Christian Günther

Güntherin isä oli Ruotsin ensimmäisenä Norjan-lähettiläänä toiminut diplomaatti Ernst Günther. Günther opiskeli Uppsalan yliopistossa vuosina 1904–1908, ja valmistui Lundin yliopistosta filosofian kandidaatiksi 1909 ja oikeustieteen kandidaatiksi 1916. Hän tähtäsi nuorena kirjailijaksi, ja julkaisi satunäytelmän Prins Tariel (1910), huvinäytelmän Äventyrens värld, runokokoelman Dikter (1913) sekä novellikokoelmat Djäfvulens bländverk (1911) ja Vineta (1916). Virkauransa Günther aloitti toimimalla vuosina 1916–1918 kansanhuoltokomission perunaosaston johtajana, minkä jälkeen hän oli 1918–1922 maataloushallituksen notaarina ja 1922–1925 kauppaministeriön sopimusosaston päällikkönä. Vuosina 1924–1925 hän oli samalla pääministeri Hjalmar Brantingin henkilökohtainen sihteeri. Günther siirtyi Ruotsin ulkoministeriön kauppaosaston vt. päälliköksi vuonna 1925 ja vakinaiseksi päälliköksi 1928. Hän oli Ruotsin Argentiinan-, Chilen-, Uruguayn- ja Paraguayn-lähettiläänä 1931–1933, vientiluottoneuvoston puheenjohtajana 1933–1934, ulkoministeriön kabinettisihteerinä 1934–1937 ja Norjan-lähettiläänä 1937–1939.[1][2]

Günther nimitettiin Per Albin Hanssonin hallituksen ulkoministeriksi 13. joulukuuta 1939, kun ulkoministeri Rickard Sandler oli joutunut eroamaan oltuaan hallituksen kanssa eri mieltä Ruotsin suhtautumisesta Suomen talvisotaan. Güntherillä oli merkittävä rooli Ruotsin ulkopolitiikan muotoilussa ja toteutuksessa koko maailmansodan ajan. Talvisodan aikana Günther torjui tiukasti Suomen pyynnön Ruotsin liittymisestä sotaan sekä Ranskan ja Ison-Britannian pyynnöt avustusretkikunnan lähettämisestä Suomeen Ruotsin alueen kautta, ja pyrki sen sijaan edistämään rauhan syntymistä sovittelulla. Hän onnistuikin välittämään talvella 1940 yhteyden Neuvostoliiton Tukholman-lähettilään Aleksandra Kollontain ja Suomen ulkoministeri Väinö Tannerin välille, ja jatkoi sen ylläpitoa rauhan solmimiseen saakka.[1]

Günther (oik.) ja Suomen ulkoministeri Rolf Witting keväällä 1941.

Saksan miehitettyä Norjan keväällä 1940 Günther kannatti suostumista Saksan vaatimukseen sallia Norjassa olleiden saksalaisjoukkojen ase- ja miehistökuljetukset Ruotsin rautateiden kautta, sillä kieltävän vastauksen saadessaan Saksa voisi hyökätä myös Ruotsiin. Syksyllä 1940 Günther neuvotteli Suomen Tukholman-lähettilään Jarl Wasastjernan kanssa mahdollisesta Suomen ja Ruotsin puolustus- tai jopa valtioliitosta, mutta hanke kaatui Neuvostoliiton vastustukseen. Vieraillessaan Helsingissä toukokuussa 1941 Günther oli vakuuttunut, että Suomi ei aloittaisi uutta sotaa Neuvostoliittoa vastaan. Hyökättyään Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941 Saksa vaati Ruotsia sallimaan yhden jalkaväkidivisioonan kuljettamisen Ruotsin kautta Suomeen, mikä loukkasi entistä selvemmin Ruotsin puolueettomuutta. Erimielisyys Saksan vaatimukseen vastaamisesta synnytti Hanssonin hallituksessa niin sanotun juhannuskriisin, mutta Güntherin tahdon mukaisesti Ruotsi taipui. Günther torjui kuitenkin myöhemmin Saksan pyynnöt lisäjoukkojen kauttakuljetuksesta, poikkeuksena haavoittuneiden kuljetukset.[1]

Vuodenvaihteesta 1942–1943 alkaen Saksan painostus Ruotsia kohtaan heikkeni, ja arvostelu Güntheriä kohtaan lisääntyi hallituksen sisälläkin, sillä häntä pidettiin päävastuullisena Saksaa myötäilleistä päätöksistä, vaikka myös pääministeri Hansson oli tukenut samaa politiikkaa. Vuonna 1943 Hansson ja Günther päättivät, että Ruotsi kieltäytyisi enää jatkamasta saksalaisjoukkojen kauttakuljetusta miehitettyyn Norjaan. Sodan lopulla Günther ja Felix Kersten suostuttelivat Saksan johdon suostumaan salaiseen hankkeeseen, jossa kreivi Folke Bernadotten johtama punaisen ristin valtuuskunta sai pelastaa tanskalaisia ja norjalaisia vankeja Saksan keskitysleireiltä. Günther jätti ulkoministerin tehtävät Hanssonin kokoomushallituksen erotessa 31. heinäkuuta 1945.[1]

Sodan jälkeen Güntheriin kohdistettiin paljon arvostelua, muun muassa sotavuosien lehdistösensuurista. Günther oli Ruotsin lähettiläänä Italiassa vuosina 1946–1950. Jäätyään eläkkeelle ulkoasiainhallinnosta hän oli AB Turitz & Co -yhtiön johtokunnan puheenjohtajana 1950–1958, Ruotsin Philipsin johtokunnan puheenjohtajana 1960–1961 sekä raviurheilujärjestö Svenska Travsportens Centralförbundin puheenjohtajana vuodesta 1952.[1]