Christopher Reeve

Christopher Reeve valmistui vuonna 1974 Cornellin yliopistosta, vaikka hän opiskelikin viimeisen vuotensa Juilliard Schoolissa.[3] Hänen pääaineensa Cornellissa olivat englanti ja musiikinteoria. Näytteleminen oli kuitenkin hänen intohimonsa, ja opiskeluaikana hän piti sapattivuoden, jolloin hän matkusteli Euroopassa ja oli teatteriharjoittelijana Lontoon Old Vicissä ja Pariisin Comédie-Françaisessa.[1] Juilliardissa Reeven opettajana oli John Houseman, ja siellä hän ystävystyi Robin Williamsin kanssa. Opintonsa hän rahoitti esiintymällä saippuasarjassa Lofe of Life.[4]

Reeve sai vuonna 1975 ensimmäisen Broadway-roolinsa musikaalissa A Matter of Gravity, missä hänen vastanäyttelijänsä oli Katharine Hepburn. Reeven ensimmäinen elokuva oli sukellusveneeseen sijoittunut katastrofielokuva Merten urhot (1978).[1]

Reeve esiintyi eräässä Off Broadway -näytelmässä, kun hän haki Teräsmies-elokuvaan.[4] Tuottajat ja ohjaaja eivät olleet päässeet sopuun tunnetun näyttelijän palkkaamisesta, joten he päättivät hankkia rooliin tuntemattomamman näyttelijän.[2] Tuottajat ihastuivat Reeven ulkonäköön: hän oli pitkä, hänellä oli voimakas leuka sekä siniset silmät.[1] He uskalsivat ottaa riskin tuntemattoman Reeven palkkaamisesta, sillä elokuvassa oli jo sivurooleissa Marlon Brando ja Gene Hackman.[5] Teräsmiehestä Reeve palkittiin Bafta-palkinnolla lupaavimpana uutena pääroolinesittäjänä.[6]

Teräsmies teki Reevestä supertähden, mutta hän ei halunnut jäädä pelkästään samanlaisten roolien vangiksi, joten hänen seuraava elokuvansa oli Kerran jossakin (1980). Reeve teki kuitenkin kaikkiaan neljä Teräsmies-elokuvaa, Teräsmies II (1980), Teräsmies III (1983) ja Teräsmies ja uhka auringosta (1987).[5]

Vaikka Reeve yhdistetään erityisesti Teräsmies-hahmoon, hän on näytellyt monissa muissakin rooleissa. Hänen elokuviaan ovat muun muassa jännityselokuva Murhaleikki (1982), Monsignore (1982), historialliset pukudraamat Bostonilaiset (1984) ja Pitkän päivän ilta (1993) sekä komediat Switching Channels (1988) ja Maailman kipein komedia (1992). Näyttämöllä Reeve oli muun muassa Lontoossa näytelmässä The Aspern Papers, New Yorkissa näytelmässä Figaron häät ja Los Angelesissa Tennessee Willamsin näytelmässä Summer And Smoke.[4]

Reevellä oli monia vauhdikkaita harrastuksia. Hän oli nuorena aikuisena hankkinut lentolupakirjan ja yksinlentänyt kahdesti Atlantin yli. Hän lensi myös liitokoneilla ja harrasti sukellusta sekä hiihtoa. Hänen intohimonsa olivat kuitenkin hevoset.[4] Hän omisti useita hevosia ja osallistui hevoskilpailuihin.[2]

Reeve oli 27. toukokuuta 1995 kolmipäiväisissä hevoskilpailuissa Virginian Culpeperissä. Hänen hevosensa kieltäytyi kilpailussa yllättäen estehypystä, ja Reeve lensi hevosen yli ja löi päänsä esteeseen ja maahan. Onnettomuus aiheutti useita murtumia ensimmäisessä ja toisessa kaulanikamassa ja Reeven halvaantumisen kaulasta alaspäin.[2]

Reeve pohti onnettomuuden jälkeen hetkellisesti itsemurhaa, mutta hänestä tuli kuitenkin halvaantuneiden ja kantasoluterapian puolestapuhuja.[2] Hän ei lopulta jättänyt viihdealaakaan, ja hänen ohjausdebyyttinsä oli HBO:n televisioelokuva In the Gloaming, josta Reeve oli Emmy-palkintoehdokkaana.[7] Samana vuonna hän voitti Emmyn tuottajana parhaasta tiedonjulkistamisohjelmasta Without Pity: A Film About Abilities.[8] Hänen omaelämäkertansa Still Me julkaistiin 1998. Teos oli 11 viikkoa The New York Timesin parhaiden myytyjen kirjojen listalla.[7] Reeve sai kirjan audioversiosta Grammy-palkinnon parhaasta puhealbumista.[9] Emmy-palkintoon hän oli 1998 ehdolla tuottajana parhaasta varietee-, musiikki- tai komediaohjelmasta ohjelmasta Christopher Reeve: A Celebration of Hope.[8]

Reeven ensimmäinen merkittävä elokuvarooli loukkaantumisen jälkeen oli neliraajahalvaantuneena arkkitehtina Jeff Blecknerin televisioelokuvassa Huuto pimeässä, joka pohjautuu Alfred Hitchcockin elokuvaan Takaikkuna. Siitä Reeve sai SAG-palkinnon ja Golden Globe -ehdokkuuden.[7]

Reeven toinen kirja Nothing is Impossible: Reflections on a New Life ilmestyi 2002, ja sen audioversiosta hän sai jälleen Grammy-ehdokkuuden. Reeven viimeinen elokuvaprojekti oli neliraajahalvaantuneen Brooke Ellisonin tositarinaan perustunut televisioelokuva The Brooke Ellison Story.[7] Reeve sai vuonna 2003 neljännen Emmy-ehdokkuutensa parhaan faktaohjelman kertojana.[8]