Cicero

Nuori Cicero lukee, Vincenzo Foppan maalaus noin vuodelta 1464.

Cicero syntyi Arpinumissa Latiumissa hyväosaiseen ritarisäätyiseen perheeseen, jolla ei kuitenkaan ollut yhteyksiä hallitsevaan aristokratiaan. Hän muutti nuorena Roomaan ja sai tasokkaan koulutuksen. Plutarkhoksen mukaan hän oli pystyvä oppilas, joka herätti huomiota kyvyillään. Cicero sai tilaisuuden opiskella lakia Quintus Mucius Scaevolan johdolla. Filosofiaa hänelle opettivat aluksi epikurolainen filosofi Faidros sekä akatemialainen filosofi Filon Larissalainen.[2] Cicero oli kiinnostunut monista aloista, erityisesti runoudesta. Hän oli ihastunut kaikkeen kreikkalaiseen ja toivoi jopa tulevansa haudatuksi Kreikkaan.^lähde?

Vuosina 89 eaa.–88 eaa. seitsemäntoistavuotias Cicero palveli liittolaissodassa Gnaeus Pompeius Strabon ja Lucius Cornelius Sullan joukoissa. Ciceroa sotiminen ei liiemmin huvittanut ja hän suuntautui asianajajan uralle. Vuonna 80 eaa. hän matkusti veljensä kanssa Kreikkaan, kun hän oli ärsyttänyt diktaattori Sullaa puolustamalla oikeudessa tämän vastustajaa. Kyseessä oli sekä varotoimenpide että mahdollisuus vierailla häntä kiehtoneessa maassa. Osatekijänä oli myös se, että Cicero oli menettänyt äänensä, oletettavasti ainakin osittain siihen asti käyttämänsä retorisen tyylin takia. Ateenassa Ciceron opettajana toimi keskiplatonilainen filosofi Antiokhos Askalonlainen.[3] Reettori Apollonios Molon opasti Ciceroa kurkunpäälle sopivamman puhetyylin löytämisessä.^lähde?

Palattuaan Roomaan Cicero meni naimisiin ja sai kaksi lasta. Hän jatkoi työtään asianajajana, sekä opiskeli filosofiaa. Roomassa Ciceron opettajana toimi hänen talossaan asunut Diodotos,[4] joka opetti hänelle stoalaista filosofiaa ja logiikkaa. Cicero valittiin kvestoriksi Sisiliaan vuonna 75 eaa., vaikkei hän ollutkaan suorittanut virkaa normaalisti edeltänyttä kymmenen vuoden armeijapalvelusta.[5] Ciceron mukaan Sisiliassa ollessaan hän näki Arkhimedeen hautakiven, johon oli kaiverrettu tämän lempilause geometriasta.^lähde?

Palattuaan Roomaan Cicero jatkoi menestyksekkäästi asianajajana. Hän tuli kuuluisaksi korruptoituneen Sisilian maaherran Gaius Verreksen syytöspuheesta elokuussa 70 eaa. Sisilialaiset olivat pyytäneet häntä asianajajakseen, koska heillä oli muistissa Ciceron oikeudenmukainen toiminta kvestorina. Verrestä puolusti kuuluisa asianajaja Hortensius Hortalus. Cicero voitti jutun, mikä lisäsi hänen mainettaan. Hän jakoi palkkioksi saamansa viljan kansanjoukoille.^lähde?

Ciceron edistymistä politiikassa kuitenkin häiritsi hänen sukutaustansa. Hän oli homo novus (uusi mies, ”nousukas”[6]), ensimmäinen senaattiin noussut suvussaan, ja siksi elämänsä loppuun asti jossain määrin ulkopuolinen. Edellinen konsuliksi asti edennyt homo novus oli ollut Marius, joka oli selvinnyt niin pitkälle lähinnä voimalla. Tämän vuoksi Ciceron luontainen kannatuspohja oli kapea ja liittolaisten etsintä vaikeaa. Uransa aikana hän ajautui samaan rintamaan niinkin erilaisten hahmojen kuin Pompeius ja Octavianus kanssa. Tasavallan tila oli jo varsin epävakaa Mariuksen ja Sullan kiistojen jäljiltä. Tämä kaikki edelleen vaikeutti hänen yrityksiään ajaa ohjelmaansa tasavallan pelastamiseksi.

Cicero valittiin vuonna 69 eaa. ediiliksi ja 66 eaa. preettoriksi. Tällöin hän piti ensimmäistä kertaa merkittävän poliittisen puheen, jolla tuettiin Pompeiukselle myönnettäviä valtuuksia. Usein valtaeliitin ulkopuolelta tulleiden poliitikkojen ura päättyi tähän, mutta Cicero päätti pyrkiä tasavallan korkeimpaan virkaan konsuliksi. Vuoden 64 eaa. syksyllä käydyssä vaalissa häntä vastaan asettuivat senaattorisäätyiset Catilina ja Gaius Antonius Hybrida. Ensimmäisellä oli ongelmia julkisuuskuvansa kanssa, jälkimmäistä ei liiemmin arvostettu. Vaalikampanja sisälsi runsaasti loanheittoa, johon myös Cicero osallistui innolla. Osa hänen vaalipuheestaan senaatissa on säilynyt. Cicero voitti, Antonius oli toinen.

Näin Cicerosta tuli vuoden 63 eaa. konsuli. Hän oli tuolloin juuri saavuttanut konsulinvirkaan vaaditun, 42 vuoden minimi-iän. Konsulivuonnaan hän sai muun muassa kaadettua Servilius Rulluksen esittämän maalain, joka olisi lisännyt Crassuksen ja Caesarin vaikutusvaltaa. Lisäksi hän puolusti oikeudessa useita henkilöitä etenkin Caesarin syytöksiltä.

Cicero hyökkää Catilinaa vastaan senaatissa, Cesare Maccarin maalaus noin vuodelta 1888.

Konsulivuoden merkittävin tapahtuma kuitenkin oli, kun hän paljasti senaatissa Catilinan salaliiton tasavallan kaatamiseksi. Catilina oli edellisen vuoden vaalitappiosta sisuuntuneena päättänyt pyrkiä uudelleen konsuliksi. Hänen taloudellisesti järjetön vaaliohjelmansa lupasi muun muassa yleistä velka-armahdusta. Ilmeisesti tarkoituksena oli saada velkaantuneet senaattorit käskemään klienttejään äänestämään tätä. Tämä lupaus itsessään oli tarpeeksi horjuttamaan kaupungin taloutta. Lisäksi ilmassa leijui väkivallan uhka, kun kaupunkiin saapui veteraaneja Catilinan tueksi. Cicero päätti ryhtyä toimiin. Hän pyysi lykkäystä konsulinvaaliin. Senaatti päätti lykätä vaalia muutamalla päivällä. Cicero antoi ymmärtää Catilinan valinnan olevan uhka muun muassa hankkimalla suojakseen vaalipäiväksi näyttävän turvajoukon. Lopulta, kun vaali heinäkuussa järjestettiin, Catilina jäi taas valitsematta.

Catilina oli saanut tarpeekseen ja päätti turvautua laittomiin keinoihin. Ciceron oli kuoltava. Murhan oli määrä tapahtua 28. lokakuuta. Catilina suunnitteli hiipivänsä joukkoineen yöllä Roomaan, jossa tapettaisiin Ciceron lisäksi myös lukuisia muita senaattoreita. Tieto kuitenkin vuosi salaliittolaisten piiristä ja Cicero sai kuulla suunnitelmasta. Hän paljasti tiedot senaatille. Tässä yhteydessä Ciceron aloitteesta senaatti antoi uhkavaatimuksen (senatus consultum ultimum) salaliittolaisia vastaan. Salaliittolaiset päättivät lykätä toimiaan ja lokakuu sujui rauhallisesti. Heitä ei voitu kuitenkaan pidättää, sillä pitäviä todisteita ei ollut. Marraskuussa salaliittolaiset päättivät ryhtyä uuteen, entistä laajempaan yritykseen.

Cicero kuuli näistäkin suunnitelmista. Todisteita ei kuitenkaan edelleenkään ollut, joten hän päätti turvautua vahvimpaan aseeseensa: sanoihin. Cicero piti senaatissa useita syytöspuheita Catilinaa vastaan. Näistä ensimmäinen oli suunnattu suoraan Catilinalle, muut enemmän senaatille ja kansalle. Näitä puheita on pidetty retoriikan mestariteoksina.

Ensimmäinen puhe oli jokseenkin suora uhkavaatimus Catilinalle. Hänen tuli häipyä kätyreineen välittömästi. Ensimmäisestä puheesta tunnetaan laajalti sen alku. Cicero aloitti kysymällä retorisesti: ”Kuinka kauan, Catilina, aiot käyttää hyväksi kärsivällisyyttämme?” (”Quousque tandem abutere Catilina patientia nostra?”). Elämään on jäänyt myös lause ”Oi aikoja, oi tapoja!” (”O tempora, o mores!”). Catilina pakeni Roomasta Etruriaan ilmeisesti tarkoituksenaan kerätä lisäjoukkoja. Hänen jälkeensä jäi kuitenkin useita hänen kannattajiaan, jotka Cicero sai tunnustamaan aikeensa senaatille. Catilinan tukijat olivat olleet salaisessa yhteydessä galliheimo allobrogien kanssa. Gallit eivät kuitenkaan olleet suostuneet kapinoimaan.

Hätätilavaltuuksien nojalla joitain salaliittolaisia teloitettiin ilman oikeudenkäyntiä. Julius Caesar kannatti lievempiä rangaistuksia, Cato nuorempi sen sijaan tuki kuolemanrangaistusta. Cicero vei salaliittolaiset pahamaineiseen Tullianumin vankilaan ja oli henkilökohtaisesti läsnä, kun pyöveli kuristi heidät. Oikeudenkäynnin unohtaminen raivostutti kansaa, mutta tarinan mukaan Cicero vastasi pitämällä kokonaisuudessaan yhden sanan pituisen puheen: ”Fuerunt” (”He olivat”).[7] tai ”Vixerunt” (”He elivät”). Tämän formulantyyppisen ilmauksen taustalla oli mahdollisesti pyrkimys välttää huonoa onnea välttämällä suora kuolemasta puhuminen.

Cicero palkittiin salaliiton paljastamisesta arvonimellä pater patriae (isänmaan isä). Hän joutui kuitenkin pakenemaan Roomasta 58 eaa., kun kohu kansalaisten tuomitsemisesta ilman oikeudenkäyntiä ei ottanut laantuakseen. Karkottamislain oli esittänyt kansankiihottaja, kansantribuuni Clodius, jonka huligaanikannattajat vainosivat Ciceroa herkeämättä. Clodius oli katkera Cicerolle muun muassa aiemmin sattuneesta Bona Dea -skandaalista, jonka yhteydessä Cicero oli vaatinut rangaistusta pyhäinhäväistyksestä palvontamenoissa naisten vaatteissa heiluneelle Clodiukselle. Cicero yritti saada myötätuntoa itselleen jopa kulkemalla kadulla surupuvussa, mutta mikään ei auttanut. Kenelläkään ei ollut voimia tai halua Clodiuksen pysäyttämiseen.^lähde?

Kun Cicero oli lähtenyt, Clodius antoi polttaa tämän huvilat ja tuhota tämän talon. Myös Ciceron omaisuus takavarikoitiin. Ciceron oman näkemyksen mukaan senaatin antama ultimaatumi oli antanut hänelle tarvittavat valtuudet tapahtuneisiin teloituksiin. Toukokuussa 58 eaa. Cicero lähti maanpakoon Thessalonikaan Adrianmeren rannalle. Maanpako oli Cicerolle todella kova isku, hänen auctorias'in menetys. Hän vaipui syvään masennukseen sekä epätoivoon ja suunnitteli itsemurhaa, josta hänen tyttärensä Tullia ja ystävänsä Atticus onnistuivat kuitenkin puhumaan hänet ympäri. Hän kirjoitti ystävälleen Atticukselle: ”Sinun pyyntösi ovat estäneet minua tekemästä itsemurhaa. Mutta minkä vuoksi kannattaa elää? Älä syytä minua valittamisesta. Minun kärsimykseni ovat pahemmat, kuin kenkään muun, joista olet aikaisemmin kuullut.”[8]

Kun seuraavana vuonna eräs tribuuni yritti kutsua Ciceron kotiin maanpaosta, Clodius pyrki estämään päätöksen väkivalloin. Titus Annius Milon kilpaileva rähinäjengi kuitenkin esti Clodiuksen suunnitelman. Cicero sai siis palata syyskuussa 57 eaa. kansankokouksen päätöksellä[9] ja hänet vastaanotti riemuitseva väkijoukko, hieman samoin kuin kreikkalaisen Demostheneen aikoinaan, kuten Appianus myöhemmin huomioi. Paluulla oli nyt myös Caesarin hyväksyntä, joka oli suostunut siihen saatuaan Pompeiukselta vakuudet, että puhujan kieli pysyisi kurissa.^lähde?

Palattuaan Cicero pyrki saamaan takaisin omaisuutensa ja asemansa. Senaatti myönsi hänelle korvauksen tuhotusta omaisuudesta. Clodius piti kuitenkin huolta siitä, että Cicerolla riitti tekemistä. Hän hyökkäsi joukkioineen Ciceron taloa rakentaneiden työmiesten kimppuun, pahoinpiteli Ciceron kadulla ja poltti Ciceron veljen talon.[5] Cicero tuki nyt populisti Miloa, jota hän käytti Clodiusta vastaan. Kaupungin tilanne oli rauhaton ja ruoastakin oli pulaa. Milon mies tappoi lopulta Clodiuksen tammikuussa 52 eaa, kun Milon ja Clodiuksen joukkiot olivat kohdanneet Via Appialla. Cicero puolusti oikeudessa Miloa, joka oli syytettynä Clodiuksen sukulaisten murhista, mutta hävisi jutun. Puolustuspuhetta Pro Milone on tästä huolimatta pidetty merkittävänä. Cicero esitti, että Milolla ei ollut syytä tappaa Clodiusta.^lähde?

Tämän jälkeen 51 eaa. Cicero lähti prokonsuliksi Kilikiaan, jossa hän saavutti imperaattorin arvonimen. Rooman kaupunkielämään kiintynyt Cicero ei oikeastaan halunnut lähteä, mutta Pompeiuksen aiemmin aikaansaama lainsäädäntö, joka oli tarkoitettu vähentämään provinssien ryöväämistä, oli johtanut virkamiespulaan.[10] Toisaalta Cicero oli osoittautunut rehelliseksi virkamieheksi jo kvestorikaudellaan Sisiliassa. Cicero saapui provinssiin heinäkuussa. Loput kesäkuukaudet hän käytti välttämättömien taistelutoimien suorittamiseen, talven hän päätti varata oikeustoimille. Kokeneiden legaattiensa avulla, joihin kuului muun muassa hänen veljensä Quintus, hän rauhoitti provinssin Syyrian vastaisen rajan. Triumfia hänelle ei tästä myönnetty, vaikka palattuaan hän sitä hyvän aikaa Rooman muurien ulkopuolella odottelikin. Talvesta suuri osa meni veronkantoepäselvyyksien ratkomiseen.^lähde?

Myöhemmin vuonna 50 eaa. Pompeiuksen ja Caesarin välisessä valtataistelussa Cicero pyrki pysymään puolueettomana, vaikka kannattikin Pompeiusta. Hän totesi eräässä kirjeessään: ”Tiedän, ketä haluan paeta, mutta en ketä seurata”. Lopulta pitkään epäröityään hän asettui julkisesti tukemaan Pompeiusta. Caesarin tunkeuduttua Italiaan 49 eaa. Cicero pakeni Roomasta. Caesar yritti turhaan suostutella häntä palaamaan. Cicero matkusti edelleen pois Italiasta Dyrrhakhioniin, jossa oli myös hänen veljensä Quintus. Veljeksistä ei ollut Pompeiukselle suuremmin apua, Quintus oli haluton taistelemaan ja Marcus aukoi päätään turhan innokkaasti. Pompeiuksen jatkaessa Farsalokseen Cicerot jäivät Caton hallussaan pitämään Dyrrhakhioniin. Cato tarjosi Marcukselle sotilaskomentajan tehtäviä, mutta Ciceroa sotiminen ei edelleenkään kiinnostanut. Cicerot lähtivät matkoihinsa. Pompeiusten kannattajien, esimerkiksi Pompeiuksen pojan, verenhimoiset asenteet kuvottivat Marcusta.

Caesar voitti Pompeiuksen, mutta armahti Ciceron. Cicero palasi Roomaan. 46 eaa. Cicero kirjoitti, että hänen roolinsa Caesarin diktatuurissa oli olla näkymätön ja palvella maatansa kirjoitustensa kautta. Sopiviksi kirjoitusaiheiksi hän näki etiikan ja perustuslailliset kysymykset. Helmikuussa 45 eaa. Ciceron syvästi rakastama tytär Tullia kuoli synnytyksessä. Hän kirjoitti: ”Nyt kotini ei voi lohduttaa minua tasavallan puolesta tuntemassani surussa, eikä julkinen elämä kompensoida surua, jota tunnen kotona”.[11]

Fulvia ja Ciceron pää, Pavel Svedomskyn maalaus.

Maaliskuussa 44 eaa. tapahtuneen Caesarin salamurhan jälkeen Cicero joutui huonoihin väleihin Marcus Antoniuksen kanssa. Murhaa seuranneina epävakauden aikoina monet hakivat turvaa Cicerosta. Hän toimi taustalla, kun poliittista valtatasapainoa etsittiin uudelleen. Antonius ja Cicero olivat nyt Rooman johtavat miehet. Cicero edusti senaattia, Antonius edesmennyttä Caesaria. Miesten välinen suhde oli kuitenkin vaikea ja Cicero teki selväksi, ettei hän arvostanut Antoniuksen tapaa tulkita Caesarin tahtoa. Kun Caesarin perilliseksi testamentissa julistettu Octavianus palasi Italiaan huhtikuussa, Cicero pyrki lähentymään tätä. Cicero suunnitteli voivansa pelata nuoren Octavianuksen avulla Antoniusta vastaan.

Hän kirjoitti syyskuusta lähtien Antoniusta vastaan 14 filippolaispuhetta. Näissä puheissa hän sanoi Octavianusta jumalan lähettämäksi lapseksi, kun taas Antonius oli ”lammas”. Cicero vaati, että Antonius julistettaisiin valtion viholliseksi, mikä viivytysten jälkeen tapahtuikin. Tämä osoittautui virheeksi. Senaatti ja kansakin tosin asettui Ciceron tueksi, mutta tällä ei enää ollut Rooman politiikassa merkitystä. Octavianus ja Antonius sopivat riitansa ja liittoutuivat Lepiduksen kanssa muodostaen toisen triumviraatin. Osana sopimusta suoritetuissa proskriptioissa Cicero ja hänen veljensä Quintus määrättiin menettämään henkensä valtion vihollisina. Octavianuksen kerrotaan joidenkin lähteiden mukaan vastustaneen Ciceron nimeämistä kahden päivän ajan, mutta lopulta Ciceron loppu alkoi häämöttää.

Cicero sai kunnian olla kiivaimmin jahdattu kaikista proskriboiduista. Hän yritti paeta, mutta turhaan. Takaa-ajajat saivat tietää hänen paenneen huvilalleen Tusculumiin, johon he saapuivat 7. joulukuuta 43 eaa. Veli Quintuskin oli ollut siellä, mutta oli mennyt Roomaan hakemaan rahaa, missä hänen omat orjansa olivat kavaltaneet hänet. Nyt Cicero pakeni läheiselle rannikolle Formiaehen. Hän pyrki lähtemään laivalla Kreikkaan, mutta tuulet eivät olleet suotuisat. Niinpä Cicero jäi odottamaan teloittajiaan. Tarinan mukaan hänen viimeiset sanansa olisivat olleet: ”Toiminnassasi ei ole mitään kunnollista, sotilas, mutta yritä tappaa minut kunnolla”. Marcus Antonius antoi naulata hänen irti hakatun päänsä Forum Romanumin puhujanlavaan. Viereen naulattiin Ciceron käsi, joka oli kirjoittanut Antoniuksen vihaamat filippolaispuheet. Cassius Dion mukaan Antoniuksen vaimo Fulvia löi toistuvasti neulalla Ciceron roikkuvaa kieltä kostoksi sen terävyydestä.

Mielenkiintoisena yksityiskohtana Ciceron poika luki vuosia myöhemmin senaatille tiedon Marcus Antoniuksen tappiosta Aktionissa. Toisen tarinan mukaan Octavianus kerran löysi pojaltaan Ciceron kirjan, johon hän kirjoitti: ”Hän oli oppinut mies, rakas lapsi. Oppinut mies, joka rakasti maataan”.[12]

Cicerolla oli yksi tytär ja yksi poika avioliitostaan vaimonsa Terentian kanssa. Kolmikymmenvuotisen avioliiton jälkeen hän erosi Terentiasta 57-vuotiaana ja meni naimisiin nuoren ja rikkaan Publian kanssa. Erolla oli paljon tekemistä raha-asioiden kanssa, ilmeisesti Terentia oli ottanut vapauksia Ciceron rahojen käytössä.[13][14] Erotessaan Cicero joutui kuitenkin palauttamaan Terentiasta maksamansa myötäjäiset.[15] Ciceron toinenkin liitto päätyi eroon.

Cicero.

Cicero oli ennen muuta tasavaltalainen. Tämä tarkoittaa, että hän ei ollut demokraatti, vaan kannatti harvainvaltaa. Hän ei kuitenkaan pyrkinyt vain säilyttämään status quota, vaan elvyttämään poliittisen järjestelmän sen senaikaisesta alennustilasta. Ciceron näkemyksen mukaan epäitsekkään ylimystön pitäisi päättää Rooman asioista senaatin konsensuksella. (Näitä teemoja hän käsitteli esimerkiksi fragmentaarisesti säilyneessä teoksessaan Valtiosta.) Tähän näkemykseen vaikutti Ciceron keskiluokkainen tausta, joka tarkoitti sitä, että hänellä oli vähemmän saavutettuja etuja puolustettavana kuin monella muulla senaatissa.^lähde?

Ciceron näkemykseen kuului, paitsi aristokratian yhteisymmärrys senaatissa, myös säätyjenvälinen yhteisymmärrys, joka tarkoitti ennen muuta ritarisäädyn ja ylimystön samanmielisyyttä. Hän ilmeisesti ymmärsi, että tasavallan vallanjaon olisi muututtava, jos se aikoi selvitä tapahtuneista muutoksista Rooman väestössä, taloudessa ja maailmanpoliittisessa asemassa. Hän oli kuitenkin täysin väärässä olettaessaan, että hallitseva luokka olisi valmis tarvittuihin mittaviin uudistuksiin, jotka olisivat vieneet siltä valtaa. Toistuvasti oligarkia oli osoittanut olevansa harvinaisen lyhytnäköistä. Se vastasi ongelmiin sitä mukaa, kun niitä ilmaantui, ilman sen suurempaa suunnitelmaa, ja pyrki maksimoimaan omat voittonsa joka käänteessä. Roomalainen järjestelmä oli jatkuvasti sekä ulkoisen että sisäisen paineen alla. Ulkoiset sotilaalliset uhat ja sisäiset valtataistelut horjuttivat hallintoa pahoin tasavallan viimeisinä vuosikymmeninä. Kaupunkivaltion käyttöön suunniteltu hallintokoneisto ei yksinkertaisesti riittänyt maailmanvallalle. Yhteiskunnallinen tilanne oli kypsä levottomuuksille.^lähde?

Catilinan salaliiton jälkeen Cicero oli alkanut nähdä itsensä vanhempana valtiomiehenä, jonka harteilla tasavalta oli.[5] Roomassa uudistukset olivat aina enemmän paluuta vanhaan ja Cicerokin pyrki palaamaan omilla uudistuksillaan tasavallan ”vanhoihin hyviin aikoihin”. Optimaattien ja populaarien välille jakautunut senaatti oli kuitenkin voimaton, aika oli ajanut sen ohitse. Sisällissodan jälkeen Cicero näki tämän itsekin. Hän sanoi: ”Tasavalta, senaatti ja oikeusistuimet ovat pelkkiä nollia. Kenelläkään meistä ei ole mitään perustuslaillista asemaa”.^lähde?

Caesar tuli, näki ja voitti. Plebeijit toivottivat tervetulleeksi yhden miehen diktatuurista seuranneen suhteellisen vakauden. Tätä vakautta vain korostivat Caesarin murhaa seuranneet levottomuudet. Cicero säilyi ”tasavallan viimeisenä todellisena ystävänä” ja hän puhui väsymättä ihanteistaan. Ciceron ihanne oli kuitenkin harhaa. Hän tavoitteli kultaista aikaa, jota ei koskaan ollut. Roomassa ei ollut ”tasavallalle uskollisia miehiä”, joille armeijat olisi voitu uskoa. Cicerolla ei ollut riittävästi poliittista valtaa tai sotilaallista ymmärrystä, jota hän olisi tarvinnut omien ajatustensa läpivientiin. Theodor Mommsen jopa sanoi 1800-luvulla, että Cicero oli pelkkä ”journalisti sanan pahimmassa merkityksessä”, jolla ei ollut ”näkemystä, ajatusta eikä tarkoitusta”.[16][17] Erityisesti Mommsenia häiritsi Ciceron myöhemmin saama tunnustus, jota hän piti kummallisena sankarinpalvontana.

Uuden vallan sääntöjen omaksumatta jättäminen koitui lopulta kohtalokkaaksi, kun Octavianuksen ja Antoniuksen miekat puhuivat. Tasavaltalaisesta restauraatiosta jäi jäljelle vain sanahelinää. Octavianus esitti keisarikaudellaan oman ohjelmansa, jonka piti palauttaa tasavallan ihanteet. Tämä oli kuitenkin vain propagandaverho, jonka suojissa luotiin vuosisatoja kestänyt yksinvalta.^lähde?

Cicero ei niinkään luonut uutta filosofiaa, mutta roomalaisti runsaasti kreikkalaista.[18] Ciceron omana aikana roomalainen ylimystö osasi myös kreikkaa, joten he kykenivät perehtymään myös alkuperäisteoksiin. Cicero halusi kuitenkin luoda mahdollisuuksia myös latinankieliselle filosofialle. Siksi hän kirjoitti teoksensa nimenomaan latinaksi, käänsi teoksia kreikasta latinaksi sekä kehitti filosofian latinankielistä sanastoa keksimällä latinankielisiä vastineita kreikankielisille termeille.[19] Ciceron kehittämiä ovat mm. termit a priori, a posteriori ja reductio ad absurdum.

Myöhemmin, kun alkuperäinen kreikkalainen filosofia oli Euroopassa suurelta osin unohdettu, Cicero oli tärkeä lähde. Kristillisen etiikan muotoutuessa 300-luvulla piispa Ambrosius ammensi Ciceron tuotannosta. Myös Hieronymus ja Augustinus olivat perehtyneet Ciceron tuotantoon, ja Augustinus lainasikin Ciceroa ahkerasti teoksissaan. Nämä lainaukset ovatkin myöhemmin auttaneet merkittävästi Ciceron teosten uudelleenkonstruoinnissa säilyneiden fragmenttien perusteella. Augustinus kertoo Ciceron teoksen Hortensius olleen ensimmäinen virike hänen kääntymykselleen. Katolinen kirkko julisti Ciceron ”hyveelliseksi pakanaksi” ja näin monet hänen teoksistaan katsottiin säilyttämisen arvoisiksi. Tosin kirkon piirissä Ciceroa myös vastustettiin.^lähde?

Cicero oli ajattelultaan eklektinen eli hänen ajattelunsa oli sekoitus monia koulukuntia, huomattavimpana näistä Vanhan ja Uuden Akatemian platonismi sekä stoalaisuus. Cicerolle filosofia oli alisteinen politiikalle ja sen tuli palvella ennen kaikkea poliittisia tarkoitusperiä. Tämän vuoksi hän ei hyväksynyt liiallista akatemialaista skeptisismiä, koska katsoi sen johtavan toimettomuuteen. Etiikkaa ja politiikkaa koskevissa kysymyksissä hän suosi enemmän stoalaista ja peripateettista ajattelua, joiden hän katsoi olevan suurimmaksi osaksi yhteneviä.[20] Stoalaisuuden mukaan ihminen toimii osana yhteisöä, jota kohtaan hänellä on velvollisuuksia. Epikurolaisuus ei vedonnut Ciceroon laisinkaan. Tämä ei ole ihme, sillä epikurolaisten mukaan mielenrauhan säilyttäminen vaati valtiollisista kysymyksistä pidättäytymistä, mikä ei tietenkään sopinut Cicerolle. Hän kirjoittaa:

»Eivät mehiläiset keräänny parviksi rakentaakseen kennostoja, vaan rakentavat kennostot koska luonto panee ne parveilemaan. Sama pitää paikkansa, ja vielä paljon suuremmassakin määrin, ihmisten kohdalla: myös he etsiytyvät luonnostaan toistensa seuraan ja toteuttavat sitten toiminnan ja ajattelun taitoaan. Niinpä ellei se hyve, joka ilmenee huolenpitona ihmisistä, toisin sanoen ihmiskunnan yhteisyyden tunteena, olisi tiedon seuralaisena, tieto tuntuisi yksinäiseltä ja hedelmättömältä. Samoin olisi mielen suuruus, jolla ei olisi kosketusta inhimilliseen yhteisöön, suoranaista raakuutta ja eläimellisyyttä.»
(Cicero: ”Velvollisuuksista”. Ensimmäinen kirja, 157. Suomennos: Marja Itkonen-Kaila.)

Cicero käsitteli paljon humanitas-käsitettä, inhimillisyyttä, joka oli tosin esiintynyt jo aiemmin roomalaistenkin piirissä ja joka oli hänen vastineensa kreikan sanalle paideia. Siihen sisältyi ihmisten keskinäinen arvostus ja kunnioitus. Cicero esitti ajatuksia roomalaisesta rauhasta (pax Romana) ja oikeudenmukaisesta sodasta (bellum iustum). Näitä voitiin myöhemmin käyttää Rooman imperiumin filosofisessa perustelussa.[21] Cicero myös loi latinaan ensi kertaa sellaiset filosofiset käsitteet kuin moralis ja qualitas (moraali ja laatu).

Cicero uskoi järkeen taikauskon sijaan. Hän pohti kuitenkin, onko mistään ikinä todellista varmuutta. Hän oli valmis uskomaan jonkinlaiseen jumaluuteen, muttei välttämättä Rooman perinteisiin valtionjumaliin, saati uusiin itämaisiin kultteihin, joita tulvi Roomaan.[11]

Puheista 58 on säilynyt, 88 tunnetaan. Suurin osa puheista on oikeuspuheita, muut lähinnä poliittisia puheita. Puheet ovat säilyneet pääosin Ciceron myöhemmin viimeistelemässä kirjallisessa asussa.

• Pro Quinctio (Publius Quinctiuksen puolesta, 81 eaa.)
• Pro Roscio Amerino (80 tai 79 alku eaa.)

Diktaattori Sullan suojatti syytti Roscius-nimistä miestä isänmurhasta. Cicero voitti.[18]

• Pro Roscio Comoedo (erään näyttelijän puolesta, 77 eaa.?)
• In Verrem ja Divinatio in Caecilium (70 eaa.)

Jälkimmäinen on Caeciliusta vastaan pidetty puhe Gaius Verreksen tapausta valmisteltaessa, ensimmäinen on Verreksen syytöspuhe. Verres oli provinsseja harvinaisen röyhkeästi ryövännyt maaherra. Hän oli kerännyt laittomasti rahaa niin Kreikassa, Aasiassa kuin Sisiliassakin. Ollessaan Sisiliassa hän oli muun muassa tilittänyt veroja omille tileilleen ja keräillyt julkisten tilojen taide-esineitä itselleen. Verres pakeni ennen tuomiota ja eli loppuelämänsä maanpaossa. Cicero ei ehtinyt esittää kaikkea valmistelemaansa todistusaineistoa, mutta julkaisi materiaalin kuitenkin myöhemmin puheissa.[18]

• Pro Tullio (Tulliuksen puolesta, 69 eaa.)
• Pro Fonteio (Marcus Fonteiuksen puolesta, 69 eaa.)
• Pro Caecina (Aulus Caecinan puolesta, 69 eaa.)
• Pro Cluentio (Aulus Cluentiuksen puolesta, 66 eaa.)
• De Imperio Cn. Pompei tai Pro Lege Manilia (poliittinen puhe Pompeiukselle erityisvaltuuksia myöntäneen lain puolesta, 66 eaa.)

Rooma oli sodassa Pontoksen kuningasta Mithridatesta vastaan, jonka ylipäälliköksi Pompeius pyrki.[18]

• De Lege Agraria contra Rullum (poliittinen puhe Servilius Rulluksen esittämää maalakia vastaan, 63 eaa.)

Lain tarkoitus oli asuttaa kaupunkiköyhälistöä maaseudulle. Maalain takana oli todellisuudessa Crassus liittolaisenaan Julius Caesar. Heidän tarkoituksenaan oli päästä vastaamaan maanjaosta. Ciceron vastustuksen lannistama Rullus veti ehdotuksensa pois.

• Pro Rabirio Perduellionis Reo (ad Quirites) (maanpetoksesta syytetyn Gaius Rabiriuksen puolesta, 63 eaa.)

Rabirius oli iäkäs senaattori, jota syytettiin kolmenkymmenen vuoden takaisesta rikoksesta. Caesar toimi syyttäjänä ja koko oikeudenkäynti lienee ollut poliittisesti motivoitu. Cicero voitti jutun.

• In Catilinam I–IV (Catilinan syytöspuheet senaatissa, 63 eaa.)
• Pro Murena (Lucius Licinius Murenan puolesta, 63 eaa.)

Ciceron kannattama Murena oli valittu Ciceron jälkeen seuraavan vuoden konsuliksi, mutta Cicero joutui vielä ennen vuodenvaihdetta puolustamaan tätä oikeudessa lahjontasyytteitä vastaan. Murena oli mitä ilmeisimmin syyllinen, Cicero voitti silti.

• Pro Sulla (Sullan puolesta, 62 eaa.)
• Pro Archia (runoilija Aulus Licinius Archiaksen puolesta, 62 eaa.)
• Pro Flacco (Flaccuksen puolesta, 59 eaa.)

Aristokraatti Flaccusta syytettiin muun muassa juutalaisten varojen laittomasta takavarikoinnista. Puolustuksessaan Cicero valitti oikeudenkäynnissä, että juutalaisilla on taipumus toimia ryhmänä omiensa puolesta julkisissa kokouksissa.[23]

• Post Reditum in Senatu (Rooman senaatille palattuaan maanpaosta, 57 eaa.)
• Post Reditum ad Quirites (kansalaisille palattuaan maanpaosta, 57 eaa.)
• De domo sua (koskien taloaan, 57 eaa.)
• De haruspicum responso (Haruspeksien vastauksista, 57 eaa.)
• Pro Sestio (Sestiuksen puolesta, 56 eaa.)
• In Vatinium (Sestiuksen oikeudenkäynnissä Publius Vatiniusta vastaan, 56 eaa.)
• Pro Caelio (Marcus Caelius Rufuksen puolesta, käytännössä Clodiusta vastaan, 56 eaa.)
• De provinciis consularibus (konsulien provinsseista, 56 eaa.)

Puhe kannatti Caesarin mandaatin jatkamista Galliassa.

• Pro Balbo (Cornelius Balbuksen puolesta, 56 eaa.)

Balbus oli Caesarin sotapäällikkö.

• In Pisonem (Pisoa vastaan, 55 eaa.)

Piso oli Caesarin appi, joten tämä oli epäsuora hyökkäys Caesaria vastaan.

• Pro Scauro (?)
• Pro Rabirio Postumo (Gaius Rabirius Postumuksen puolesta, 54 eaa.)

Postumus oli Caesarin sotapäällikkö.

• Pro Cn. Plancio (Planciuksen puolesta, 54 eaa.)
• Pro Milone (Titus Annius Milon puolesta, 52 eaa.)

Kansankiihottaja Milo oli syytteessä liittyen Clodiuksen kuolemaan.[18] Cicero hävisi jutun ja Milo joutui maanpakoon. Ilmeisesti Cicero kuitenkin paranteli puheen käsikirjoitusta vielä jälkikäteen ja puhetta onkin pidetty merkittävänä. Siitä on lähtöisin lentävä lause silent leges inter arma (”aseiden välissä lait vaikenevat”).

• Pro Marcello (Marcus Claudius Marcelluksen puolesta, 46 eaa.)

Cicero kiittää Caesaria armollisuudesta Pompeiuksen kannattajaa kohtaan.[18]

• Pro Ligario (Quintus Ligariuksen puolesta Caesarin edessä, 46 eaa.)

Cicero pyytää Caesaria armahtamaan Pompeiuksen entisen kannattajan, joka oli maanpaossa.[18]

• Pro rege Deiotaro (kuningas Deiotaruksen puolesta Caesarin edessä, 45 eaa.)
• Orationes Philippicae eli Philippica I–XIV (filippolaispuheet Marcus Antoniusta vastaan, Octavianuksen puolesta, 44 eaa.)

Näitä lienee alun perin ollut ehkä 18, joista 14 on säilynyt. Nimitys tulee Demostheneen samantyyppisistä puheista Filippos II:sta vastaan.

Opera omnia, 1566

Cicerolta on säilynyt kuusi kirjaa retoriikasta, sekä osittain kahdeksan kirjaa filosofiasta.

• De inventione (”Argumenttien rakenteesta”, 84 eaa.)

Retoriikan käsikirja, jonka Cicero nuorena kirjoitti. Hän katsoi myöhempien töidensä syrjäyttäneen tämän.[24]

• De optimo genere oratorum (”Parhaista puhujista”, retoriikkaa, 52 eaa.)
• Topica (”Topiikka”, retoriikkaa, 44 eaa.)

Työkaluja puhujille eri aloilta, esimerkiksi argumenttien tyyppejä.[24]

• Puhujasta (De oratore, retoriikkaa, 55 eaa.)

Cicero luo kuvan ihannepuhujasta, joka ammentaa taitonsa opiskelusta, harjoituksesta, opinnoista ja terveestä järjestä. Cicero korostaa kattavan yleissivistyksen merkitystä.[18]

• De fato (”Kohtalosta”, 45 eaa.)

Säilynyt fragmentaarisesti. Käsittelee vapaata tahtoa. Cicero ilmeisesti hylkää ajatuksen, että kohtalo sanelisi kaiken.[24]

• Paradoxa Stoicorum (”Stoalaisista paradokseista”, 46 eaa.?)

Cicero esittelee kuusi stoalaista periaatetta, joihin kuulija tuskin yhtyy ensi kuulemalta, ja perustelee sitten niitä. Cicero huomauttaa kyseessä olevan perusteluharjoitus hänen omaksi ilokseen, joten hän ei välttämättä ollut samaa mieltä kaikesta esitetystä.[24]

• De partitione oratoria (”Puhumisen lajeista”, retoriikkaa, 54 eaa.?)
• Brutus (”Brutukselle”, 46 eaa.)

Roomalaisen puhetaidon lyhyt historia. Säilynyt osittain. Cicero luettelee satoja puhujia ja kuvailee myös omaa kehitystään puhujana.[18][24]

• Orator (ad M. Brutum) (”Puhuja”, omistettu Brutukselle, 46 eaa.)

Käsittelee jälleen puhujaihannetta. Cicero puolustaa omaa puhetyyliään.[24]

• Valtiosta (De re publica, 51 eaa.)

Säilynyt osittain; tunnetuimmasta osasta käytetään nimeä Scipion uni. Kuvaa ihannevaltion.[24]

• De consulatu Suo (”Konsulikaudesta”)

Ciceron runoelma omista urotöistään virkakaudellaan.[18]

• Laeista (De legibus, aloitettu 52 eaa., julkaistu kuoleman jälkeen)

Säilynyt osittain. Käsittelee Valtiosta-teoksessa kuvatun ihannevaltion lakeja. Ciceron mukaan lakien juurten tulisi löytyä luonnosta.[24]

• De finibus (bonorum et malorum) (”Hyvän ja pahan korkeimmasta asteesta”, 45 eaa.)

Elämän tarkoituksesta. Esittää eri koulukuntien suhtautumisen siihen mikä on suurin paha ja mikä suurin hyvä.[18] Tämä kirja on Lorem ipsumin lähde.

• Keskusteluja Tusculumissa (Tusculanae disputationes tai Tusculanae quaestiones, 45 eaa.)

Ciceron huvilalla Tusculumissa käytyjä keskusteluja. Teos käsittelee erityisesti käytännöllisiä eettisiä kysymyksiä: miten voitetaan intohimot, kuinka halveksitaan kuolemaa.[18]

• Jumalten luonteesta (De natura deorum, 45 eaa.)

Kuvailee kymmeniä erilaisia käsityksiä uskonnosta. Esittää argumentteja ja vasta-argumentteja erityisesti epikurolaisesta ja stoalaisesta näkemyksestä.[24]

• Academica I–II (”Akatemian filosofia”, 45 eaa.)
  • Lucullus eli Academica priora
  • Academica posteriora

Säilynyt osittain. Käsittelee filosofian koulukuntien käsityksiä tietoteoriasta sekä näiden koulukuntien historiaa.[24]

• De divinatione (”Ennustamisesta”, 45 eaa.)

Cicero esittelee argumentteja, jotka puolustavat ennustamisen toimimista. Sitten hän vastaa näihin vasta-argumenteilla. Cicero sanoo, ettei tee kirjassa itse johtopäätöksiä, mutta teoksen perusteella on helppo tehdä johtopäätös, että hän piti ennustamista taikauskona.[24]

• Hortensius (45 eaa.)

Säilynyt vain fragmentaarisesti. Cicero kehottaa teoksessa filosofian harrastukseen, koska se johtaa onnellisuuteen.[18]

• Vanhuudesta (Cato Maior de senectute, 44 eaa.)

Vuoteen 150 eaa. sijoitettu dialogi, jossa Cato vanhempi kertoo vanhenemisesta kahdelle nuoremmalle miehelle.[18] Cato esitetään humaanina, ehkä huomattavasti humaanimpana kuin todellisuudessa. Omistettu Ciceron ystävälle Atticukselle.

• Ystävyydestä (Laelius de amicitia, 44 eaa.)

Sijoittuu vuoteen 129 eaa.[18] Jo ”Vanhuudesta”-dialogissa esiintynyt Laelius on nyt pääroolissa ja käy keskustelua kahden nuoremman kuulijan kanssa. Omistettu Ciceron ystävälle Atticukselle.

• Velvollisuuksista (De officiis, 44 eaa.)

Moraalifilosofiaa lähtien stoalaisen koulukunnan opetuksista. Omistettu Ateenassa opiskelemassa olleelle Ciceron pojalle Marcukselle.[18]

• De temporibus suis (”Hänen aikansa”)

Pseudo-Ciceroa, eli teoksia, joiden on joskus uskottu olleen Ciceron kirjoittamia:

• Rhetorica ad Herennium (”Retoriikka Herenniukselle”)

Perinteisesti laitettu Ciceron nimiin, mutta ilmeisesti jonkun muun kirjoittama.

• Commentariolum petitionis (”Käsikirja ehdokkuudesta vaaleissa”)

Laitettu Ciceron nimiin, mutta se lienee hänen veljensä Quintuksen kirjoittama.

Ciceron kirjeitä (epistulae) muille on säilynyt yli 800, muiden kirjeitä Cicerolle satakunta.

• ad Atticum I–XVI

Kirjeet Atticukselle, joka oli Ciceron ystävä kouluajoilta. Säilyneistä kirjeistä näitä on valtaosa. Atticus huolehti Ciceron tuotannon julkaisusta hänen kuolemansa jälkeen.

• ad Familiares I–XVI

Kirjeet ystäville.

• ad Quintum I–III

Kirjeet Quintukselle, joka oli hänen veljensä.

• ad Brutum I–II

Brutukselle.

• Cicero: Keskusteluja Tusculumissa. (Tusculanae disputationes.) Latinan kielestä suomentanut sekä selityksillä ja nimihakemistolla varustanut Veli-Matti Rissanen. Esipuhe: Juha Sihvola. Turku: Faros, 2009. ISBN 978-952-5710-08-3.
• Cicero: Puhujasta. (De oratore.) Suomennos Aulikki Vuola. Helsinki: Gaudeamus, 2006. ISBN 951-662-960-1.
• Cicero: Laeista. (De legibus.) Suomentanut ja selittävällä nimihakemistolla varustanut Veli-Matti Rissanen. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-29140-4.
• Cicero: Puhe runoilija Archiaan puolustukseksi. Suomentanut K. J. Hidén. Näköispainos. Alkuteos: Helsingissä: Yrjö Weilin, 1905. Helsinki: Kirja kerrallaan, 2004. ISBN 952-5439-64-X.
• Cicero: Scipion unennäkö. Suomentanut K. J. Hidén. Näköispainos. Alkuteos: Helsingissä: Yrjö Weilin, 1905. Helsinki: Kirja kerrallaan, 2004. ISBN 952-5439-65-8.
• Cicero: Vanhuudesta. Ystävyydestä. Velvollisuuksista. (Cato maior de senectute; Laelius de amicitia; De officiis.) Suomentanut ja johdannon kirjoittanut Marja Itkonen-Kaila. Laatukirjat. 2. painos (1. painos 1967, 3. painos 2002). Helsinki: WS, 1992. ISBN 951-0-17868-3.
• Cicero: Puhetaidosta: Brutus. Johdanto, suomennos, selitykset ja liitteet Pirkko Haapanen. Johdannon Cicero-esittely Teivas Oksala. Helsinki: Finn Lectura, 1990. ISBN 951-8905-21-5.
• Cicero: Skeptisismin puolustus. Sisältää Academica prioran eli Luculluksen loppuosan kappaleet 64–148. Suomennos, johdanto ja selitykset Antti T. Oikarinen. Teoksessa Grahn-Wilder, Malin (toim.): Skeptisismi. Epäilyn ja etsimisen filosofia, s. 135–175. Helsinki: Gaudeamus, 2016. ISBN 978-952-495-396-2.
• Cicero: Scipion uni. Teoksessa Petrarca, Francesco: Africa – Laulu sankaruudesta ja ihmisyydestä. Suomentaneet Teivas Oksala ja Maija-Leena Kallela. Basam Books, 2019. ISBN 9789527240311.
• Cicero, Marcus Tullius: Kirjeitä – vuodet valtiomiehenä. Suomentanut Veli-Matti Rissanen. Gaudeamus, 2021. ISBN 9789523451278.

• Knaapi, Kalle & Rissanen, Veli-Matti & Seppänen, Minna (toim.): Tullius noster. Kirjoituksia Cicerosta. Turku: Faros, 2015. ISBN 978-952-5710-34-2.
• Plutarkhos: Kuuluisien miesten elämäkertoja. (Bioi parallēloi, noin 80–120.) Suomentanut Kalle Suuronen. Suomennoksen tarkistanut, johdannon kirjoittanut ja selittävän hakemiston laatinut Edwin Linkomies. 4. painos (1. painos 1955). Helsinki: WSOY, 2005. ISBN 978-951-0-15794-7.