Cimbalom

Cimbalom eli symbaali on dulcimerin kaltainen jaloilla seisova puoli­suunnikkaan muotoinen kielisoitin, jota soitetaan lyömällä sen kieliä kahdella kapulalla.[1] Sitä käytetään varsinkin Unkarissa sekä muuallakin itäisessä Keski-Euroopassa entiseen Itävalta-Unkariin kuuluneissa maissa sekä lisäksi Kreikassa. Vanhastaan se on ollut ennen kaikkea mustalais­orkesterien soitin[1], mutta nykyisin sitä pidetään Unkarin kansallis­soittimena.[2]

cimbalom
Soitinryhmä kielisoittimet
Alkuperämaa / -alue Itäinen Keski-Eurooppa, erityisesti Unkari
Samankaltaisia soittimia dulcimer

Diskanttipuolella jokaista säveltä vastaa neljä teräs­kieltä, jotka on viritetty unisonoon. Bassopuolella kutakin säveltä vastaa kolme kieltä, jotka on päällystetty kuparilla ja jotka on myös viritetty unisonoon. Hornbostelin–Sachsin soitin­luokituksessa cimbalonilla on numero 314.122-4,5.[3]

Soittimen unkarin­kielinen nimi on cimbalom.[4] Samoin kirjoitettuna sana on myös englannin kielessä soittimen yleisin nimi[5]. Suomessa soittimesta on käytetty myös nimitystä symbaali, joka on tullut tunnetuksi varsinkin Kaustisen Kansan­musiikki­juhlien vaikutuksesta[2], mutta se voi aiheuttaa myös sekaannusta, sillä varsinaisesti sana tarkoittaa lautasia[2], minkä ohella sanaa käytetään muutamista muistakin erilaisista soittimista.[4] Dulcimerin ja cimbalomin kaltaisiin soittimiin kuuluu myös Lähi-idässä käytetty santur.

Historia

Varhaisin tieto dulcimerin kaltaisesta kieli­soittimesta, jonka kieliä lyötiin palikoilla, on eräässä assyrialaisessa reliefikuvassa noin vuodelta 3500 eKr. Vanhalla ajalla kaikilla Välimeren alueen kansoilla sekä monilla Aasian kansoilla oli soittimesta oma muunnelmansa, joilla oli monia eri nimiä.

Kansanomaisen varsinkin Itävalta-Unkarin romaneilla yleisen dulcimerin pohjalta Pestissä, Unkarissa asunut pianonrakentaja József Schunda kehitti konsertticimbalomin, jollaisia vuonna 1874 alettiin valmistaa sarjatuotantona.[6] Unkarin kuninkaallisen ooppera­orkesterin jäsen Géza Allaga laati ensimmäisen konsertticimbalomin soiton oppikirjan, josta julkaistiin neljäs painos vuonna 1889.

Konsetticimbalom tuli suosituksi Itävalta-Unkarin kaikkien etnisten ryhmien keskuudessa, ja sitä soittivat niin unkarilaiset, juutalaiset[7] kuin slaavilaisetkin muusikot samoin kuin nimellä lautari tunnetut romani­muusikot. Soitin yleistyi 1800-luvun lopulla, ja se syrjäytti myös romanialaisten ja moldovaaisten kansan­musiikki­yhtyeiden aikaisemmin käyttäneen kobzan.[8] Transilvaniassa ja Baanaatissa erityisen suosituksi tuli tonaalisempi, runsaasti arpeggioita sisältävä musiikkityyli.

Tyypit

Kansanomaiset dulcimerit

Kansanomaisista dulcimereista, joiden kieliä lyödään palikoilla, käytetään yleensä paikallisia nimiä, mutta laajalti Keski- ja Itä-Euroopassa ne tunnetaan nimellä cimbalom tai jollakin sen erikielisistä muunnoksista (esimerkiksi cymbalom, cymbalum, tsymbaly, tsimbl, cimbál, cimbale). Nämä soittimet voivat erota toisistaan kokonsa, virityksensä, kieltensä lukumäärän ja palikoiden käyttö­tavan osalta. Niitä soittaa yleensä vain yksi muusikko, jolla usein on nauha niskansa takana, ja soitin nojaa hänen rintaansa vastaan. Kuten konsertti­cimbalomia, myös kansan­omaisia dulcimereja soitetaan lyömällä kieliä kahdella palikalla. Palikat ovat kuitenkin yleensä noin puolta lyhempiä kuin konsertti­cimbalomin palikat, ja usein niistä puuttuu pehmuste kieliin iskevästä osasta. Näissä soittimissa ei myöskään ole sammutin­mekanismia, vaan soittaja käyttää käsiään, sormiaan ja jopa käsivarsiaan kielten värähtelyjen pysäyttämiseen. Viritys käsittää usein vain osan kromaattisen asteikon sävelistä, toisinaan vain diatoniset sävelet, ja vaihtelee alueellisesti, kun taas konsertti­cimbalomissa ovat kaikki kromaattiset sävelet. Näiden soittimien rakenne liittyy paljon läheisemmin siihen musiikki­tyyliin, jonka soittamiseen ne on tarkoitettu, kuin on laita konsertti­cimbalomin. Kansan­omaisesta dulcimerista on monia paikallisia versioita eri puoilla Itä-Eurooppaa.

Konsertticimbalom

József Schundan Budapestissa vuonna 1874 kehittämä konsertti­cembalom on äänialaltaan ja painoltaankin lähempänä pientä pianoa kuin aikaisempia kansanomaisia dulcimereja. Schundan cimablomissa oli aikaisempia raskaampi kehys, joka teki soittimen vakaammaksi ja lisäsi äänen­voimakkuutta. Kielten lukumäärää oli myös lisätty, ja soitin oli varustettu pedaalilla, jolla äänen­voimakkuutta voitiin säätää. Siinä oli myös neljä irrotettavaa tukijalkaa. Konsertti­cimablomia soitetaan edelleen enimmäkseen lyömällä sen kieliä palikoilla, vaikka muitakin soitto­tekniikoita käytetään.

Chundan ajoista lähtien konsertti­cimablomit ovat olleet täysin kromaattisia. Schuncan soittimien ääniala käsitti neljä oktaavia ja terssin ulottuen suuren oktaavinC:stä kolmi­viivaiseen e:hen.[9] Konsertti­cimbalom löysi pian tiensä muillekin silloisen Itävalta-Unkarin alueille ja myös naapuri­maihin kuten Romaniaan, Ukrainaan ja Moldovaan. Cimbalom on jatkuvasti kehittynyt, ja nyky­aikaisissa konsertti­soittimissa on Schundan versioon tehty monia parannuksia. Niiden ääniala saattaa olla viidenkin oktaavin laajuinen ulottuen kontraoktaavin A:sta kolmi­viivaiseen a:han.

Nykyaikaiset cimbalomien valmistajat tekevät myös pienempiä soittimia. Osa niistä on hieman kevyempiä versioita Schudan alkuperäisestä konsertti­soittimista, osa taas kannattavia soittimia, joissa niissäkin on täysin kromaattinen asteikko, mutta joissa ääniala ei ulotu yhtä mataliin säveliin. Samat valmistajat rakentavat edelleen myös perinteisiä kansan­omaisen tyylin mukaisia soittimia.

Melnytso-Podilskin työpaja Ukrainan Tšernihivissä valmisti 1950-luvulta 1980-luvulle saakka konsertti­cimbalomin kaltaisia, mutta pienempiä ja helpommin kuljetettavia soittimia, joissa niissäkin olivat mukana irrotettavat jalat ja sammuttajat.

Koekäyttöön valmistettuja cimbalomeja
Tafelberg

Harry Partch valmisti sarjan sitroja, joita hän kutsui harmonisiksi kaanoneiksi. Glenn Branca valmisti palikalla soitettivia pöytä­sitroja, joita hän sanoi nuija­kitaroiksi, ja Yuri Landman rakensi Liam Finnille ja The Dodos -yhtyeelle sähkö­käyttöisiä palikoilla soitettavia 24-kielisiä sitroja, joita hän nimitti Tafelberg -rumpu­kitaroiksi. Myös Boredoms-yhtyeellä on konsertti­lavoilla käytettävä soitin, jota käytetään cimbalomin tavoin. Useimmissa tavallisissa cimbalomeissa kutakin säveltä vastaa useampi samalle korkeudelle, unisonoon viritetty kieli. Sitä vastoin Brancan, Landmanin ja Boredomin soittimissa käytetään viritysjärjestelmää, joissa kunkin ryhmän kielet on viritetty oktaavin päähän toisistaan. Täten on luovuttu tavallisissa cimbalomeissa samaa säveltä vastaavista kolmen tai neljän kielen ryhmistä ja myös siitä, miten pianossa kutakin säveltä vastaa yleensä kolme samalle korkeudelle viritettyä kieltä, jotka soivat samaa kosketinta painettaessa. Partchin soittimissa on muutoinkin kokonaan toisenlainen viritys­järjestelmä. Brancan uusi viritys tuli tutuksi myös Sonic Youthille, joka otti vastaavan järjestelmän käyttöön myös sähkö­kitaroissa. Tällä tavalla saatiin aikaan heidän kitaroilleen tyypillinen sointiväri.

Sävellyksiä cimbalomille

Klassista ja nykymusiikkia

Monet säveltäjät ovat säveltäneet cimbalomille. Zoltán Kodály käytti soitinta laajasti orkesteri­sarjassaan Háry János, joka osaltaan teki cimbalomin tunnetuksi Itä-Euroopan ulko­puolellakin. Myös Igor Stravinsky oli siitä hyvin kiinnostunut. Hänellä itselläänkin oli cimbalom, jonka hän oli ostanut kuultuaan Aladaár Ráczin soittavan sellaista. Cimbalom esiintyy hänen baletissaan Renard (1915–1916)[2], hänen Ragtimessään yhdelle­toista soittimelle, teoksen Les Noces alku­peräis­versiossa (1917) ja neljässä venäläisessä laulussaan.[10] Franz Liszt käytti cimbalomia teoksessaan Ungarischer Sturmmarsch[2] (1876) sekä Unkarilaisen rapsodian nro 6 orkesteri­versiossa. Béla Bartók käytti sitä rapsodiassa nro 1 viululle ja orkesterille (1928).

Myöhemmin muun muassa Pierre Boulez, Peter Maxwell Davies, Peter Eötvös, György Kurtág, Miklós Kocsár ja Louis Andriessen ovat käyttäneet cimbalomia monissa teoksissaan. Henri Dutilleux käytti sitä teoksissaan Mystère de l'Instant kamari­orkesterille sekä L'arbre des songes viululle ja orkesterille. Elvis Costellon orkesteri­baletissa Il Sogno on useita laajoja cimbalomilla soitettavia osuuksia. Sitä käytetään myös Harrison Birtwistlen oopperoissa Gawain ja The Minotaur. Niin ikään se esiintyy John Adamsin laajassa sinfonisessa oratoriossa The Gospel According to the Other Mary vuodelta 2012 [11] sekä dramaattisessa sinfoniassa Scheherzade.2 vuodelta 2014.[12] Lisäksi Debussyn valssista La plus que lente on tehty cimbalomille sovitus, jonka säveltäjä hyväksyi mutta ei jota hän ei lukenut omien teostensa joukkoon. Tämä sovitus tuli varsin suosituksi, kun Budapest Gypsy Symphony Orchestra esitti sen osana ohjelmistoaan vuonna 1985 alkaneella maailman­kiertueellaan.

Elokuvat ja televisio

Cimbalomia on toisinaan käytetty elokuvissa varsinkin sellaisissa kohtauksissa, joissa tarkoituksena on herättää vierasmaalainen tunnelma. Se esiintyy esimerkiksi elokuvassa Naisreportteri rakastuu (1945), jossa sitä soitetaan Felixin (S. Z. Sakall) unkarilaisessa ravintolassa Manhattanilla. Muita vanhoja elokuvia, joissa se esiintyy, ovat Kapteeni Blood (1935), The Divorce of Lady X (1938) sekä Sherlock Holmes ja salainen ase (1943).

Uudempia elokuvia, joissa cimbalom esiintyy, on esimerkiksi Yön kuumuudessa (1967). Carmine Coppola sävelsi elokuvaa The Black Stallion (1979) varten cimbalomille osuuden, jonka tarkoituksena oli korostaa majesteettisen hevosen arabialaista alkuperää. Miklós Rózsa käytti cimbalomia tieteiselokuvan The Power (1968) päteemassa ja kautta koko elokuvan. John Barry käytti sitä elokuvan Salaisen agentin kansio (engl. The Ipcress File, 1965) sekä televisiosarjan Veijareita ja pyhimyksiä (1971) tunnussävelmässä; kummassakin sitä soitti John Leach.[13] James Horner käytti soitinta elokuvassa Star Trek III: Spockin paluu (1984). Lisäksi John Williams käytti sitä vähemmän huomiota herättäen muun muassa elokuvassa Kadonneen aarteen metsästäjät (1981). Howard Shore sävelsi Peter Jacksonin elokuvaan Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia (2002) cimbalomilla soitettavan osuuden, jonka tarkoituksena oli kuvata Klonkun halpamaista luonnetta. Cimbalomille ovat säveltäneet elokuvamusiikkia myös Hans Zimmer elokuvaan Sherlock Holmes (2009) sekä Alexandre Desplat elokuviin Kultainen kompassi (2007) ja Benjamin Buttonin uskomaton elämä (2008).

Lalo Schifrin sävelsi cimbaloille useita osuuksia televisiosarjaa Vaarallinen tehtävä varten. Muutamat niistä toistuivat sarjassa säännöllisesti.

Debbie Wiseman sävelsi BBC:n televisiosarjaan Dickensian (2015–2016) cimbalomille osuuden, jonka soitti Greg Knowles.

Schundan cimbalom 1800-luvun lopulta, Emil Richardsin kokoelmista

Rock

Romanialainen rockyhtye Spitalul de Urgenta on usein käyttänyt cimbalomia, ja yhtyeen joissakin kokoonpanoissa on jopa ollut mukana päätoiminen cimbalomin soittaja. Cimbalomia soittivat myös eräät vierailevat muusikot Alan Parsonsin albumeilla "I Robot" ja "Tales of Mystery and Imagination" sekä kokeellisen rock-yhtyeen Mr. Bungle albumeilla Disco Volante ja California. Kokeellinen performanssitaiteilijaryhmä Blue Man Group on myös käyttänyt cimbalomia esityksissään.[14] Newyorkilainen multi-instrumentalisti Rob Burgerin albumilla L'Entredeux (2008) cimbalomia soitti tucsonilainen laulaja Marianne Dissard.

Populaarimusiikissa

Mary Hopkinin levyttämässä laulussa Those Were the Days (suomennettuna Oi niitä aikoja) esiintyy cimbalomia soittava Gilbert Webster, Lontoon Guildhall School of Music and Draman professori.[15]

Levinneisyys ja nimet

Cimbalomin kaltainen soitin tunnetaan monissa maissa eri nimillä, ja sille on olemassa erilaisia soittotyylejä. Muutamia siitä eri maissa ja kielissä käytettyjä nimiä ovat:

Lähteet
  1. ”Cimbalom”, Tammen musiikkitietosanakirja, 2. osa (M–Ö), s. 190. Tammi. ISBN 951-30-5916-2.
  2. ”Dulcimer”, Otavan iso musiikkitietosanakirja, 2. osa (Dallapiccola–Hervé), s. 94. Otava, 1977. ISBN 951-1-04191-6.
  3. Tasas Baran: The Cimbalom World, s. 15. Lviv: Svit, 1999. ISBN 5-7773-0425-7.
  4. Annukka Aikio (toim.): ”Symbaali”, Uusi sivistyssanakirja, s. 586. Otava, 1973. ISBN 951-1-00944-3.
  5. Stanley Sadie, Alison Latham (toim.): The Norton Grove Concise Encyclopedia of Music, s. 156. Lontoo: Macmillan Press Ltd., 1988. ISBN 0333-432363.
  6. Taras Baran: The Cimbalom World, s. 21. Lviv: Svit, 1999. ISBN 5-7773-0425-7.
  7. Henry Sapoznik, Pete Sokolov: The Compleat Klezmer, s. 11–12. Tara Publications, 1987. ISBN 0-933576-10-7.
  8. Romanian music eliznik.org.uk. Arkistoitu 10.6.2007. Viitattu 27.4.2017.
  9. Ida Tarjáni Tóth, Jószef Falka: Cimbalomiskola 1, s. 101. Editio Musica Budapest, Z. 2528, 1958.
  10. Igor Stravinsky, Complete Works musicsalesclassical.com. Viitattu 27.4.2017.
  11. Alex Ross: John Adams's The Other Mary "Sacred Dissonance". The New Yorker, 18.6.2012. Artikkelin verkkoversio.
  12. Anthoy Tommasini: Review: John Adams Unveils "Scheherazade.2," an Answer to Male Brutality. The New Times, 27.3.2015. Artikkelin verkkoversio.
  13. John Leach, English Cimbalom Player, Dead at 82 14.7.2014. Film Music Society. Viitattu 27.4.2017.
  14. Blue Man Group: Blue Man Instruments blueman.com. Arkistoitu 30.3.2009. Viitattu 27.4.2017.
  15. Matt Hurwitz: Thrillington. Good Day Sunshine, {{{Vuosi}}}, nro 78. Artikkelin verkkoversio.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.