Cinéma vérité

Cinéma vérité -lajityyppiä on toisinaan kutsuttu myös ”tarkkailuelokuvaksi”,[5] varsinkin silloin, kun elokuvassa käytetään direct cineman (’suora elokuva’) tekniikoita eikä esimerkiksi lainkaan kertojaääntä. Toisiaan muistuttavien käsitteiden välillä on kuitenkin hienovaraisia mutta merkittäviä eroja. Direct cinema tallettaa tilanteita, joissa sekä kohde että yleisö ovat tietämättömiä kameran läsnäolosta. Yhdysvaltalaisen dokumenttielokuvan tutkijan Bill Nicholsin[6] mukaan kamera on näissä tilanteissa tarkkailijana, kärpäsenä katossa. Cinéma véritén kriitikot ovatkin nähneet usein ristiriidan tilanteissa, joissa elokuvallista totuutta etsitään ohjaamalla kohteiden huomio pois kameran läsnäolosta, mutta samanaikaisesti puututaan suoraan kameran tallentamaan todellisuuteen.

Cinéma vérité -elokuvat saattavat sisältää tyyliteltyjä kohtauksia ja elokuvantekijöiden ja kohteiden välistä vuorovaikusta, joka voi toisinaan yltyä suoranaiseksi provosoinniksi. Joidenkin teoreetikkojen mukaan cinéma vérité -tekijät pitävät elokuvantekijöiden ja elokuvakameran avointa läsnäoloa kohtauksissa parhaana tapana pyrkiä kohti totuuden paljastamista.[7][8][9]

Kameran läsnäolo tilanteissa tehdään ilmeiseksi, ja todellisia kohteita, ihmisiä ja tilanteita kuvataan tunkeilevalla tavalla. Cinéma vérité -elokuvantekijä pyrkii esittämään mahdollisimman objektiivisen totuuden. Hänen tavoitteenaan on saada katsojat tunnistamaan, että heidän aiemmin näkemänsä tavat esittää kuvattuja elämän osa-alueita ovat olleet petollisia ja harhauttavia. Tästä näkökulmasta elokuvantekijän tuleekin olla mukana luomassa ja käynnistämässä kuvaamiaan tilanteita. Erilaisten tavoitteiden ja käsitteiden merkityksestä ei ole kuitenkaan olemassa yleisesti hyväksyttyjä ja sovittuja määritelmiä edes cinéma vérite -lajityypin tekijöiden keskuudessa.

Esimerkiksi Pierre Perrault loi ja käynnisti itse tilanteet, jotka sitten kuvasi. Elokuvan Pour la suite du monden (1963) kuvauksissa hän pyysi vanhuksia pyytämään valaan. Tulos ei kuitenkaan ole dokumenttielokuva valaiden pyynnistä, vaan analyysi muistamisesta, perinteistä ja sukujuurista. Cinéma véritéssä on siten kyse myös elokuvan antropologisesta ulottuvuudesta ja kuvatun materiaalin sosiaalisista ja poliittisista vaikutuksista. Elokuvantekijöiden näkökulmasta ovat kaikki prosessin vaiheet ja osatekijät merkittäviä: miten elokuva kuvataan, mitä kuvataan, mitä kuvatulla materiaalilla tehdään ja miten elokuva esitetään yleisölle.

1950- ja 1960-luvun tapaan käsitellä dokumenttielokuvia eettisesti ja esteettisesti vaikutti toisen maailmansodan jälkeinen propaganda-analyysi ja tämän analyysin kritiikki. Cinéma véritén aiheita ovatkin totuuden ja todellisuuden käsittely elokuvallisesti. Myös 1970-luvun feministiset dokumenttielokuvat käyttivät usein cinéma vérité -tekniikoita. Näiden elokuvien ”realismia” on kuitenkin myöhemmin usein arvosteltu harhaanjohtavasta ja näennäisen realistisesta todellisuudenkuvan rakentamistavasta.[10][11]

»Edgar Morinin mukaan: "Totuudellisen elokuvan voi ymmärtää kahdella tavalla: voi joko teeskennellä, että pystyy paljastamaan todellisuuden, tai pyrkiä esittämään todellisuuden ongelman. Myös cinéma vérité on käsitetty kahdella erilaisella tavalla. Elokuvantekijä voi joko teeskennellä esittäneensä totuuden, tai pyrkiä kuvaamaan totuuden ongelmaa.»
(Edgar Morin[12])

Pioneerit

Muut

Cinéma véritén tekniikoita käytetään usein myös fiktioelokuvissa, esimerkkeinä Taistelu Algeriasta, Blair-Witch Project, Ihmisen pojat, Jimmy ja Judy , Rachel Getting Married, Cloverfield, Diary of the Dead, Districti 9, Harry Potter ja kuoleman varjelukset – osa 1, World Invasion: Battle Los Angeles, REC, Pelastakaa sotamies Ryan, Medusan sinetti ja Paranormal Activity.

1960-luvulla useat elokuvaohjaajat käyttivät käsikirjoitetuissa fiktioelokuvissaan cinéma vérité -tyylejä ja tekniikoita, esimerkiksi käsivarakuvausta. Näyttelijät improvisoivat kohtausten toimintaa ja dialogia, mikä toi elokuviin uudenlaista tuoreutta ja realismia. Edelleen elinvoimainen esimerkki on John Cassavetesin läpimurtoelokuva Faces (Kasvoja, 1968).[15] Cinéma vérité -tekniikoita on käytetty fiktioelokuvissa myöhemminkin, esimerkiksi elokuvissa Blair Witch Project ja Pelastakaa sotamies Ryan.

Cinéma véritén tekniikoita on käytetty lukuisissa televisiosarjoissa, esimerkiksi Homicide – pelon kadut, Salaiset kansiot, Sanctuary, Unelmien kentät, NYPD Blue, Hill Street Blues, Taisteluplaneetta Galactica, Shield – lain varjolla, The Thick Of It, Jäitä hattuun, Louie, Sukuvika, Reno 911! , Roskasakki ja useissa Law & Order -sarjojen jaksoissa.

Cinéma véritén vaikutus näkyy myös lukuisissa dokumenttisarjoissa, esimerkkeinä Amerikkalainen perhe, Lain nimessä, The Real World, Trauma: Life in the E. R., American High ja The first 48. Tyylin edelläkävijä televisiossa oli Orson Welles brittiläisessä televisio-ohjelmassaan Around the World with Orson Welles vuonna 1955.

• 16 millimetrin filmi
• Äänen synkronointi
• Pilottone[16]

• Eerola, Untamo: Cinéma vérité – Hetkestä kiinni Yle Vintti. 25.1.2000. Viitattu 1.3.2020.
• Römpötti, Harri: “Olisin halunnut vetää Rumsfeldia turpaan” – Errol Morris kuulustelee dokumenttiensa päähenkilöitä Yle Dokumentti. 28.11.2016. Viitattu 1.3.2020.
• McConnell, Robert: French Realism & Cinema Verite Parlez-vous.com. 1967. Arkistoitu 23.9.2012. Viitattu 1.3.2020. (englanniksi)
• Cinéma vérité Encyclopædia Britannica. Viitattu 1.3.2020. (englanniksi)
• What is Cinema Verite? Indie Film Hustle. 12.12.2019. Viitattu 1.3.2020. (englanniksi)
• Cinema Vérité & Direct Cinema, 1960–1970 California State University, Northridge. Viitattu 1.3.2020. (englanniksi)