanhasta trendistä uuteen. Bow’n äänenlaatu ja brooklyniläisaksentti eivät olleet ongelma hänelle itselleen, ihailijoilleen tai Paramountille. Vastoin yleistä luuloa, Bow’n ääni ei tuhonnut hänen elokuvauraansa. Todellisuudessa hän ei hyväksynyt tätä mullistavaa uutuutta, kuten eivät esimerkiksi Charlie Chaplin ja monet muutkaan mykkäelokuvien tähdet. Bow sanoi vihanneensa äänielokuvia ja kokeneensa suuria epäluuloja niitä kohtaan. Äänielokuvat olivat hänen mielestään ”jäykkiä ja rajoittavia”. Lisäksi Bow kärsi mikrofonikammosta, josta ei aluksi päässyt eroon. Silminnähden hermostunut Bow joutui tekemään monia uusintaottoja Villikissan kuvauksissa, koska hänen silmänsä olivat vaeltaneet koko ajan yläpuolella roikkuneeseen mikrofoniin.[59][60]

Bow piti asemansa Hollywoodin suurimpana kassamagneettina äänielokuvien Villikissa, Vaarallisia muotoja ja Tavaratalon tuulispää ansiosta.[28][59] Lokakuussa 1929 Bow kuitenkin kertoi olevansa hermorauniona ja saavuttaneensa murtumispisteen.[30] Tuolloin hän myös käytti rauhoittavia lääkkeitä.[61]

Clara Bow 1920-luvun naamiaisasussa.

Bow oli vuoden 1930 toiseksi suurin kassamagneetti, jolloin hän esiintyi elokuvissa Paramount on Parade, True to the Navy, Lempeä ja miljonäärejä sekä Hänen hääyönsä. Hän oli nyt laajentanut skaalaansa myös musikaaleihin.[59][62] ”All-star”-musikaalielokuvassa Paramount on Parade Bow teki harvinaisen laulunumeron ”I’m True to the Navy Now”. Lempeä ja miljonäärejä -elokuvassa hän lauloi kappaleet ”Believe It or Not, I’ve Found My Man”, ”Love Among the Millionaires”, ”Rarin’ to Go” ja ”That’s Worth while Waiting for”.[59]

Tauko elokuvista 1931–1932

Bow oli vuoden 1931 viidenneksi suurin kassamagneetti.[59] Tuolloin ensi-iltansa saivat draamakomedia Vaarallista peliä sekä draamaelokuva Kick In. Ensin mainittu oli vuoden 1931 menestyneimpiä elokuvia Yhdysvalloissa. Kuuluisuuden paineet, julkiset skandaalit, kiireisen työtahdin aiheuttama ylirasitus ja vahingollinen oikeudenkäynti sihteeri Daisy DeVoeta vastaan kuitenkin veivät Bow’n hauraan mielenterveyden. Hän joutui lopulta parantolaan huhtikuussa 1931 saatuaan hermoromahduksen.[30] Bow’n omasta pyynnöstä Paramount vapautti hänet hänen viimeisestä, sopimuksen alaisesta elokuvahankkeestaan, joka olisi ollut film noir nimeltä Suurkaupungin kadut (1931). Bow’n manageri B. P. Schulberg korvasi Bow’n rooliin naisystävänsä Sylvia Sidneyn. Vasta 25-vuotiaan Bow’n elokuvaura oli jo periaatteessa ohi.[31] Hän irtisanoutui Paramountilta, jonka suurin tähti hän oli ollut. Schulberg sai vuoden kuluessa potkut yhtiöstä ja ryhtyi itsenäiseksi tuottajaksi. Paramount oli menettänyt tällöin myös asemansa Hollywoodin suurimpana studiona Metro-Goldwyn-Mayerille.

1920-luvun lopusta 1930-luvun alkuun Bow oli useiden huhujen kohteena. Hänen seksielämäänsä koskevat juorut olivat suurin osa epätosia ja täysin keksittyjä.[33] The Coast Reporter -iltapäivälehti julkaisi skandaalinhakuisia syytöksiä Bow’sta vuonna 1931. Lehti syytti häntä ekshibitionismista, insestistä, lesboudesta, zoofiliasta, päihderiippuvuudesta, alkoholismista ja sukupuolitaudin tartuttamisesta. Lehden julkaisija yritti myös kiristää Bow’ta lupaamalla lopettaa perättömien juttujen kirjoittamisen 25 000 dollarin hinnasta.[33] Kiristys johti julkaisijan liittovaltion agenttien tekemään pidätykseen ja myöhemmin kahdeksanvuotiseen vankilatuomioon.[63]

Päästyään parantolasta kesäkuussa 1931 Bow suuntasi aviomiehensä kanssa Nevadaan maatilalle,[30] jota hän kutsui ”aavikkoparatiisikseen”. Hän antoi joulukuussa haastattelun, jossa hän kertoi palaavansa pian takaisin Hollywoodiin, vaikka oli päättänyt vetäytyä elokuvateollisuudesta loppuun palamisen vuoksi. Bow kertoi myös saaneensa terveyttään takaisin unen, ruoan ja liikunnan avulla.[64] Hän sanoi Hollywood-paluun syyksi ”tienata tarpeeksi rahaa voidakseni pysyä poissa sieltä”.[65]

Pian Hollywoodin kaikki studiot (Paramountia lukuun ottamatta[66]) – ja jopa ulkomaiset studiot – halusivat Bow’n elokuviinsa.[28] Muun muassa Mary Pickford halusi Bow’n näyttelemään sisartaan vuoden 1933 Salaisuuksia -elokuvaan.[67] Howard Hughes tarjosi Bow’lle kolmen elokuvan sopimusta[66] ja Metro-Goldwyn-Mayer halusi hänet pääosaan elokuvaan Punatukkainen Lilli (1932). Bow hyväksyi Punatukkaisen Lillin käsikirjoituksen, mutta lopulta hylkäsi tarjouksen Irving Thalbergin alkaessa vaatia häntä allekirjoittamaan pitkäaikaisen sopimuksen.[68] Tuottaja David O. Selznick halusi Bow’n naispääosaan George Cukorin ohjaamaan draamaelokuvaan Menestyksen hinta (1932), mutta RKO Picturesin johtajien mielestä kyseiset ”Hollywoodiin sijoittuvat elokuvat” eivät olleet menestyneet ennenkään ja kieltäytyivät tuotannosta. Kun Selznick oli saanut vakuutettua RKO:n johtajat elokuvan suhteen, Bow oli jo sitoutunut toiseen elokuvaan. Hän oli myös yksi niistä näyttelijättäristä, jotka olivat ehdolla Scarlett O'Haran rooliin elokuvaan Tuulen viemää (1939). Bow ei kuitenkaan koskaan tehnyt roolia varten koe-esiintymistä.[33]

Elokuvauran loppu

Bow allekirjoitti 28. huhtikuuta 1932 kahden elokuvan sopimuksen Fox Film Corporationin kanssa.[30] Kyseiset elokuvat, Rajua rakkautta (1932) ja Hoop-La (1933), jäivät hänen viimeisikseen. Bow sai kustakin elokuvasta palkaksi 250 000 dollaria.[28] Bow on maininnut Rajua rakkautta -elokuvan henkilökohtaiseksi suosikikseen.[69] Kriitikot ylistivät Bow’n roolisuoritusta ja vaikka elokuva ei kokonaisuutena saanut hyvää vastaanottoa, se oli kuitenkin yleisömenestys. Bow sai kiitettävät arvostelut myös joutsenlaulukseen jääneestä Hoop-La -elokuvasta, joka sekin oli yleisömenestys.[28] Vaikka Bow’n viimeiset elokuvat menestyivät hyvin, hän ei tuntenut enää intoa näyttelemiseen ja päätti omistautua kokonaan perheelleen.[4] Vasta 28-vuotias Bow päätti kymmenen vuotta kestäneen valkokangasuransa vuonna 1933.[5]

Imago

Clara Bow’ta on pidetty Hollywoodin alkuperäisenä ja ensimmäisenä flapper-tyyppinä, johon useimmat hänen valkokankaalla esittämänsä hahmot kuuluivat. ”Flapper” oli 1900-luvun alussa uudenaikaisena pidetty naistyyppi: koulutettu, naimaton ja käytökseltään epäsovinnainen. Jokin -elokuvan myötä Bow’sta oli tullut jazz-aikakauden kuumin nimi ja seksisymboli. Hänen roolihahmojensa ominaispiirteitä olivat energisyys, nuorekkuus ja seksuaalinen vetovoima, jotka viehättivät yleisöä kansainvälisesti.[30]

Bow oli näyttelijänä luonnonlahjakkuus. Hän kertoi vuonna 1929 vihaavansa harjoituksia, sillä ne veivät hänen voimansa. Uransa alusta asti Bow luotti lähes täysin suoraan toimintaan: “Kerro minulle, mitä minun pitää tehdä, niin teen sen.” Häntä ei koskaan pysäytetty kohtausta otettaessa, jos hän teki jotain spontaania tai ennalta-arvaamatonta.[36] David O. Selznickin mukaan Bow pystyi takomaan rahaa puolentoista miljoonan dollarin edestä minkälaisessa elokuvassa tahansa, kun taas toinen naisnäyttelijä pystyisi tuottamaan vain puoli miljoonaa dollaria samasta elokuvasta ja näyttelijäkokoonpanosta.[70]

Metro-Goldwyn-Mayerin tuottaja Paul Bern sanoi Bow’n olleen ”mitä erinomaisin tunnenäyttelijätär valkokankaalla, tunteellinen, yksinkertainen, lapsellinen ja suloinen”.[71] Vuosia Bow’n uran päättymisen jälkeen Victor Fleming vertasi häntä Stradivarius-viuluun: ”Kosketa häntä, niin hän vastaa neroudella.”[72] Ohjaaja William A. Wellman sanoi: “Elokuvatähteys ei ole näyttelytaitoa – se on persoonallisuutta ja temperamenttia – – Ohjasin kerran Clara Bow’ta. Hän oli sekopäinen ja järjetön, mutta mikä persoona!”[59][73] Käsikirjoittaja Adela Rogers St. John kirjoitti Bow’sta: ”Hänellä on todellista rohkeutta, koska hän elää rohkeasti.”[59]

Yksityiselämä
Clara Bow Robert-isänsä kanssa kesä­kuussa 1931. Clara luonnehti myöhemmin isäänsä nopea- ja terävä­mieliseksi.[74] Vaikka Robert oli alko­holisti, Clara piti hänet lähellään ja toisinaan asuttikin hänet luokseen.[28] Hän yritti aina järjestää isälleen töitä, muttei kuitenkaan onnistunut.[28]

Bow’lla oli uransa kulta-aikana kimurantti yksityiselämä, joka ei kuitenkaan haitannut hänen uraansa.[4] Hänen boheeminen elämäntapansa ja käytöstavat aiheuttivat pahennusta Hollywoodin vaikutusvaltaisissa piireissä.[75] Bow ei välittänyt heidän puheistaan vaan kertoi tekemisistään avoimesti.[4] Lisäksi lehdistö lisäsi omia liioittelujaan, mutta ne eivät vaikuttaneet Bow’n menestykseen ja asemaan. Bow alkoi kärsiä masennuksesta 1920-luvun lopulla.[76] Hänet oli myös suljettu Hollywoodin sosiaalisten tapahtumien ulkopuolelle, ja hän teki elokuvia toisensa jälkeen pitämättä kunnollista lomaa.[4]

Clara Bow seurusteli ensimmäisen kerran kameramies Arthur Jacobsonin kanssa vuodet 1923–1924. 1920-luvun aikana hänellä oli romanssit muun muassa Victor Flemingin, Gary Cooperin, Bela Lugosin ja Fredric Marchin kanssa. Bow’n ensimmäinen vakavampi parisuhde oli Gilbert Rolandin kanssa vuonna 1925, ja he olivat kihloissakin.[77]

Bow tapasi westernnäyttelijä Rex Bellin (oik. George Francis Beldam,[6] 1903–1962) elokuvan True to the Navy kuvauksissa vuonna 1930.[30][78] Bow ja Bell avioituivat Las Vegasissa 3. joulukuuta 1931.[67] Pariskunta rakensi Mojaven aavikolle Nevadaan suuren, 160 000 hehtaaria käsittävän Walking Box Ranch -maatilan. Bow kutsui paikkaa ”aavikkoparatiisikseen”. Pari muutti maatilalle Bow’n vetäydyttyä elokuvateollisuudesta vuonna 1933.[30] Vuosien mittaan heidän luonaan vieraili monia heidän näyttelijäystäviään, kuten Clark Gable, Carole Lombard, Errol Flynn, Norma Shearer ja Lionel Barrymore. Maatila listattiin myöhemmin National Register of Historic Places -rekisteriin.[59]

Bow’n ja Bellin esikoispoika Rex Larbow Beldam syntyi maatilalla 16. joulukuuta 1934. Toinen poika George Robert Beldam (George Beldam Jr.) syntyi 14. kesäkuuta 1938.[78] Rex Beldam vaihtoi isänsä kuoleman jälkeen nimensä Rex Anthony Bell Junioriksi. Bell Junior opiskeli lakia ja hänestä tuli menestynyt asianajaja-piirisyyttäjä Nevadassa. Hän kuoli 76-vuotiaana syöpään heinäkuussa 2011 Las Vegasissa.[78][79]

Bow ja Bell avasivat elokuussa 1937 The ’It’ Cafén Los Angelesiin lähelle Hollywood Boulevardia. Paikka suljettiin vuonna 1943.[80] Vuonna 1947 Bow vieraili ohimennen Truth or Consequences -radio-ohjelmassa, jossa hän oli mysteeriäänenä ”rouva Hushina”.[33] Bell jätti elokuvateollisuuden siirryttyään liikealalle ja Nevadan politiikkaan.[78] Hän joutui työnsä vuoksi olemaan paljon matkoilla, mikä sai Bow’n tuntemaan itsensä yksinäiseksi.[4]

Mielenterveysongelmat ja loppuvuodet

Elokuvauransa jälkeen Bow oli enimmäkseen poissa julkisuudesta. Hänen mielenterveysongelmansa alkoivat ilmetä 1940-luvun alussa. Vaikka perhe-elämä kärsi hänen jatkuvasta ailahtelustaan, perhe pysyi silti yhdessä.[4] Bow’sta alkoi tulla sosiaalisesti sulkeutunut.[81] Hän yritti itsemurhaa vuonna 1944 Bellin ollessa Yhdysvaltain edustajainhuoneella.[82] Vuonna 1945 Bell ja Bow luopuivat maatilastaan ja muuttivat lapsineen Las Vegasiin.[59] Vuonna 1947 Bow sai toisen hermoromahduksen.[28]

Vuonna 1949 Bow kirjautui sisään Connecticutin Hartfordissa sijaitsevaan mielenterveyskeskukseen. Tuolloin hänellä diagnosoitiin skitsofrenia.[26][16] Bow oli hakeutunut hoitoon hajanaisten vatsakipujen ja kroonisen unettomuuden takia. Hän kärsi unettomuudesta melkein koko elämänsä ajan, mikä johtui nuoruusajan traumoista.[30] Bow’ta hoidettiin sähköhoidoilla ja hänelle tehtiin useita psykologisia testejä. Hänen älykkyysosamääränsä todettiin olevan normaali, toisaalta hänellä väitettiin olleen muun muassa huono arvostelukyky ja asiattomat käytöstavat.[30][59] Bow’n kipujen todettiin olevan harhaluuloa ja hän sai diagnoosiksi skitsofrenian, vaikka hän ei kuullut ääniä tai hallusinoinut.[59] Lääkärit saivat myös tietää Bow’n joutuneen isänsä raiskaamaksi ollessaan teini-ikäinen.[33] Bow lähti mielenterveyskeskuksesta vuonna 1950, muttei palannut enää perheensä luo vaan muutti yksin bungalowiin lähelle lääkäriään Kalifornian Culver Cityyn.[16][30] Hän ja Bell pysyivät kuitenkin naimisissa ja näkivät toisiaan.[30]

Bellistä tuli Nevadan 21. varakuvernööri vuonna 1954, ja hän pysyi virassa kuolemaansa saakka.[6] Bell kuoli 58-vuotiaana sydänkohtaukseen 4. heinäkuuta 1962. Bow osallistui aviomiehensä hautajaisiin Kaliforniassa,[6] jolloin hän teki ensimmäisen julkisen esiintymisensä viiteentoista vuoteen. Bow’n isä Robert oli kuollut 85-vuotiaana vuonna 1959.[30]

Clara Bow asui bungalow’ssa kuolemaansa saakka ja poistui sieltä vain harvoin.[81] Hän vietti suurimman osan loppuelämästään jatkuvan hoidon ja huolenpidon alaisena.[4][30] Bow vietti päivänsä muun muassa lukemalla kirjoja ja sanomalehtiä, maalaamalla ja kirjoittamalla. Hän otti vain muutamia vierailijoita vastaan.[83]

Kuolema

Clara Bow kuoli 60-vuotiaana sydäninfarktiin 27. syyskuuta 1965 yksinäisenä ja unohdettuna.[5][69] Myöhään kuolinyönään hän oli katsonut televisiosta vanhaa Gary Cooperin elokuvaa.[33] Ruumiinavaus paljasti hänen kärsineen varhaisnuoruudessa kehittyneen sydänsairauden lisäksi myös valtimonrasvoittumistaudista.[59] Bow’n sydämestä havaittiin arpeutumaa aiemmasta diagnosoimattomasta sydäninfarktista.[84]

Bow haudattiin mausoleumiin Forest Lawn Memorial Parkin hautausmaalle Kalifornian Glendaleen kolme vuotta aiemmin kuolleen aviomiehensä vierelle.[26] Hänen arkunkantajinaan olivat Harry Richman, Richard Arlen, Jack Oakie, Maxie Rosenbloom, Jack Dempsey ja Buddy Rogers.[85] Bow’n omaisuus oli hänen kuolemansa aikaan yli puolen miljoonan dollarin arvoinen.[86] Hän jätti melkein koko omaisuutensa pojilleen.[69]

Bow’n hautakiveen on merkitty syntymävuodeksi virheellisesti 1907. Yhdysvaltain vuosien 1910 ja 1920 väestönlaskennan mukaan hän oli kuitenkin syntynyt vuonna 1905.[59]

Perintö

Clara Bow’n aikainen uran päättäminen sekä hänen nopea ja lopullinen katoamisensa parras­valoista ja julkisuudesta johti siihen, että hänet unohdettiin ajan myötä jo ennen kuolemaansa. Unohduksen myötä monia Bow’n elo­kuviakin katosi.[30] Kadonneita elokuvia ja niiden osia on löydetty vuosi­kymmenten aikana. Niitä on entisöity, pantu säilytykseen UCLA Film and Television Archive -arkistoon, Yhdysvaltain kongressin kirjastoon ja sen National Film Registryyn sekä julkaistu VHS:lle ja DVD:lle.[59] Bow’n 57:stä elo­kuvasta on vielä yhteensä 15 elokuvaa kokonaan kadonnut. Kuolemansa aikaan Bow oli niin unohdettu elo­kuva­teollisuudessa, että elo­kuva­historioitsijatkaan eivät muistaneet häntä. Muun muassa elokuvahistorioitsija Kevin Brownlow ei maininnut Bow’ta mykkä­elo­kuvista kertovassa kirjassaan The Parade's Gone By (1968). Louise Brooks, jolle oli omistettu kokonainen luku kirjassa, kirjoitti Brownlow’lle vihaisen kirjeen Bow’n mainitsemattomuudesta.[30] Brownlow korjasi myöhemmin laimin­lyöntiään Bow’ta kohtaan omistamalla melkein kokonaisen jakson hänelle vuonna 1980 esitetyssä televisio­dokumentissa Hollywood: A Celebration of the American Silent Film, jota varten hän haastatteli erityisesti Louise Brooksia.

Clara Bow toimi toisena esikuvana Max Fleischerin luomalle Betty Boop -sarjakuvahahmolle.[87] Bow oli esikuva myös Bérénice Bejon näyttelemälle Peppy Millerille elokuvassa The Artist (2011).[88] Clara Bow mainitaan Princen kappaleessa ”Condition of the Heart” hänen albumiltaan Around the World in a Day (1985). Vaihtoehtorockyhtye 50 Foot Wave kirjoitti kappaleen ”Clara Bow” vuoden 2005 debyyttialbumilleen Golden Ocean. Jennifer Tilly näyttelee Bow’ta elämä­kerrallisessa elokuvassa Return to Babylon (2013).

Palkinnot ja kunnianosoitukset
  • Bow sai elo­kuva­urastaan ja työstään viihde­teollisuuden hyväksi tähden Hollywoodin Walk of Famelle osoitteeseen 1500 Vine Street 8. helmikuuta vuonna 1960.[1]
  • Bow sai vuonna 1994 kunniakseen posti­merkin.[59]

Valikoitu filmografia
Pääartikkeli: Clara Bow’n filmografia
Vuosi Suomenkielinen nimi Alkuperäinen nimi Rooli
1922Valaanpyytäjän morsianDown to the Sea in Ships”Dot” Morgan
1923Nuoruuden naamioBlack OxenJanet Oglethorpe
1924Viiniä ja naisiaWineAngela Warriner
1925YlioppilasheilaThe Plastic AgeCynthia Day
1926...ja naiset rakastavat heitäDancing MothersKatherine ”Kittens” Westcourt
Synti joka houkutteleeMantrapAlverna
1927JokinItBetty Lou Spence
SiivetWingsMary Preston
HulaHulaHula Calhoun
1929VillikissaThe Wild PartyStella Ames
1932Rajua rakkauttaCall Her SavageNasa ”Dynamite” Springer

Lähteet
  • Bow, Clara & St. Johns, Adela Rogers: My life, by Clara Bow. Photoplay. Photoplay, helmi-, maalis- & huhtikuu 1928. (englanniksi)
  • Dimond, Tony: Clara Bow: Hollywood’s Lost Screen Goddess. Yhdistynyt kuningaskunta, 2012. (englanniksi)
  • Morella, Joe & Epstein, Edward Z.: The ”It” Girl. New York: Delacorte Press, 1976. ISBN 0440041279. (englanniksi)
  • Stenn, David: Clara Bow: Runnin’ Wild. New York: Doubleday, 1988. ISBN 0-385-24125-9.
  • Schulberg, Budd: Moving Pictures. –, 1981. (englanniksi)
  • Jacobson, Arthur: Arthur Jacobson: Interviewed by Irene Kahn Atkin, ”Directors Guild of American Oral History Series”. –, 1991. (englanniksi)

Viitteet
  1. Clara Bow Walk of Fame. Viitattu 24.5.2013. (englanniksi)
  2. Clara Bow: Biography Biography. Viitattu 24.5.2013. (englanniksi)
  3. Clara Bow (1905–1965) Golden Silents. Viitattu 24.5.2013. (englanniksi)
  4. Clara Bow Mykkaelokuvat. Viitattu 24.5.2013.
  5. Clara Gordon Bow (1905–1965) Geni. Viitattu 24.5.2013. (englanniksi)
  6. Rex Bell aka George Francis Beldam and Clara Bow Ancestry. Arkistoitu 6.1.2014. Viitattu 24.5.2013. (englanniksi)
  7. Drowne, Kathleen Morgan & Huber, Patrick: The 1920’s, s. 237. Greenwood Publishing Group, 2004. (englanniksi)
  8. Clara Bow The Los Angeles Times. Los Angeles: Austin Beutner. Viitattu 24.5.2013. (englanniksi)
  9. Clara Bow’s Biography Geocities. Arkistoitu 23.4.2001. (englanniksi)
  10. Stenn 1988, s. 159.
  11. Clara Bow: The Brooklyn Bonfire Infobarrel. 4.8.2011. Arkistoitu 6.1.2014. Viitattu 4.6.2013. (englanniksi)
  12. Sara Gordon (1880–1923) Geni. Viitattu 24.5.2013. (englanniksi)
  13. Stenn 1988, s. 7.
  14. Stenn 1988, s. 8
  15. Clara Bow: A Short Biography Clara Bow. Viitattu 24.5.2013. (englanniksi)
  16. The Original IT Girl The Glass Magazine. Viitattu 24.5.2013. (englanniksi) [vanhentunut linkki]
  17. Morella & Epstein 1976, s. 17.
  18. Stenn 1988, s. 11.
  19. Stenn 1988, s. 26.
  20. Stenn 1988, s. 5–6, 25, 322
  21. Morella & Epstein 1976, s. 24
  22. Stenn 1988, s. 10
  23. Stenn 1988, s. 12.
  24. Stenn 1988, s. 12–13
  25. Stenn 1988, s. 14
  26. The Final Resting Place of Clara Bow. Hollywood USA. Arkistoitu 18.5.2013. Viitattu 24.5.2013. (englanniksi)
  27. Bow, Clara & St. Johns, Adela Rogers.
  28. Starlight: Clara Bow Emol. Arkistoitu 29.9.2015. Viitattu 3.6.2013. (englanniksi)
  29. Morella & Epstein 1976, s. 39
  30. Dimond 2012.
  31. –. Ogden Standard Examiner, 17.12.1922, s. –. Ogden, Utah: (englanniksi)
  32. –. Davenport Democrat & Leader, 28.11.1923, s. –. Davenport, Iowa: (englanniksi)
  33. Clara Bow Squidoo. Arkistoitu 6.1.2014. Viitattu 4.6.2013. (englanniksi)
  34. Morella & Epstein 1976, s. 45
  35. Stenn 1988, s. 25
  36. Clara Bow: The ”It” Girl Infobarrel. 7.8.2011. Arkistoitu 19.4.2013. Viitattu 4.6.2013. (englanniksi)
  37. –. Variety, 29.12.1924, s. –. (englanniksi)
  38. Parsons, Louella. Real life story of Clara Bow (16-osainen) The San Antonio Light, (15.5.–4.6.1931)
  39. –. Morning Avalanche, 5.8.1923, s. –. (englanniksi)
  40. –. The Davenport Democrat & Leader, 9.9.1923, s. –. (englanniksi)
  41. –. Hamilton Evening Journal, 4.3.1924, s. –. (englanniksi)
  42. –. The New York Times, 2.12.1923, s. –. (englanniksi)
  43. –. Variety, 10.1.1924, s. –. (englanniksi)
  44. Stenn 1988, s. 40
  45. Jacobson 1991, s. 17.
  46. Jacobson 1991, 15–18.
  47. –. The Los Angeles Times, 7.9.1924, s. –. (englanniksi)
  48. –. Toledo News-Bee, 11.9.1926, s. –. (englanniksi)
  49. –. The New York Times, 22.10.1925, s. –. (englanniksi)
  50. Brooks, Louise. Lulu in Hollywood. 1982. s. 21
  51. –. Photoplay, 19.12.1925, s. –. (englanniksi)
  52. –. Charleston Daily Mail, 24.1.1926, s. –. (englanniksi)
  53. 12.4.1926, Contract Copy, Famous Players-Lasky – Clara Bow'n sopimus
  54. –. The Los Angeles Times, 15.7.1926, s. –. (englanniksi)
  55. –. Photoplay, 8/1926, s. –. (englanniksi)
  56. –. The Reel Journal, 7.8.1926, s. –. (englanniksi)
  57. Sandburg, Carl ja Bernstein, Arnie. The Movies Are: Carl Sandburg’s Film Reviews and Essays, 1920–1928. 2000
  58. Porter, Dawn. Howard Hughes: Hell’s Angel, 2010. s. 147
  59. Clara Bow: The Later Legend Infobarrel. 9.8.2011. Arkistoitu 2.6.2013. Viitattu 4.6.2013. (englanniksi)
  60. Goldbeck, Elisabeth. The Real Clara Bow, Motion Picture Classic, Syyskuu 1930
  61. Shirley, Lois: Empty Hearted. Photoplay, 29.10.1929, s. –. (englanniksi)
  62. Stenn 1988, s. 157–162
  63. Stenn 1988, s. 238
  64. –. San Antonio Light, 17.12.1931, s. –. (englanniksi)
  65. Morella & Epstein 1976, s. 265
  66. Stenn 1988, s. 240
  67. Morella & Epstein 1976, s. 259
  68. –. The Evening Independent, 18.2.1932, s. –. (englanniksi)
  69. The Death of Clara Bow Find a Death. Viitattu 24.5.2013. (englanniksi)
  70. –. The Day, 12.12.1931, s. –. (englanniksi)
  71. Thornley, Grace. Photoplay, s. 36, 6/1929
  72. St. Johns, Adela Rogers, The Hollywood Story, The American Weekly, 24.12.1950
  73. "In Hollywood with Erskine Johnson", Lowell Sunday, 27.4.1952
  74. Bow, Clara & St. Johns, Adela Rogers: My life, by Clara Bow. Photoplay, helmi-, maalis- ja huhtikuu 1928. (englanniksi)
  75. Stenn 1988, s. 116–117
  76. Clara Bow Notable Names Database. Viitattu 24.5.2013. (englanniksi)
  77. Clara Bow Whos Dated Who. Viitattu 24.5.2013. (englanniksi)
  78. Rex Bell B-Westerns. Viitattu 24.5.2013. (englanniksi)
  79. McMurdo, Doug & Smithlas, John L.: Rex Bell Jr., Former Clark County District Attorney, Dies at 76 Review Journal. 9.7.2011. Arkistoitu 13.6.2013. Viitattu 24.5.2013. (englanniksi)
  80. Stenn 1988, s. 353.
  81. Addison, Heather, Hollywood and the Rise of Physical Culture, 2003, s. 124–125
  82. Bushe, Alexandera: Clara Bow – Feminist Icon Mookychick. Viitattu 24.5.2013. (englanniksi)
  83. The Silencing of Clara Bow Gadfly Online. Viitattu 24.5.2013. (englanniksi)
  84. Stenn 1988, s. 281.
  85. Morella & Epstein 1976, s. 283
  86. Stenn 1988, s. 263, 266
  87. Charyn, Jerome: Gangsters and Gold Diggers: Old New York, the Jazz Age, and the Birth of Broadway, s. 222. Da Capo Press, 2004. ISBN 1-56025-643-5.
  88. Lopez, Annemarie: ”Berenice Bejo’s Silent Movie Role Gets Oscar Pundits Talking” The Week. 3.1.2012. Arkistoitu 11.1.2012. (englanniksi)
  89. Awards Granted by George Eastman House International Museum of Photography & Film Eastmanhouse. Arkistoitu 23.4.2013. Viitattu 24.5.2013. (englanniksi)
  90. Stars 500 (PDF) (ehdokaslista) American Film Institute. (englanniksi)
  91. Stars (lopullinen lista) American Film Institute. (englanniksi)


    Kirjallisuutta
    • Basinger, Jeanine, ”Flappers: Colleen Moore and Clara Bow”, Silent Stars, 1968.
    • Ball, Christina, ”The Silencing of Clara Bow”, Gadfly Online, 2001.
    • Gammel, Irene, ”Lacing up the Gloves: Women, Boxing and Modernity”, Cultural and Social History, 2012.
    • TCM Film Guide, Leading Ladies: The 50 Most Unforgettable Actresses of the Studio Era, 2006.
    • Vieira, Mark A., Sin in Soft Focus: Pre-Code Hollywood, 1999.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.