Charles S. Peircen tieteiden luokittelu

Peirce oli filosofina systeeminrakentaja Aristoteleen tai Leibnizin tapaan. Hän pyrki rakentamaan filosofisen järjestelmän, joka voitaisiin oikeuttaa tieteellisen menetelmän avulla.[5][6] Hän pyrki myös luomaan täsmällisen filosofisen termiologian, missä De Waalin mukaan näkyy selvästi sen "lähes modulaarisen rakenteen ja prefiksien ja suffiksien järjestelmän" kautta hänen kemistin koulutuksensa.[7] Filosofian olennaisia ajatuksia ovat muun muassa (filosofisen) logiikan käsittäminen semiotiikaksi, tieteellinen metodi[8] sekä objektiivinen idealismi[9] Peircen filosofian keskeisin idea on hänen kolmen kategoriansa järjestelmä, joka läpäisee hänen filosofisen oppinsa sen kaikilla tasoilla.

Peirce päätyi ajattelemaan, että filosofia tulisi ymmärtää positiiviseksi tai aposterioriseksi tieteeksi, joka rinnastuisi tässä suhteessa paremminkin esimerkiksi luonnontieteisiin kuin aprioriseen matematiikkaan, ja että filosofiset näkemykset tulisi oikeuttaa tieteellistä metodia soveltaen. Kategorioiden oikeuttamiseksi hän kehitti ”fenomenologiaksi” ja sittemmin "faneroskopiaksi" kutsumansa metodin.

Kategoriat muodostavat perustan myös Peircen tieteiden ja filosofian arkkitehtoniselle luokittelulle. Tieteet hän jakoi ensinnäkin "tutkimuksellisiin" tieteisiin (sciences of discovery) ja "kertauksellisiin" tieteisiin (sciences of review). Näistä ensiksi mainittu jakautuu kahteen pääluokkaan: matematiikkaan ja positiivisiin tieteisiin. Positiiviset tieteet jakautuvat niin ikään kahteen pääluokkaan, toisaalta filosofiaan (caenoscopy), toisaalta erityistieteisiin (idioscopy), jotka Peirce niin ikään jakoi kahteen pääryhmään, luonnontieteisiin (physics) ja "hengentieteisiin" (psychics).[10]

Filosofia voidaan jakaa kolmeen pääasialliseen osa-alueeseen kategorioiden mukaisesti: fenomenologiaan (myös: faneroskopia), normatiivisiin tieteisiin (estetiikkaan, etiikkaan ja logiikkaan [myös: semiotiikka]) ja metafysiikkaan. Kuten ensiys on riippumatonta sekä toiseudesta että kolmannuudesta, fenomenologia, jonka tasolla kategoriat oikeutetaan perustavimmalla tasolla, on riippumatonta sekä normatiivisista tieteistä että metafysiikasta; ja kuten toiseus on riippuvaista ensiydestä mutta riippumatonta kolmannuudesta, normatiiviset tieteet ovat riippuvaista fenomenologiasta mutta riippumattomia metafysiikasta; ja kuten kolmannuus on riippuvaista sekä ensiydestä että toiseudesta, metafysiikka riippuu sekä fenomenologiasta että normatiivista tieteistä (ennen kaikkea logiikasta, jolla on vastaava suhde estetiikkaan ja etiikkaan kuin metafysiikalla fenomenologiaan ja normatiivisiin tieteisiin).

Logiikkaa Peircen ensisijaisesti käyttämässä merkityksessä ei tule sekoittaa matemaattiseen logiikkaan. Tosin Peirce oli myös matemaatikko ja teki runsaasti merkittävää tutkimustyötä matemaattisen logiikan saralla, mutta tätä osaa tuotantoaan hän kutsui "logiikan matematiikaksi". Peirce kirjoitti runsaasti matematiikan filosofiastakin, josta esimerkkinä mainittakoon postuumisti julkaistu teos New Elements of Mathematics. Matematiikka ei ollut hänen mukaansa vain apriorinen tiede, vaan kaikki täsmällinen tai puhtaan apriorinen tutkimus on peirceläisestä katsannosta matematiikkaa.[11]

Sciences of Discovery

(1) Matematiikka

(A) Matemaattinen logiikka

(B) Diskreettien sarjojen matematiikka

(C) Jatkumoiden ja pseudojatkumoiden matematiikka

(2) Positiiviset tieteet

(A) Filosofia (caenoscopy)

(I) Fenomenologia (phenomenology, phaneroscopy)

(II) Normatiiviset tieteet

(i) Estetiikka

(ii) Etiikka

(iii) Logiikka (logick, semeiotics)

(a) Filosofinen kielioppi (philosophical grammar, speculative grammar)

(b) Kriittinen logiikka (critic, critical logic)

(c) Metodeutiikka (methodeutic)

(III) Metafysiikka

(B) Erityistieteet (idioscopy)

(I) Luonnontieteet (physics)

(II) Hengentieteet (psychics)

Sciences of Review

Fenomenologia oli Peircelle pyrkimys löytää filosofialle perusta kokemuksessa ja harjoittaa filosofiaa tieteellisellä tavalla. Peircelle se muodosti ensimmäisen ja perustavimman filosofian kolmesta pääasiallisesta osa-alueesta.

Fenomenologian perusideana on kokemuksen tarkasteleminen sellaisenaan, "sulkeistaen" kaikki olettamukset sen ontologisesta merkityksestä.[12] Tarkastellessaan jotain havainnon kohdetta, fenomenologi ei pohdi sen aineellista koostumusta tai käyttötarkoitusta, vaan keskittyy ainoastaan siihen, miten se hänen kokemuksessaan ilmenee. Päämääränä on pyrkiä paikantamaan kaikelle kokemukselle yhtenäiset rakennetekijät tai sitä ehdollistavat kategoriat.[13] Peirce katsoi tällaisia kategorioita olevan kolme: ensiys, toiseus ja kolmannuus. Fenomenologinen menetelmä kehitettiin tekniikaksi, jolla kategoriat voitaisiin oikeuttaa empiirisesti.[14]

Ensiys on ensimmäinen ja perustavin kolmesta kategoriasta. Se viittaa kokemukseen sellaisena kuin se ilmenee puhtaan välittömästi (immediate).[15][16] Peirce katsoi, ettei normaali kokemus edusta käytännössä koskaan puhdasta ensiyttä. Peirce samaisti ensiyden myös yksipaikkaisiin relaatioihin: ensiyden yksiköt ovat vailla suhdetta mihinkään niille ulkoiseen.

Toiseus sitä vastoin tarkoittaa kokemusta sikäli kuin siinä asettuu vastakkain kaksi elementtiä,[17] ja näin samaistuisi kaksipaikkaisiin relaatioihin. Peirce loi uudissanan "secondness", joka on tässä käännetty sanalla "toiseus", koska halusi viitata sekä toiseuteen merkityksessä "other" että merkityksessä "second". Esimerkiksi toiseuden kokemuksesta tarjoaa mikä hyvänsä normaali aistihavainto. Kokemus koostuu tietystä ensiyden elementtien tai "kvalioiden" kokonaisuudesta, joka antaa aistimukselle sen muodon, mutta tämä ei ole Peircen mukaan riittävä fenomenologinen analyysi. Kokemus esittää kohteen jonain itselle ulkoisena ja sille toisena – faktana, materiaalisena esineenä, vastuksena, yllätyksenä, shokkina – ja pakottaa itsensä tietoisuuteen ja reagoimaan itseensä tavalla tai toisella tai vähintään ottamalla esineen olemassaolo huomioon.[18]

Kolmannuus sitä vastoin tarkoittaa kokemusta sellaisena kuin sitä ei voisi ymmärtää sen enempää yksipaikkaisten relaatioiden kautta, kuten ensiyden tapauksessa, tai kaksipaikkaisten, kuten toiseuden ollessa kyseessä.[15][19] Merkki-relaatio, Peirce argumentoi, olisi nimenomaan palautumaton kolmipaikkainen relaatio. Hän katsoi kokemuksen rakentuvan olennaisesti merkeistä: enemmän tai vähemmän kaikki kokemuksessa ilmenevät asiat ovat merkkejä toisista asioista.

Fenomenologia muodostaa perustan normatiivisille tieteille, estetiikalle, etiikalle ja logiikalle. Näistä kahdesta ensiksi mainitusta Peirce kirjoitti vähän, eikä tutkinut kumpaakaan alaa systemaattisesti. Hän esitti, että estetiikka olisi etiikkaa primitiivisempi ala sikäli, että etiikka sisällyttäisi estetiikkaan sisältyvän normatiivisuuden itseensä, mutta että päinvastainen suhde ei pätisi; vastaavassa mielessä hän katsoi etiikan olevan logiikkaa perustavampi.

Normatiiviset tieteet ovat normatiivisia, koska ne pyrkivät vastaamaan kysymykseen siitä, onko jokin asia "oikein" suhteessa päämäärään – onko se esimerkiksi "kaunista(/esteettisesti hyvää)", "hyvää" tai "totta". Sen tutkimuskohteena ovat ”the universal and necessary laws of the relation of Phenomena to Ends, that is, perhaps, to Truth, Right and Beauty.”[20] Peirce perusteli logiikkaan sisältyvää eettistä ulottuvuutta esimerkiksi toteamalla, että päättelijä harjoittaa välttämättä itsekontrollia.[21] Hyvin päättelevä ihminen on toisin sanoen tässä suhteessa hyveellinen. Estetiikka sisältyisi etiikkaan (ja logiikkaan) siksi, että kysymys siitä, millaiset päämäärät ovat itsessään tavoiteltavia (”a state of things that reasonably recommends itself in itself”), olisi estetiikan alaan kuuluva kysymys.

Peircen normatiivisia tieteitä koskevat tutkimukset käsittelevät kuitenkin lähes yksinomaan logiikkaa. Hän tutki aihetta perusteellisesti ja kirjoitti siitä tuhansia sivuja, joista vain pieni osa sisältyy hänen julkaistuihin artikkeleihinsa. Hänen kaikki semiotiikkaa, tieteenfilosofiaa, epistemologiaa ja pragmatismia käsittelevät kirjoituksensa lukeutuvat nimenomaan "loogisten" tutkimusten alaan. Näiden sanojen kuten myös logiikka-sanan normaalit merkitykset ovat Peircen filosofian yhteydessä helposti harhaanjohtavia. Koska logiikan piiriin kuuluvat kaikki päättelyä koskevat normatiiviset kysymykset, sen alaan kuuluu peirceläisessä katsannossa myös suuri osa siitä, mitä kutsutaan "epistemologiaksi", "tieteenfilosofiaksi" ja "kielifilosofiaksi". Semiotiikka ei myöskään ollut Peircelle logiikan erityisala, vaan toinen nimi logiikalle itselleen. Kaikki logiikka on semiotiikkaa, koska kaikki päättely tapahtuu merkkien avulla.

Myös logiikka jakautuu kolmeen osaa: spekulatiiviseen kielioppiin, loogiseen kritiikkiin ja metodioppiin (methodeutics).

Spekulatiivinen kielioppi (Speculative Grammar, Stecheiotic, Stoicheiology, Logic of Originality) on logiikkaa sikäli kuin alaa tutkitaan ensiyden kategorian näkökulmasta. Sanaa "spekulatiivinen" ei tarkoiteta tässä sen modernissa standardimerkityksessä, jossa se viittaa arvailuun, hypoteesien kehittelyyn ja taloudelliseen riskinottoon. Hieman vastaavaan tapaan kuin Hegelin spekulaation tapauksessa, sen kantansanana on latinan peilin (spekulum) kaltaisuutta tai heijastavuutta tarkoittava "specularis". Kyse on "kieliopillisten" rakenteiden puhtaasta kuvaamisesta. Kielioppi ei tarkoita tässä tietenkään kielioppia (eng. grammar) kirjaimellisessa merkityksessä. Tarkoituksena on muodostaa universaali loogisten kategorioiden järjestelmä, joka ehdollistaisi mitä hyvänsä havainnointia, kognitiota, ajattelua tai päättelyä.

Peircen merkkien taksonominen järjestelmä, tai mitä yleensä kutsutaan hänen "semiotiikakseen" on nimenomaan hänen spekulatiivista kielioppiaan. Spekulatiivinen kielioppi pyrkii määrittelemään logiikan peruskäsitteet ja luomaan näiden taksonomisen järjestelmän. Koska logiikan peruskäsite on ‘merkki’, kyse on näin ollen ennen kaikkea merkkien taksonomiasta.

Peirce alkoi kirjoittaa semiotiikasta 1860-luvulla, samoihin aikoihin kuin kehitti kolme kategoriaansa. Hän käytti sekä nimeä "semiotic" että "semeiotic", ja termi on jälkimmäisessä muodossa suora lainaus John Lockelta. Koska logiikka tutkii kognitiota yleensä, ja koska kaikki kognitio tapahtuu merkkien avulla, on logiikka välttämättä merkkien, niiden suhteiden, elämän, manipulaation, jne. tutkimista. Kognitiiviset tilat ovat luonteeltaan semioottisia tiloja eli niillä on merkin rakenne, ja jokainen kognitiviinen tila tulkitaan sitä seuraavassa kognitiivisessa tilassa, jolla on niin ikään merkin rakenne.[22] Mielen toiminta on semioottista tai semioosia, kuten Peirce "merkkien elämään" nimitti: semioosi on "toiminta tai vaikutus, joka on tai sisältää kolmen subjektin yhteistyötä, kuten merkin, sen objektin ja sen tulkitsimen, tämän tri-relatiivisen vaikutuksen ollen millään tapaa palautettavissa parien välisiin toimintoihin [actions between pairs]."[23]

Logiikan keskeisin käsite on merkin käsite. Merkki on kolmipaikkainen relaatio, ja Peircen semioottinen analyysi eroaa esimerkiksi Ferdinand de Saussuren semiologian tai Gottlob Fregen semantiikan merkkirelaation kaksipaikkaiseksi käsittäällistäneistä. Merkkirelaation korrelaatteja ovat (1) merkki itse, merkitsijä tai representamen; (2) objekti eli merkin viittauksen kohde; (3) tulkitsin, tulkinnos tai interpretantti (interpretant).

Looginen kritiikki (Logical Critic, Critic, Obsistent Logic) sitä vastoin tutkii yleisesti merkkien totuusehtoja, ennen kaikkea symboleiden, sillä nämä ovat keskeisimpiä kaikessa päättelyssä. Se edsutaa toiseutta, koska se ei pyri vain kuvaamaan merkkejä, vaan niiden suhdetta referenssiinsä (totuuteen). Tavanomaiset epistemologiset kysymykset (miten tiedämme, että tämä tai tuo väite on totta?) näyttäisivät kuuluvan kritiikin alaan. Peirce ei kuitenkaan otsikoinut kirjoituksiaan tavalla tai antanut muita suoria viitteitä, jotka antaisivat suoran todisteen siitä, mitä kirjoituksistaan hän piti ensisijaisesti kritiikin alaan kuuluvina.

Metodioppi (Methodeutics, Speculative Rhetorics, Transuasional Logic) puolestaan tutkii päättelyn metodeja tai strategioita ja joiden mukaisesti valideja päättelyketjuja voidaan rakentaa. Se edustaa Kolmannuutta, koska sen kuvaamat ilmiöt ovat päämääräsuuntautuneita.

• Peirce, Charles S.: ”Tieteiden luokittelu pääpiirteittäin”, Johdatus tieteen logiikkaan ja muita kirjoituksia, s. 455–460. (An Outline Classification of the Sciences, 1903.) Suomennos Markus Lång. 2., tarkistettu ja laajennettu laitos. Helsinki: Lukunoja, 2022. ISBN 978-952-69990-1-2.