Joseon

Joseon-dynastian ensimmäinen kuningas Taejo.

Koreaa hallinnut Goryeo-dynastia oli muuttunut käytännössä mongolien hallitseman Kiinan Yuan-dynastian vasallivaltioksi mongolien sotaretkien jälkeen 1200-luvun alkupuoliskolla. Korea oli edelleen muodollisesti itsenäinen, mutta sen hallitsijat mongolilaistuivat esimerkiksi dynastisten avioliittojen kautta. Mongolivalta Kiinassa alkoi heikentyä 1300-luvulla ja lopulta vuonna 1368 valtaan nousi kiinalainen Ming-dynastia. Myös Korean mongolilaistunut hallitsijasuku alkoi menettää otettaan Korean niemimaalla sen tullessa yhä epäsuositummaksi. Monet korealaiset kugfutselaiset virkamiehet uskoivat, että Korean tuli seurata Kiinan Ming-dynastian esimerkkiä, kun taas hallitsijat olivat taipuvaisempia liittoutumaan nyt Kiinasta karkotettujen mongolien kanssa. Yi Seong-gye (sittemmin hallitsijanimeltään Taejo) oli kiinalaismielisiin kuulunut korealainen kenraali, jonka maan hallitsijat olivat komentaneet sotaretkelle Kiinaan. Yi päätti kuitenkin marsittaa joukkonsa Koreaan, jossa hän toteutti vuonna 1392 Yi- eli Joseon-dynastian perustaneen vallankaappauksen.[3] Pääkaupunkinsa Yi asetti Hanseongiin, eli nykyiseen Souliin.[1]

Korean uusi hallitseva dynastia tunnusti Kiinan Ming-dynastian yliherruuden, minkä lisäksi Kiinasta omaksuttiin tapa järjestää keskus- ja paikallishallinto. Ensimmäisen kuningas Taejon kaudella Korean pohjoisraja asetettiin Jalu- ja Tumenjoille samalla, kun Koreaan liitettiin Daedongjoen pohjoispuoliset alueet näiden eteläpuolella. Kuningas Sejongin kausi oli rauhallinen ja Korea edistyi kulttuurillisesti. Sejongin ansoihin on luettu esimerkiksi korean kirjoitusjärjestelmä hangulin kehittäminen. Muuten 1400-lukua ja 1500.lukua leimasivat sisäiset levottomuudet. 1400-luvulla käytiin verisiä kiistoja valtaistuimesta hallitsevan dynastian sisällä ja myöhemmin vuosina 1498, 1506 ja 1545 käytiin ankaria yhteenottoja mahtisukujen ja kungfutselaisen virkamiehistön välillä. Kungfutselaisuuden vaikutusvalta palasi kiistojen jälkeen entiselleen 1500-luvun alkupuolella.[4] Joseon-dynastian kaudella Korea kungfutselaistui lopullisesti, vaikkakaan sen vaikutus ei ollut yhtä vahva kuin Kiinassa.[5] Jakoa aiheutti sittemmin eri kungfutselaisuuden tulkintoja kannattavat ryhmäkunnat. Näiden ja aiempien kiistojen vaikutukset tuntuivat aina 1600- ja 1700-luvuille saakka.[4]

Korealainen kilpikonnalaiva, jollaisia amiraali Yi Sun-sin käytti japanilaisia vastaan.

Korealla oli sisäisten uhkien lisäksi myös ulkoisia uhkia. 1500-luvun lopussa ja 1600-luvun alkupuolella maata kohtasi kaksi suurta hyökkäystä. Ensimmäisen uhan muodosti japanilaisten tekemät hyökkäykset. Sotilasjohtaja Toyotomi Hideyoshi lähetti vuonna 1592 suuren sotajoukon Koreaan alueen valtaamiseksi. Alun perin sotajoukon sanottiin tähtäävän Kiinaan, mutta kun korealaiset estivät sen läpikulun alkoi taistelu Koreasta. Korealaiset kärsivät tappioita maalla, mutta amiraali Yi Sun-sin otti merkittäviä voittoja japanilaisista merellä. Kun korealaisia auttoi myös Ming-dynastian lähettämät joukot japanilaiset pakotettiin lopulta rauhanneuvotteluihin. Hideyoshi hyökkäsi uudelleen vuonna 1597, mutta sota päättyi tällä kertaa Hideyoshin kuolemaan ja valtataisteluihin Japanissa. Korea kärsi mittavia vahinkoja japanilaissotien kanssa ja japanilaiset veivät vetäytyessään tuhansia korealaisia käsityöläisiä ja muita ammattilaisia Japaniin. Japanilaissodista ei oltu edes keritty toipua, kun seuraavan uhan muodostivat 1600-luvun alkupuoliskolla pohjoisen Mantšurian alueen mantšut. Mantšut sotivat Kiinaa vastaan ja Korea sekaantui näihin sotiin Ming-dynastian liittolaisena. Vuonna 1627 mantšut valtasivat suuren osan Koreaa ja Joseon-dynastia tunnusti mantšut "vanhemmaksi veljekseen". Näiden vetäydyttyä mantšut alkoivat vaatia myös kaikkien suhteiden lopettamsita Ming-dynastian kanssa ja kun tähän ei suostuttu, Joseonin pääkaupunki vallattiin. Mantšujen perustama Qing-dynastia kukisti myös Ming-dynastian vuonna 1644 ja he nousivat myöhemmin koko Kiinan valtiaiksi. Samalla Korean tribuuttistatus siirtyi Ming-dynastialta Qing-dynastialle.[4] Korean asema tributaarivaltiona merkitsi Kiinan yliherruuden tunnustamista ja lähes vuosittaisia lähetystöjen tribuutintuomismatkoja Kiinaan ja vastaavasti Kiinan lähettämiä lähetystöjä Koreaan vastalahjoineen. Taloudellisesti tributaarijärjestelmä oli selvästi kovempi Korealle ja joidenkin laskelmien mukaan valtion menoista jopa kuudennes kului järjestelmän ylläpitämiseen.[6]

Sotien aiheuttamat hävitykset ja edelleen jatkuvat eri poliittisten ryhmien kiistely vaikeutti maan kehitystä samalla, kun maan väkiluku kasvoi nopeasti. Vuonna 1669 maassa asui noin 5 miljoonaa henkeä ja vuonna 1717 jo 6,8 miljoonaa. Väestönkasvu aiheutti uudistusten puutteen varjolla ongelmia, kuten nälänhätää. 1700-luvun alkua on kuitenkin pidetty uuden nousukauden aikana. Kuningas Yeongjon kaudella poliittisten ryhmittymien kiistely alkoi laantua ja virkamiehistöön nostettiin politiikasta riippumatta henkilöitä heidän kykyjensä mukaan. Verotusta uusittiin vähentämällä talonpoikien verotaakkaa ja samalla korvattiin vanhaa maaveroa. Riisinviljelytekniikoita uudistettiin ja maatalous kaupallistui esimerkiksi tupakan ja ginsengin viljelyn kautta. Yeongjon seuraaja Jeongjo vapautti puolestaan valtion orjat, jolloin käsityöläisten itsenäistyessä uusi yrittäjäluokka. Joistakin toteutetuista uudistuksista huolimatta monet yhteiskunnan perusrakenteet säilyivät kuitenkin ennallaan.[4]

Gyeongbok-palatsi.

Hwasongin linnoitus.

1800-luvun alku oli taloudellisen alamäen aikaa. Taloudellisen ahdingon yksi osatekijä olivat luonnononnettomuudet. Maassa vallitsi suuri kuivuus vuosina 1812–1813, vuosien 1810 ja 1832 välillä koettiin lukuisia tulvia ja väestöä riivasivat koleraepidemiat. Vuonna 1837 Korean asukasluku oli noin 6,75 miljoonaa, eli vuodesta 1807 se oli laskenut 800 000:lla. Talonpoikia riistettiin ja tiloja autioitui samalla, kun maaseudulla kapinoitiin ja ryösteltiin. Toinen merkittävä tekijä maan kehityksessä olivat holhoojahallituksen. Kuninkaat nousivat usein valtaistuimelleen lapsina, jolloin maata hallitsi käytännössä kuningataräidit, kuningatarvaimot ja yksi kerrallaan näiden yangban-luokan suvut Kim, Cho ja 1700-luvun lopulla kuningas Yeongjo oli surmauttanut oman kruununperijänsä hovijuonittelun takia ja tätä kannattaneet eteläpuolueen jäsenet karkotettiin. Hänen kuolemansa jälkeen valtaan noussut kuolleen kruununprinssin poika Jeongjo kosti isänsä vastustajille ja kärsijänä oli etenkin konservatiivinen kungfutselainen noron-puolue. Jeongjon kuollessa holhoojahallituksen johtoon nousi Yeongjon leski ja nyt koston kierteessä kärsi taas eteläpuolue. Valta vaihteli eri holhoojahallitusta hallitsevien sukujen kesken, kunnes vuonna 1864 valtaistuimelle nousi nuori kuningas Gojong.[7]

Gojongin valtakauden alkupuoliskolla todellista valtaa käytti hänen isänsä Yi Ha-eung, joka tunnetaan ehkä paremmin arvonimellään Daewongun. Daewongun toteutti kungfutselaisuuden kuninkuuden vahvistamiseen tähdänneitä muutoksia, kuten vallan keskittämistä keskushallinnolle ja armeijan nykyaikaistamista. Daewongunin tavoitteiden varjossa oli kuitenkin edelleen taloudellisista vaikeuksista kumpuava tyytymättömyys etenkin yangban-luokan ja oppineiston piireissä. Taloudellisia vaikeuksia tuottivat nyt myös hallitsijan hankkeet, kuten Gyeongbok-palatsin uudet valtavat rakennustyöt. Toisaalta tavallinen kansa koki Daewongunin vastavoimana yangbanien vaikutusvallalle. Daewongunin oli joka tapauksessa erottava, kun uuteen Min-kuningatarsukuun kuulunut Gojongin vaimo Myeongseong yhtyi vaatimuksiin tämän syrjäyttämiseksi.[7]

1800-luku oli myös uusien uskomusten, ideologioiden ja ulkoisten uhkien aikaa. Kristinuskon vaikutteet olivat levinneet jo 1600 lopussa, mutta sen saapumisvuotena pidetään usein virheellisesti vuotta 1784, jolloin katolilaisuuteen kastettu oppinut Yi Seung-hun palasi Koreaan Kiinasta. Yi teloitettiin vuonna 1791, mutta kristinusko levisi kuitenkin edelleen. Kristityt joutuivat koreassa vainojen kohteiksi etenkin vanhoillisten sukujen holhoojahallitusten kausina. Daewongunin toteuttamissa kristittyjen vainoissa vuonna 1866 kuoli joidenkin arvioiden mukaan jopa yli 10 000 kristittyä. Cheondogyo oli puolestaan kristinuskosta vaikutteita ottanut korealainen liike, jonka perusti Choe Je-u vuonna 1860. Cheondogyo eli tuolloinen tonghak kiellettiin, mutta senkään leviämistä ei voitu estää.[8] Uuden ulkoisen uhan muodostivat länsivallat, jotka olivat aloittaneet vaikutusvaltansa levittämisen Kiinassa oopiumisotien myötä. Korean rannikolle oli alkanut saapua länsimaista 1830-luvulta alkaen tiedustelevia laivoja, joiden kanssa käytiin myös joitakin yhteenottoja. Venäjän keisarikunta oli puolestaan levittänyt alueitaan Amurjoelle. Maa yritti avata yhteyksiä myös Koreaan, mutta yritykset torjuttiin. Ranska teki rankaisuretkikunnan Koreaan vuonna 1866 ranskalaisten pappien surmaamisen jälkeen ja samana vuonna tuhottiin Taedong-joella purjehtinut yhdysvaltalainen laiva General Sherman. Amerikkalaiset tekivät oman rankaisuretkikuntansa vuonna 1871. Amerikkalaiset tulittivat korealaisia linnoituksia myös vallaten niistä muutaman, mutta he vetäytyivät ilman sen suurempia tuloksia.[9]

Daewongun.

Japani oli avautunut vuonna 1854 ulkomaille ja vuonna 1868 oli seurannut Meiji-restauraatio, jonka jälkeen maa kaavaili vaikutusvaltansa kasvattamista lähialueillaan. Koreaa pidettiin erityisen tärkeänä ja sen mahdollinen päätyminen Japanin vihollisten käsiin olisi ollut suoraan Japanin sydämeen tähtäävä tikari. Japani oli lähettänyt lähetystöjä Koreaan vuosina 1870 ja 1872, mutta molemmat yritykset torjuttiin. Vuonna 1876 japanilaiset nousivat maihin Ganghwan luona, jonka jälkeen he esittivät uhkavaatimuksen ystävyyssopimuksesta. Daewongun oli nyt syrjäytetty ja tilanne oli otollisempi ja Ganghwan sopimus samana vuonna avasi japanilaisille kolme korealaista satamaa (Busan, Wonsan ja nykyinen Incheon). Japanilaisten saamiin muihin oikeuksiin kuului vapautus tulleista ja Japanin kansalaisten eksterritoriaalioikeudet, eli vapautus paikallisesta tuomiovallasta. Sopimus merkitsi myös Kiinan yliherruuden päättymistä ja Korean nykyaikaistumisen alkamista. Gojongin hallitus alkoi toteuttaa uudistuksia, joita ajoivat myös Korean itsenäisyyttä ja dynastian vallan vahvistamista puoltaneet tahot. Korealaiset lähetystöt tarkkailivat uudistuksia Kiinassa ja Japanissa, minkä lisäksi maahan levisi nykyaikaistamista ajavia kirjoja. Gojongin uudistuslinja herätti vastustusta vanhoillisen yangban-luokan piirissä. Vuonna 1882 puhkesi armeijan kapina, jonka hillitsemiseksi kutsuttiin jälleen valtaan Gojongin isä Daewongun.[9]

Korean kehityksestä huolestunut Japani lähetti lähettilään Koreaan aseistetun saattueen kera, Nyt puuttui asioihin myös Kiina, joka pelkäsi Japanin ottavan Korean käsiinsä lopullisesti. 4 500 kiinalaisjoukko valtasi Korean pääkaupungin ja maan johtoon palautettiin Gojong ja tämän Min-suvun kuningatar samalla, kun Daewongun vangittiin ja vietiin Kiinaan. Kiinalainen varuskunta jäi Koreaan ja japanilaiset joutuivat vetäytymään pienempien joukkojensa kanssa. Avautuminen jatkui Daewongunin kukistuttua jälleen. Korea solmi Japanin kanssa solmittua sopimusta vastaavan sopimuksen Kiinan kanssa ja Kiinan suosituksesta vastaava Chemulpon sopimus tehtiin Japanin vastapainoksi yhdysvaltalaisten kanssa vuonna 1882.[9]

Vuonna 1884 toteutettiin niin sanottu kapsin-kaappaus, jonka aikana salaliittolaiset murhasivat Korean kiinalaismielisiä hallituksen jäseniä. Kaappauksen taustalla oli Kaehwadang-niminen uudistusliike, joka vastusti Kiinan ja Min-suvun vaikutusvaltaa Koreassa. Kiinan ei uskottu puuttuvan kaappaukseen, koska se kävi samalla sotaa Ranskaa vastaan etelässä. Tukea kaappaajat olivat saaneet Japanilta. Luuloista huolimatta Kiina puuttui asioihin ja sen asevoimat valtasivat kuninkaallisen palatsin. Kaappaajat pakenivat Japaniin, jota Min-hallitus syytti nyt kaappaukseen osallistumisesta. Japani vaati puolestaan korvauksia tuhotusta lähetystörakennuksestaan ja vaatimuksen tueksi Japanin ulkoministeri saapui koreaan sotilassaattueen mukana. Vuonna 1885 solmitulla Hanseongin sopimuksella Korea maksoi korvauksia, otti pääkaupunkiin japanilaisen varuskunnan ja pyysi virallisesti anteeksi. Poliittisesti Koreassa olivat niskanpäällä kuitenkin vielä edustajansa Yuan Shikain johtamat kiinalaiset.[10]

Kiinan ja Japanin kilpailu Koreassa kiihtyi maassa vuonna 1894 syttyneen tonghak-kapinan myötä. Talonpoikien kurjuudesta alkanut kapinaliike vaati aluksi vain uskonnollisia uudistuksia, joihin lukeutui aiemmin kielletyn tonghak-liikkeen salliminen. Pian vaatimukset olivat kuitenkin myös poliittisia ja kapinalliset vaativat korruption ja talonpoikien riiston lopettamista. Kapinallisten menestyksen takia kuningas myöntyi joihinkin vaatimuksiin ja 10. kesäkuuta 1894 solmittiin rauha. Rauha oli kuitenkin tarkoitettu vain väliaikaiseksi ajan voittamiseksi ja pyydettyjä uudistuksia pidettiin liian rajuina. Kapinan kukistamiseksi pyydettiin joukkoja Kiinasta, joka lähettikin maahan sotilasosaston 8. kesäkuuta. Tilaisuutta päätti käyttää hyväkseen Japani, jonka joukot nousivat maihin 10. kesäkuuta. Tilanteesta yllättyneet Kiina ja Korea pyysivät molempien osapuolten joukkojen vetäytymistä ja kun Japani ei tähän suostunut, molemmat lisäsivät joukkojaan alueella. 23. heinäkuuta japanilaiset riisuivat korealaiset sotilaat aseista maan pääkaupungissa ja kuninkaan palatsi vallattiin. Min-suku syrjäytettiin ja valtaan nostettiin edelleen Kiinassa kotiarestissa olleen Daewongunin hallitus. 25. heinäkuuta tuhottiin kiinalainen laivasto-osasto ja 1. elokuuta Japani antoi ensimmäisen Kiinan–Japanin sodan aloittaneen sodanjulistuksen.[10]

Japanilaiset olivat ottaneet sotilaallisesti haltuunsa Korean ja sitä seurasi Liaodongin niemimaan satamien ja Taiwanin saaren valtaus. Kiina joutui pyytämään rauhaa ja huhtikuussa 1895 solmittiin Shimonosekin rauhansopimus. Japani sai vapaat kädet Koreassa, Taiwanin saaren ja oikeudet Liaodongin niemimaahan. Ulkovallat eivät puuttuneet asiaan suuremmin, vaikkakin Japani painostettiin sittemmin luopumaan tukikohdistaan Liaodongilla. Koreassa Japani kukisti myös syksyllä 1894 syttyneen toisen tonghak-kapinan.[10]

Korea alkoi kehittyä Kiinan–Japanin sodan jälkeen eräänlaiseksi Japanin suojeluvaltioksi. Japanilaiset painostivat maan uudistuksiin, jotka eivät olleet kuitenkaan aluksi suoranaisesti kolonialistisia. Uudistuksia olivat esimerkiksi eurooppalaistyylisen kabinettiministeriön perustaminen, minkä lisäksi vanhat säätyerioikeudet poistettiin ja otettiin käyttöön valtiovarainhallinto ja valtion budjetti. Uudistukset tunnetaan yhteisnimellä kabo-uudistukset ja niiden myötä maa kehittyi Japanin aiempien uudistuksien mukaisesti. Kaikkia uudistuksia ei kuitenkaan viety läpi, vaan ne olivat voimassa vain paperilla. Japanin politiikka Korean suhteen oli kuitenkin muuttunut varovaisemmaksi, kun maa oli joutunut luopumaan Liaodongin niemimaan tukikohdistaan Venäjän, Ranskan ja Saksan toiveiden mukaisesti. Kun politiikkaan tyytymätön Japanin suurlähettiläs Miura Gorō sekaantui kuningattaren murhaan 8. lokakuuta 1896 hänet kutsuttiin kotiin oikeudenkäyntiä varten. Todisteiden puutteessa hänet kuitenkin vapautettiin sittemmin. Maan sisäpolitiikkaan ei enää puututtu ja kuningas Gojong alkoi etsiä tukea Venäjästä. Uudistukset ja huhut liittyen kuningattaren murhaan olivat synnyttäneet jälleen laajoja mellakoita (ns. tukkamellakat), joita Venäjä käytti nyt edukseen. Gojong oli ollut käytännössä japanilaisten vankina, mutta 11. helmikuuta 1897 hänet salakuljetettiin Venäjän lähetystöön. Gojong perusti uuden hallituksen ja julisti japanilaismieliset maanpettureiksi. Japani joutui aluksi antamaan periksi salaisten venäläisten kanssa pidettyjen neuvottelujen jälkeen. Hyvät suhteet Venäjän ja Korean välillä eivät kuitenkaan kestäneet kauaa.[11]

Korean maineen kohottamiseksi Gojong nostettiin lokakuussa 1897 kuninkaasta (wang) keisariksi (hwangje). Maan nimi muutettiin muodosta Joseon muotoon Taehan, eli Suuri han. Gojong oli teoriassa nyt esimerkiksi Venäjän keisarin veroinen, mutta epäluulo Venäjää kohtaan Koreassa kasvoi. Japanilaiset julkistivat salaiset neuvottelunsa Venäjän kanssa ja Venäjä sai Japanin aiemmin menettämät tukikohdat Kiinassa. Kaikki tämä sai korealaiset epäilemään Venäjän aikeita Korean suhteen. Vuonna 1896 oli perustettu Itsenäisyysseura eli Dongnip hyeophoe, joka oli myös Korean ensimmäinen nykyaikainen poliittinen liike. Liike kampanjoi venäläisten asiantuntijoiden karkottamiseksi, ulkomaiden konkessioiden lakkauttamiseksi ja lopulta myös perustuslaillisen monarkian perustamisen puolesta. Liike keräsi nopeasti kannattajia. Keisari oli aluksi taipua vaatimuksiin, mutta 8. marraskuuta 1898 liike kiellettiin ja sen johtajat pidätettiin.[11]

Keisari Gojong.

Venäjän vaikutusvalta Itä-Aasiassa oli vahvistunut entisestään Kiinan boksarikapinan myötä ja nyt Japanissa heräsi jälleen halu turvata sen omat intressit alueella. Maa solmi liiton Ison-Britannian kanssa vuonna 1902, joka takasi myös puolueettomuuden osapuolten välillä, mikäli ne ajautuisivat sotaan Koreassa tai Kiinassa. Vuonna 1903 aloitettiin neuvottelut Venäjän kanssa eturistiriitojen ratkomiseksi, mutta neuvottelut päättyivät helmikuuhun 1904. Japani oli päättänyt ratkaista kiistat sodalla ja 8. helmikuuta 1904 japanilaiset hyökkäsivät venäläiseen tukikohtaan Port Arthurissa. Venäjän–Japanin sota oli alkanut. Korean niemimaalla japanilaiset joukot valtasivat alueen strategiset kohteet. Venäjästä otettiin useita merkittäviä voittoja vuoden 1905 aikana ja samalla selvitettiin myös brittien ja yhdysvaltalaisten kanta Korean suhteen. Maat olivat valmiita hyväksymään Japanin vallan alueella ja vastineeksi Japani ei puuttunut asioihin Intiassa tai Filippiineillä. Syyskuussa 1905 Japanin ja Venäjän välillä solmittiin Portsmouthin rauha, jolla Venäjä antoi Japanille vapaat kädet Koreassa, sen oikeudet Mantšuriassa ja Sahalinin saaren eteläkärjen.[12]

Marraskuussa 1905 Japani esitti Korealle virallisen protektoraattisopimuksen, joka allekirjoitettiin 17. ja 18. päivän yönä. Korealta riistettiin oikeus itsenäiseen ulkopolitiikkaan ja sopimuksen sanamuodot jättivät tilaa myös maan sisäisiin asioihin puuttumiselle. Koreassa sopimusta ei nielty vaikeuksitta ja pian sen solmimisen jälkeen alkoivat yritykset hakea tukea ulkovalloilta. Niistä merkittävin oli korealainen lähetystö Haagin toisessa rauhankonferenssissa. Lähetystöllä oli mukanaan kirje keisarilta, mutta sitä ei päästetty itse neuvotteluihin. Yritysten saama huomio johti kuitenkin Japanin tiukkeneviin otteisiin Koreassa. Epäluotettavana pidetty keisari Gojong pakotettiin luopumaan käytännön vallasta poikansa Sunjongin hyväksi. Uutisen aiheuttamien mellakoiden ja japanilaisten joukkojen kanssa käytyjen yhteenottojen jälkeen Gojong erosi kokonaan. Japani sekaantui uuden hallituksen kanssa nyt myös suoraan maan hallintoon. Korean sotaväki lakkautettiin ja Japanin edustaja sai oikeuden neuvoa hallitusta ja ehdottaa henkilöitä virkamiespaikkojen täydentäjiksi.[12]

Japanin toimet herättivät aseellista vastarintaa. Etenkin lakkautetun sotaväen sotilaat ryhtyivät sisseiksi niemimaan vuorilla. Vuosien 1907 ja 1911 aseelliseen vastarintaan osallistui jopa 143 690 korealaista ja heistä noin 10 000 sai surmansa. Japanilaiset menettivät vain alle 200 miestä. Korealaiset tekivät myös terrori-iskuja, joista kuuluisin oli An Jung-geunin toteuttama Itō Hirobumin murha Harbinissa 26. marraskuuta 1906. Vastarinta tukahdutettiin kuitenkin kovin ottein vuoteen 1910 mennessä. Korealaisten sissitoimintaa käytettiin perusteena liittää maa lopullisesti Japaniin kesällä 1910. Keisarin vallasta luopumisesta ja Korean ja Japanin liitoksesta tiedotettiin 29. elokuuta. Keisari Sunjong alennettiin kuninkaaksi, joskin hän sai pitää kuninkaan arvonimen ja hovinsa.[12] Liitosta seurasi Japanin siirtomaa-aika, jota kesti aina vuoteen 1945 saakka.

Mies ja nainen maalauksessa vuoden 1805 paikkeilta.

Korean yhteiskuntakerrokset jakautuivat kungfutselaisen mallin mukaisesti. Paikka perheessä määrittyi iän, sukupuolen ja senioriteetin kautta ja yhteiskunnassa puolestaan tiettyyn väestökerrokseen kuulumisen kautta. Väestön luokkajako poikkesi jonkin verran esimerkiksi Kiinan vastaavasta järjestelmästä. Koreassa väestö jakautui neljään pääryhmään, jotka olivat ylempiarvoisista alempiarvoisiin yangban, chungin, sangmin ja lopulta cheonmin. Yangban-luokka koostui siviilivirkamiehistä ja sotapäällystöstä. Myös Kiinassa oli samanlainen virkamiesluokka, mutta Koreassa luokkaan kuuluminen oli voimakkaammin perinnöllistä. Luokkaa on joskus pidetty kokonaan suljettuna kastina, tosin yksimielisyyttä tästä ei tutkijoiden keskuudessa ole. Yangban-luokka hallitsi suuria maa-alueita, jotka kuuluivat teoriassa valtiolle, mutta olivat kuitenkin käytännössä yksityisomaisuutta. Yangban-luokka oli kuitenkin suuri ja siihen saattoi kuulua myös suhteellisen köyhää väestöä. Arvohierarkiassa seuraavina oli chungin-luokka, joka koostui hallinnon teknisistä taitajista, joilla ei kuitenkaan ollut kungfutselaisuudesta kumpuavaa arvovaltaa. Luokkaan kuuluivat esimerkiksi lääkärit, tähtitieteilijät, pikkuvirkamiehet ja alempi sotapäällystö. Yhteiskuntaluokista suurin oli sangmin, johon kuului ehkä noin kolme neljäsosaa korealaisista. Luokkaan kuuluivat talonpojat, käsityöläiset ja kauppiaat. Talonpojat olivat usein pääasiallisia veronmaksajia ja heidän asemansa oli maaorjan tapainen. Alimman yhteiskuntaluokan muodosti cheonmin. Luokkaan kuuluivat esimerkiksi suutarit, teurastajat, prostituoidut, šamaanit, vankiloiden virkailijat ja valtion orjat. Cheonmin-luokan harjoittamiin ammatteihin liittyi usein uskonnollisesti tai moraalisesti halveksuttuja piirteitä. Joseon-dynastian aikana Koreassa oli myös orjia. Orjia saattoi omistaa valtio tai yksityiset tahot. Valtion orjat vapautettiin vuonna 1801 ja orjuus lakkautettiin kokonaan vuonna 1894. Vuonna 1894 purettiin myös monet muut perinnäiset säätyrajoitukset.[15]

Naisten asema huononi Korean aikaisempiin dynastioihin nähden Joseonin aikana. Tähän vaikutti kungfutselaisuuden kasvava vaikutusvalta. Naiset joutuivat kodistaan poistuessaan pyytämään luvan mieheltään tai muulta perheen päältä ja ulkona he eivät voineet liikkua päiväsaikaan ja heidän oli peitettävä kasvonsa. Sukupuolierottelu ulottui myös kodin sisälle. Taloissa tyypillinen piirre oli erillinen naistenhuone. Käytännössä sukupuolijaottelua seurattiin tarkemmin korkeissa luokissa ja löyhemmin käytännön syistä alemmissa luokissa. Jotkin naiset pääsivät kuitenkin myös yhteiskunnallisesti huomattaviin asemiin. Esimerkiksi korealaisen šamanismin naispuoliset šamaanit eli mundang vaikuttivat aina maan hovissa saakka.[15]