Chien d’artois

Chien d’artois on keskikokoinen, vähän korkeuttaan pitempi, lyhytkarvainen koira. Pää on melko voimakas, leveä ja lyhyehkö, otsapenger korostunut. Paksuhkot huulet saavat kuonon näyttämään neliömäiseltä. Silmät ovat pyöreät, suuret ja tummanruskeat, ilme on surullinen. Korvat ovat paksuhkot, leveät, lähes litteät ja kärjistään pyöristyneet. Ne ovat melko pitkät ja silmien korkeudelle kiinnittyneet. Kuono on suora ja kohtalaisen pitkä, kirsu musta. Purenta on aina leikkaava. Rintakehä on syvä, leveä ja pitkä, selkä leveä. Häntä on melko pitkä ja sapelinmuotoinen. Karvapeite on lyhyt, tiheä ja sileä.[3] Väritys on aina tricolor eli kolmivärinen: valkoinen punaisin ja joko riistanvärisin tai mäyrän harmain merkein.[4] Toisinaan merkit muodostavat selkään manttelin. Säkäkorkeus vaihtelee 53–58 cm (1 cm poikkeus suuntaan tai toiseen hyväksytään) ja paino 28–30 kg välillä.[3]

Chien d'artois on älykäs, rohkea,[5] kestävä, voimakas, omistajaansa kiintyvä ja tasapainoinen[3]. Nykyisin Ranskassa on useita chien d’artois -ajueita. Ne metsästävät pääasiassa pienriistaa kuten jänistä, ja niillä on syvä, sointuva haukku. Niitä voidaan kuitenkin käyttää myös villisian ja kauriin metsästykseen, ja ne työskentelevät yhtä hyvin maaseudulla, metsikössä kuin pusikoissakin.[3]

Rotu on hyvin vanha ja tunnettiin alun perin nimellä picard Pikardian maakunnan mukaan.[3] Se on lähtöisin Luoteis-Ranskasta, Artois’n maakunnasta, joka rajoittuu Englannin kanaaliin ja Belgiaan. Sen uskotaan polveutuvan muinaisesta hubertuksenajokoirasta[5] ja olevan jo sukupuuttoon kuolleen isoartoisinajokoiran (grand chien d'artois) pienempi muunnos[2]. Jo 1600-luvulla chien d’artois’ta pidettiin hyvin taitavana metsästyskoirana, ja se tunnettiin jo Ludvig XIII:n ja Henrik IV:n aikakausina.[3] Joidenkin lähteiden mukaan se olisi ollut olemassa jo 1400-luvulla.[2]

Rodusta tuli suosittu 1800-luvulla[2], jolloin se kuitenkin sekoittui pahasti metsästäjien Englannista tuomiin lintukoiriin[3][2], mistä Le Couteulx de Canteleu mainitsi vuonna 1890 Manuel de Vénerie Française-lehdessä[3]. Hän kuitenkin samalla ylisti sitä yhdeksi parhaista jäniskoiraroduista.[3] Chantillyssä Condéjen ruhtinassuku onnistui kuitenkin säilyttämään ajueensa puhdasrotuisina.[2]

1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa picardielainen herra Levoir yritti elvyttää vanhan puhdasrotuisen chien d'artois'n, mutta huonoin lopputuloksin. Ennen ensimmäisen maailmansodan alkua toinen picardielainen, herra Mallard, jatkoi rodun elvyttämistä. Yrityksistä huolimatta toisen maailmansodan loputtua chien d'artois'n uskottiin jo kuolleen sukupuuttoon. 1970-luvun alussa sommelainen herra Audrechy ja myöhemmin myös rouva Pilat onnistuivat kuitenkin lopulta pelastamaan rodun.[3]