Chilen historia

Espanjalaisten saapuessa nykyisen Chilen alueelle siellä asui useita intiaaniryhmiä, joista mikään ei ollut hallitsevassa asemassa. Suurin ryhmä olivat mapuchet. He olivat metsästäjä-keräilijöitä ja maanviljelijöitä ja liikkuivat paikasta toiseen käyden kauppaa ja sotien muiden heimojen kanssa. Maan eteläosassa harjoitettiin kaskiviljelyä ja metsästystä, keskiosassa asutus pysyi enemmän paikallaan ja viljelyä tehostettiin keinokastelulla. Inkat tunkeutuivat maan pohjoisosiin, mutta kohtasivat kovaa vastarintaa.[1] Mapuchet hajaantuivat inkojen tieltä Chilen eteläosiin.[2]

Ensimmäiset espanjalaiset saapuivat Diego de Almagron johdolla Chileen vuonna 1535. Almagron tarkoituksena oli lähinnä selvittää, löytyykö Chilestä kultaa tai muita rikkauksia. Pysyvästi espanjalaiset asettuivat Chileen vuonna 1541, kun Pedro de Valdivia perusti maan keskiosaan Santiagon siirtokunnan.[3] Biobíojoesta etelään espanjalaiset tunkeutuivat vasta vuonna 1550, kun he perustivat Concepciónin. Espanjalaiset pyrkivät etelään, mutta mapuchet aloittivat Lautaron johdolla kapinan, jossa Valdivia kuoli.[2] Mapuchet osoittautuivat kovaksi vastukseksi espanjalaisille valloittajille. Quillinin sopimuksessa vuonna 1641 Espanja joutui myöntämään mapucheille oikeuden noin 100 000 km²:n autonomiseen alueeseen eteläisessä Chilessä. Tätä aluetta mapuchet onnistuivat pitämään hallussaan aina 1800-luvun loppupuolelle asti.[4]

Chile oli Espanjan Etelä-Amerikan köyhimpiä siirtomaita, sillä maasta oli löydetty vain rajatusti arvometalleja. Siirtolaiset harjoittivat lähinnä maataloutta, ja tuotteet ne käyttivät pääosin itse. Chilen-asioita hallittiin pitkälti Perun varakuningaskunnasta. Siirtomaa-ajalla Chilen yhteiskunta muuttui nopeasti etnisesti hyvin homogeeniseksi. Asukkaista suurin osa oli joko mestitsejä tai eurooppalaisten paikallisia jälkeläisiä. Yhteiskunnan huipulla olivat kuitenkin noin 20 000 espanjalaista. Heitä seurasivat eurooppalaisten jälkeläiset, mestitsit, intiaanit ja afrikkalaiset orjat.[2]

Bernardo O’Higgins, ensimmäinen valtionpäämies.

Espanjan valta-asema heikkeni ratkaisevasti Napoleonin sotien aikana 1800-luvun alussa. Chile päätti muiden Etelä-Amerikan siirtomaiden tapaan irtaantua Espanjan ylivallasta ja aloitti itsenäisyystaistelunsa 1810, kun Santiagossa 18. syyskuuta maan johtoon asetettiin paikallisjohtajista muodostunut juntta. Chilen itsenäisyyspyrkimykset murskattiin lokakuun alussa 1814 Rancaguan taistelussa. Monet itsenäisyyden kannattajista pakenivat Argentiinaan, mistä he aloittivat hyökkäyksen tammikuussa 1817.[2] Chileläinen Bernardo O’Higgins ja argentiinalainen José de San Martín löivät 12. tammikuuta espanjalaiset Chacabucon taistelussa. Chile julistautui itsenäiseksi 12. helmikuuta 1818, ja O’Higginsistä tuli sen ensimmäinen valtionpäämies.[5]

O’Higgins syrjäytettiin vuonna 1823, ja Chilen historiassa seurasi muutamia sekavia vuosia. Vuosien 1823–1830 aikana maassa nähtiin 30 hallitusta. Vakaammat ajat koittivat 1833, kun maalle säädettiin vahvasti presidenttijohtoinen perustuslaki. Se toi myös aiemmin taistelleet osapuolet yhteen. Uuden hallituksen asemaa vahvisti sen ottama voitto vuosina 1836–1839 käydystä konfederaation sodasta. Chilen seuraavat johtajat pyrkivät kehittämään maan taloutta. Valparaíson perustettiin muun muassa vapaasatama. Chile alkoi vaurastua, kun sen viljalle alkoi tulla lisää kysyntää Kaliforniassa ja Australiassa, joissa oltiin löydetty kultaa. Lisäksi hopean ja kuparin kysyntä kasvoi Euroopassa. Maan vakauden ansiosta siellä rakennettiin ensimmäiset rautatiet, rakennettiin uusia teitä ja kehitettiin satamia.[2]

Chilen historian ajanjaksoa 1861–1891 kutsutaan liberaaliksi tasavallaksi. Maa avautui tuolloin myös eurooppalaisille vaikutteille, ja erityisesti Britannia oli läheinen kauppakumppani. Tuonnin kasvu ja lainojen korkojen kustannukset heikensivät maksutasetta, ja Chilessä suunnattiin katseet Perun ja Bolivian eteläisten provinssien salpietarivaroja kohtaan.[2] Chile voitti vuosina 1879–1883 käydyn Tyynenmeren sodan eli niin sanotun salpietarisodan ja se sai arvokkaita salpietari- ja kupariesiintymiä. Maassa käytiin 1891 myös lyhyt sisällissota, joka johtui presidentin ja parlamentin välisistä valtakiistoista.[5] Sodan seurauksena presidentti José Manuel Balmaceda syrjäytettiin ja Chile siirtyi parlamentaarisen tasavallan suuntaan.[2]

Ensimmäisen maailmansodan salpietaritulot romahtivat ja inflaatio räjähti, mikä herätti tyytymättömyyttä keski- ja työväenluokassa. Niiden tukeman uudistusmielisen presidentin Arturo Alessandrin aloitteet tyrmättiin parlamentissa, mikä nosti keskiluokkaiset upseerit kapinaan. Alessandrin johdolla asetettiin uusi perustuslaki, joka erotti valtion ja kirkon sekä sääti uusia työ- ja hyvinvointiasetuksia. Chile oli poliittisesti silti epävakaassa tilassa, sillä vanhaa oligarkiaa pyrittiin syrjäyttämään maan valtapaikoilta. Carlos Ibáñez del Campo oli diktaattorina 1927–1931. Sinä aikana kansallistettiin kaivoksia ja kehitettiin julkista koulutusta.[2] Demokratia palautettiin vuonna 1932, mutta 1930-luku oli maailmanlaajuisen laman vuoksi taloudellisesti vaikeaa aikaa myös Chilelle. Taloudelliset ongelmat johtivat ääriliikkeiden vahvistumiseen, ja maassa tehtiin muun muassa äärioikeiston vallankaappausyritys 1938.[6]

Vuodet 1938–1952 olivat radikaalipuolueen aikakautta.[2] Toisessa maailmansodassa Chile pysyi pitkään puolueettomana, osittain siitä syystä, että maassa oli paljon saksalaistaustaisia siirtolaisia. Chile katkaisi suhteet Saksaan vasta 1943.[7] Radikaalipuolue lisäsi valtion roolia, mikä johti korkeaan inflaatioon ja yhteiskunnan polarisoitumiseen. Vuonna 1952 Ibáñez del Campo valittiin uudelleen presidentiksi ja hänen jälkeensä 1958 Jorge Alessandri.[8]

Maltillisen kristillisdemokraattisen puolueen ehdokas Eduardo Frei Montalva voitti 1964 presidentinvaalit. Frei pyrki muun muassa maareformiin ja hallittuun kaivosteollisuuden kansallistamiseen. Hän kohtasi kasvavaa vastustusta vasemmistolaisilta, jotka ajoivat radikaalimpaa marxismia, ja konservatiiveilta, joiden mielestä muutokset eivät palvelleet niiden tarkoitusta.

Kansanrintaman sosialistiehdokas Salvador Allende

Vuoden 1970 presidentinvaalit voitti kansanrintaman sosialistiehdokas Salvador Allende. Hän käynnisti laajamittaisen yritysten kansallistamisohjelman, joka tyrehdytti sijoitukset Chileen ja vei maan taloudelliseen alamäkeen. Lisäksi maa joutui Yhdysvaltojen kauppasaartoon. Inflaatio nousi 140 prosenttiin, ja elintarvikkeista syntyi pulaa. Vasemmiston ja oikeiston kannattajien väkivaltaiset yhteenotot lisääntyivät. Oikeisto organisoi maahan laajan lakkoliikkeen. Yhdysvallat tuki voimakkaasti Chilen oikeistoa ja Neuvostoliitto Chilen hallitusta.[9]

Augusto Pinochet 1978

Asevoimat teki kenraali Augusto Pinochetin johdolla ja Yhdysvaltain tukemana vallankaappauksen 11. syyskuuta 1973.[10] Pinochet nimitti itsensä presidentiksi vuonna 1974 ja toimi presidenttinä vuoteen 1990 asti ja vaikutti politiikassa vielä senkin jälkeen asevoimien komentajana.[5] Pinochetin aikana yritysten kansallistamiset peruttiin ja talouspolitiikassa käännyttiin vapaan markkinatalouden suuntaan (ks. Chilen ihme). Chilen ja Argentiinan välit olivat huonot, ja Chile oli Kolumbian ohella ainoa Latinalaisen Amerikan maa, joka ei tukenut Argentiinan hyökkäystä Falklandinsaarille.[11]

Pinochetin sotilasjuntan hallinnon aikana satoja tuhansia vasemmistolaisiksi tai Pinochetin hallinnon vastustajiksi arveltuja ihmisiä pidätettiin. Arviolta runsaat 3 000 ihmistä kuoli virallisten tai puolivirallisten teloitusten seurauksena. Vankeja kidutettiin järjestelmällisesti. Sadat tuhannet chileläiset pakenivat tai karkotettiin maasta.[12] Suomeen Chilestä tuli noin 182 pakolaista,[13] joista kuitenkin suurin osa palasi kotimaahansa Pinochetin hallinnon jälkeen 1990-luvun alussa.[14] Vielä vuonna 2011 Chilessä oli voimassa Pinochetin aikaisia maastakarkotuslakeja, joilla estettiin joidenkin karkotettujen ja pakolaisiksi joutuneiden maahanpääsy.[15]

Vuonna 1988 järjestettiin Pinochetin kauden jatkosta kansanäänestys, jonka hän hävisi. Vuonna 1989 järjestettiin presidenttivaalit, ja seuraavana vuonna Pinochet luovutti vallan vaalivoittaja Patricio Aylwinille.[5] Pinochetin jälkeen Chileä hallitsi kristillisdemokraattien ja sosialistien keskustavasemmistolainen Concertación de Partidos por la Democracia -liittouma. Pinochetin johtamat joukot piirittivät presidentinpalatsin vielä vuonna 1993 boinazoksi kutsutussa tapauksessa keskeyttääkseen rikostutkinnan Pinochetin poikaa vastaan.[16]

Vuonna 2006 Chilen presidentiksi valittiin keskustavasemmistolaisen liittouman ehdokas Michelle Bachelet, josta tuli maan ensimmäinen naispresidentti. Liikemies Sebastián Piñeran valinta presidentiksi 2010 päätti vasemmiston valtakauden, joka oli kestänyt Pinochetin jälkeen kaksikymmentä vuotta.[5]

Pian Piñeran valinnan jälkeen Chileä vavisutti 8,8 momenttimagnitudin maanjäristys 27. helmikuuta 2010. Järistyksessä kuoli satoja ihmisiä, noin puoli miljoonaa rakennusta tuhoutui ja noin kaksi miljoonaa ihmistä joutui avun tarpeeseen.[17] Vielä samana vuonna kaivosonnettomuudessa onnistuttiin pelastamaan 33 ihmistä sortuneesta kaivoksesta. Tämä nosti Piñeran suosiota, mutta toukokuussa 2011 puhkesi laajoja opiskelijamielenosoituksia, joissa vaadittiin vanhentuneen, alirahoitetun ja yhteiskuntaluokkiin perustavan koulutusjärjestelmän uudistamista. Chilen talous kukoisti mielenosoituksista ja maailmanlaajuisesta taantumasta huolimatta.[2]

Michelle Bachelet palasi presidentiksi maaliskuussa 2014 voitettuaan vuoden 2013 presidentinvaalit. Chilen perustuslaki estää saman henkilön toimimisen presidenttinä kaksi peräkkäistä kautta, joten hän ei voinut olla ehdolla edellisissä vaaleissa.[18] Seuraavissa vaaleissa oli puolestaan jälleen oikeistolaisen Sebastian Piñeran vuoro.[19]

Loka-marraskuussa 2019 Chilessä oli rajuja mielenosoituksia, joissa kuoli ainakin 23 henkeä ja loukkaantui yli 2 300. Mielenosoitukset alkoivat Santiagon metrolippujen korotuksesta. Taustalla oli maan talouden kasvun hiipuminen, varallisuuserojen kasvaminen sekä terveydenhuollon ja koulutuksen huonolaatuisuus. Rauhoittaakseen tilannetta maan hallitus perui metrolippujen hinnankorotuksen ja lupasi jopa uusia koko perustuslain.[20] Levottomuuksien takia Chile joutui perumaan marraskuussa 2019 siellä pidettäväksi suunnitellun Aasian ja Tyynenmeren maiden yhteistyöjärjestön Apecin kokouksen sekä joulukuussa 2019 siellä pidettäväksi suunnitellun YK:n ilmastokokouksen.[21]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Chilen historia Wikimedia Commonsissa