Charles Ponzi

Ponzi syntyi vuonna 1882 Lugon kaupungissa Ravennan maakunnassa ja sai nimekseen Carlo Ponzi.[1] Eräät lähteet määrittävät hänen syntymäpaikakseen Parman, missä hän asui teini-ikäisenä. Ponzi työskenteli nuoruudessaan postimiehenä ja pääsi opiskelemaan Rooman yliopistoon La Sapienzaan.

Opinnot eivät päässeet alkua pidemmälle, sillä Ponzi tutustui nuoriin, joita opiskelu ei kiinnostanut. Hänen ystävänsä pitivät yliopistoa ”neljän vuoden lomana”. Ponzi seurasi heitä lähiseudun baareihin, kahviloihin ja oopperaan.[1] Yliopisto-opinnot jäivät lopulta rahapulan vuoksi kesken. Ponzi päätti muuttaa Yhdysvaltoihin ja matkusti S.S. Vancouverilla Bostoniin.[1]

Omien sanojensa mukaan Ponzi saapui Yhdysvaltoihin vuonna 1903 taskussaan kaksi dollaria ja viisikymmentä senttiä. Kaikki muut säästönsä hän oli menettänyt laivalla uhkapeleissä. Englannin kielen Ponzi oppi nopeasti, ja hän teki seuraavat vuodet sekalaisia töitä Yhdysvaltain itärannikolla. Ponzi sai lopulta työpaikan tiskaajana eräässä ravintolassa, jossa hän joutui nukkumaan asunnottomuuden takia. Työpaikkansa hierarkiassa hän onnistui nousemaan tarjoilijaksi, mutta erotettiin epärehellisyyden ja varkauksien vuoksi.

Ponzi muutti vuonna 1907 Montrealiin, Kanadaan. Hän sai työpaikan kassa-apulaisena juuri avattuun pankkiin nimeltä Banco Zarossi, jonka oli perustanut Luigi ”Louis” Zarossi palvellakseen kaupunkiin tulvivaa italialaisten maahanmuuttajien joukkoa. Zarossi maksoi kuuden prosentin korkoa, mikä oli tuplasti muiden pankkien yleisen korkotason, ja hänen pankkinsa kasvoi nopeasti tämän tuloksena. Ponzi sai selville, että pankki oli vakavissa taloudellisissa vaikeuksissa kannattamattomien kiinteistölainojen vuoksi. Zarossi ei rahoittanut korkomaksujaan sijoituksista saamillaan voitoilla vaan uusien asiakkaiden tallettamista varoista. Pankki kaatui lopulta, ja Zarossi pakeni Meksikoon mukanaan suuri osa pankin varoja.

Ponzi jäi Montrealiin ja asui jonkin aikaa Zarossin kotona auttaen miehen jälkeensä jättämää perhettä, samalla kun hän suunnitteli paluuta Yhdysvaltoihin ja uutta alkua. Ponzi oli kuitenkin varaton, ja suunnitelma paluusta tuntui mahdottomalta. Hän meni eräänä päivänä sisään erään Zarossin entisen asiakkaan toimistoon, ja kun ei tavannut siellä ketään, hän väärensi itselleen sekin, jonka arvo oli 423,58 Yhdysvaltain dollaria. Poliisi kiinnitti huomionsa Ponzin lisääntyneisiin menoihin ja tuhlailevaan elämäntyyliin pian väärennyksen jälkeen. Poliisin tiedustellessa asiasta Ponzi tunnusti välittömästi syyllisyytensä, ja hänet tuomittiin kavalluksesta kolmeksi vuodeksi quebeciläiseen vankilaan. Sen sijaan, että olisi kertonut äidilleen totuuden vaiheistaan, hän lähetti tälle kirjeen, missä väitti löytäneensä työpaikan erään vanginvartijan ”erityisavustajana”.

Päästyään vapaaksi vankilasta vuonna 1911 hän päätti palata Yhdysvaltoihin. Hän jäi kuitenkin kiinni italialaisten laittomien siirtolaisten salakuljetuksesta rajan ylitse, ja hänet tuomittiin tällä kertaa kahdeksi vuodeksi atlantalaiseen vankilaan. Siellä hänestä tuli erään vartijan tulkki. Vartijalla oli tapana varastaa kuuluisan gangsterin, Ignazio ”the Wolf” Lupon kirjeitä. Ponzista tuli Lupon ystävä. Roolimallinaan Ponzi piti kuitenkin erästä toista vankia, Charles Morsea. Morse huijasi lääkäreitä väittäen, että oli tekemässä kuolemaa, ja sai heiltä vapautuspäätöksen. Sairautensa oireet hän sai aikaan syömällä saippuavaahtoa.

Vapauduttuaan vankilasta Ponzi suuntasi takaisin Bostoniin. Siellä hän tapasi tulevan puolisonsa, italialaisen Rose Gneccon. Ponzi ei kertonut Gneccolle vuosistaan vankilassa, mutta Ponzin äiti ilmoitti asiasta lähettämässään kirjeessä, missä kertoi poikansa menneisyydestä. Gnecco päätti kuitenkin pysyä Ponzin rinnalla. Pari meni naimisiin vuonna 1918.

Pääartikkeli: Ponzi-huijaus

Ponzi työskenteli lukuisissa eri yrityksissä ennen kuin sai idean, että luotaisiin yritysluettelo, josta yritykset ostaisivat itsellen mainostilaa. Tämä oli sama idea, jonka muut kehittivät Ponzista tietämättöminä eteenpäin, ja se tunnetaan nimellä ”Keltaiset Sivut”. Ponzi ei kyennyt myymään ideaansa eteenpäin ja hänen yrityksensä kaatui pian tämän jälkeen.

Ponzi sai muutaman viikon kuluttua kirjeen eräältä yritykseltä Espanjasta. Kirjeen sisällä oli kansainvälinen postin palautuskuponki (IRC), jollaista Ponzi ei ollut koskaan aiemmin nähnyt. Tutkittuaan kuponkia ja asiaa pohdiskeltuaan hän huomasi järjestelmässä heikkouden, mikä voisi periaatteessa mahdollistaa rahan ansaitsemisen kuponkien avulla.

Postin palautuskuponkien tarkoituksena oli mahdollistaa asiakkaille jossakin maassa lähettää kuponki toiseen maahan vastauspyynnön kera, niin että kuponki voitaisiin käyttää maksuna vastauksen postittamiseen. Jos postitus olisi tapahtunut saman maan sisällä, niin silloin olisi lähetetty postimerkkejä palautuskirjeen mukana, mutta toisen maan viralliset postimerkit eivät kelvanneet maksuksi toisessa maassa. IRC oli hinnoiteltu lähettäjämaan postimaksujen mukaan, mutta se voitiin vaihtaa vastaanottajamaan postimerkkeihin, jotka riittäisivät lähetyksen postimaksuksi. Näin lähetysmaassa oli maksettu vähemmän kuin mitä vastaanottajamaassa saatiin postimerkeistä, kun ne muutettiin siellä rahaksi vastauslähetyksen lähettämisen sijasta. Erotus oli periaatteessa voittoa, kun siitä vähennettiin toiminnan kulut.

Inflaatio oli vähentänyt Italian postimaksujen hintoja ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun ne laskettiin Yhdysvaltojen dollareissa. Näin IRC voitiin ostaa halvalla Italiasta, ja se voitiin vaihtaa Yhdysvalloissa postimerkkeihin suuremmasta arvosta. Systeemi toimi näin: lähetä rahaa ulkomaille, pistä asiamiehet ostamaan siellä IRC-kuponkeja, lähetä IRC:t Yhdysvaltoihin, lunasta IRC:llä postimerkkejä suuremmalla arvolla kuin mitä oli maksettu lähettäjämaassa, myy postimerkit voitolla. Ponzi väitti, että nettovoitto tästä liiketoiminnasta olisi ylittänyt jopa 400 %. Tämä oli eräänlainen arbitraasi, missä ostettiin halvalla ja myytiin kalliilla, mikä ei ole laitonta.

Ponzi pyysi ystäviään ja tuttaviaan tukemaan keksimäänsä järjestelmää. Hän tarjosi 50 % tuottoa 45 päivän sijoitukselle. Hän selitti, että postikupongeista saatavat suuret palautukset tekivät sellaiset voitot helpoiksi saavuttaa. Hän perusti oman yrityksen nimellä the Securities Exchange Company, jonka nimissä hän markkinoi järjestelmää.

Ensimmäiset sijoittajat tekivät sijoituksia Ponzin järjestelmään ja saivat luvatut voitot. Sana lähti leviämään ja sijoituksia alkoi tulla sisään yhä nopeammin. Ponzi palkkasi asiamiehiä ja maksoi heille runsaita palkkioita jokaisesta dollarista, minkä he toivat sisään järjestelmään. Helmikuuhun 1920 mennessä Ponzin saamat varat olivat 5 000 USD, mikä oli suuri summa tuohon aikaan.

Maaliskuuhun mennessä hän oli saanut 30 000 USD. Toiminta uhkasi räjähtää käsiin, ja Ponzi palkkasi asiamiehiä ottamaan vastaan uusia sijoituksia kaikkialta Uudesta Englannista ja New Jerseystä. Tuona aikana sijoittajille maksettiin suuria korkoja, mikä rohkaisi yhä uusia sijoittajia tekemään sijoituksia.

Toukokuuhun 1920 mennessä Ponzi oli saanut kokoon 420 000 USD. Hän alkoi tallettaa rahoja pankkiin nimeltä Hanover Trust Bank toiveenaan, että hänen tilinsä olisi jonakin päivänä niin suuri, että hän voisi saada määräysvaltaa pankissa. Toisena tavoitteena oli päästä sen pääjohtajaksi. Hän lopulta saikin pankista määräävän aseman.

Ponzi oli heinäkuussa 1920 koonnut miljoonia. Ihmiset kiinnittivät kotejaan Ponzin tarjoamia sijoituksia vastaan ja sijoittivat elinaikaiset säästönsä järjestelmään. Useimmat eivät nostaneet pois voittojaan, vaan sijoittivat ne edelleen suurempien voittojen toivossa.

Vaikka Ponzi toi järjestelmään sisään rahaa aivan uskomatonta vauhtia, olisi yksinkertainen taloudellinen analyysi osoittanut, että toimintaa harjoitettiin suurilla tappioilla. Niin kauan kuin rahaa virtasi sisään, aiemmille sijoittajille voitiin maksaa uusien sijoittajien rahoilla, mutta valtavat velat olivat kehittymässä luvatuista koroista ja voitoista.

Ponzi eli ylellistä elämää. Hän osti kartanon, jossa oli ilmastointi ja lämmitettävä uima-allas. Hän toi äitinsä Italiasta Yhdysvaltoihin ensimmäisen luokan sviitissä valtamerihöyryllä. Hän oli sankari italialaisten yhteisössä ja häntä ylistettiin, minne vain hän menikin.

Alkoi olla jo selviä merkkejä Ponzin lopullisesta tuhosta. Eräs huonekalumyyjä oli myynyt Ponzille huonekaluja silloin, kun tällä ei ollut vielä varaa maksaa niistä. Myyjä haastoi Ponzin oikeuteen saadakseen rahansa, kun Ponzilla vielä oli niitä. Kanne ei tuottanut tulosta. Se herätti kuitenkin huomiota ja nosti kysymyksen, miten pennittömästä Ponzista oli saattanut tulla miljonääri niin lyhyessä ajassa. Ponzin yhtiössä (the Securities Exchange Company) tapahtui joukkopako, kun monet sijoittajat päättivät vetäytyä sen toiminnasta.

Ponzi maksoi kaikille rahojaan vaatineille, ja joukkoryntäys pysähtyi. Heinäkuun 24. päivänä vuonna 1920 the Boston Post julkaisi myönteisen artikkelin Ponzista ja hänen järjestelmästään, minkä jälkeen ennätysmäärä uusia sijoittajia sijoitti hänen yritykseensä. Ponzi kokosi tuohon aikaan 250 000 USD päivässä.

Huolimatta uudesta käänteestä yksi Boston Postin toimittajista suhtautui tapaukseen skeptisesti ja palkkasi tutkivia reporttereita tarkistamaan Ponzin taustat. Myös the Massachusettsin Commonwealth (talousyhteisö) teki hänestä tutkimuksensa ja hän tapasi osavaltion viranomaisia sinä päivänä, kun Post julkaisi artikkelinsa. Hän sai viranomaiset luopumaan kirjanpitonsa tarkastamisesta tarjoutumalla lopettamaan varojen vastaanoton tutkimuksen aikana; onnekas valinta, sillä asianmukaista kirjanpitoa ei oltu tehty. Ponzin tarjous tyynnytti väliaikaisesti osavaltion virkamiesten epäilykset.

Tähän aikaan Ponzi etsi toista kaupanteon kohdetta päästäkseen ulos kultaisesta ansasta, jonka hän oli rakentanut itselleen, mutta aika oli käymässä vähiin. Boston Post aloitti sarjan artikkeleita 26. heinäkuuta, joissa kysyttiin vaikeita kysymyksiä Ponzin rahantekokoneesta. The Post otti yhteyttä Clarence Barroniin, joka oli talouselämän analyytikko ja julkaisi the Barron’s -nimistä liike-elämän julkaisua. Hänen oli määrä tutkia Ponzin järjestelmää. Barron huomasi, että vaikka Ponzi tarjosi loistavia korkoja sijoituksille, ei hän sijoittanut rahaa omaan yhtiöönsä.

Barron huomasi sitten, että kattaakseen the Securities Exchange Companyyn tehdyt sijoitukset liikkeellä pitäisi olla 160 miljoonaa postin vastauskuponkia. Yhdysvaltain postitoimisto United States Post Office mainitsi, ettei postin vastauskuponkeja ostettu suuria määriä kotimaassa eikä ulkomailla. Kunkin IRC:n ostamisesta ja myymisestä saatava prosentuaalinen bruttokate oli valtava, mutta ostoihin ja lunastukseen vaadittavat kiinteät kustannukset tuotteista, mitkä ostettiin äärimmäisen halvalla ja myytiin yksityisesti, olisivat ylittäneet katteen. (Toiminnan olisi siis pitänyt olla suuresta katteesta huolimatta tappiollista.)

Lehtijutut saivat aikaan joukkopaon the Securities Exchange Companysta. Ponzi maksoi kaksi miljoonaa dollaria kolmessa päivässä villiintyneelle väkijoukolle, joka tungeksi hänen toimistonsa ulkopuolella. Hän suostutteli joukkoa, jakeli ihmisille kahvia ja donitseja, ja kertoi heille iloisena, ettei heillä ollut huolen häivää. Monet muuttivat mielensä ja jättivät varansa hänen hoitoonsa.

Ponzin oveluudessa oli epäjohdonmukaisuutta. Hän oli pannut liikkeelle järjestelmän, jonka oli pakko romahtaa ennemmin tai myöhemmin. Hän haali kasaan pinoittain käteistä, mutta vain sillä seurauksella, että joutui yhä suurempiin velkoihin. Rikollisen näkökulmasta katsottuna hänen olisi pitänyt jonakin tiettynä hetkenä lähteä pois Yhdysvalloista maan viranomaisten ulottumattomiin. Sen sijaan hän jäi paikoilleen ja jatkoi maksamista. Ponzi halusi näyttää mahdollisimman rehelliseltä ja hänen elämäkertansa mukaan hän toivoi aina voivansa käyttää lisääntyvää omaisuutta uuden liikeyrityksen perustamiseen, mistä hän saisi tarpeeksi rahaa voidakseen maksaa takaisin kaikille sijoittajille ja tehdä heistä rikkaita.

Ponzin elättämien ideoiden joukossa oli ostaa 300 miljoonalla dollarilla yhdysvaltalainen sotalaiva ja muuttaa se kelluvaksi ostoskeskukseksi. Samalla olisi edistetty isänmaallisuutta ja maan taloutta täyttämällä se kotimaassa valmistetuilla tuotteilla. Tämä suunnitelma oli kuitenkin täysin mahdoton toteuttaa, samoin kuin useimmat Ponzin liikeideoista. Jos hänellä olisi koskaan ollut 300 miljoonaa dollaria irrotettavaksi pois hallitsemattomasta järjestelmästään, hän olisi ollut korviaan myöten veloissa ennen kuin olisi myynyt ensimmäistäkään tuotetta laivallaan (3 miljardia vuoden 2006 dollarin arvon mukaan).

Ponzi oli palkannut pikaisesti julkisuuskuvansa parantamiseksi konsultiksi James McMastersin. McMasters alkoi kuitenkin nopeasti epäillä Ponzin toimintaa. Ponzin loputtomat puheet postin palautuskupongeista ja häntä jatkuvasti piirittävät tutkimukset vahvistivat epäilyjä.

McMasters meni Boston Postiin kutsuen Ponzia ”idiootiksi talousasioissa”. Lehti tarjosi hänelle 5000 dollaria hänen kertomuksestaan ja julkaisi otsikon elokuun 2. päivänä, missä julistettiin Ponzin olevan peruuttamattomasti maksukyvytön. Elokuun 10. päivänä liittovaltion agentit tekivät ratsian the Securities Exchange Companyyn ja se suljettiin. Yhtiön tiloissa ei ollut suurta varastoa postin vastauskuponkeja. The Hanover Trust Bank suljettiin niin ikään.

Boston Post jatkoi artikkeleidensa kirjoittamista. Yhdessä niistä paljastettiin tiedot Ponzin vankilassaolosta ja julkaistiin hänet hymyilevänä Kanadassa otetuissa pidätyskuvissa. Elokuun 13. päivään mennessä Ponzi oli pidätetty ja hänet pantiin syytteelle 86 petoksesta. Ponzin kannattajat olivat raivoissaan hänet pidättäneille viranomaisille. 17000 ihmistä oli sijoittanut Ponziin miljoonia (toisen englanninkielisen Wikipedian artikkelin mukaan 40000 henkilöä), jopa kymmeniä miljoonia dollareita. Monet taloudellisen tuhon kohdanneista olivat niin Ponziin kohdistuvan uskon sokaisemia tai muuten vain haluttomia kieltämään typeryytensä, että he pitivät Ponzia edelleen sankarina.

Ponzi tunnusti syyllisyytensä marraskuun 1. päivänä vuonna 1920. Hänet tuomittiin viideksi vuodeksi liittovaltion vankilaan. Hänet vapautettiin kolmen ja puolen vuoden jälkeen kohtaamaan osavaltion langettamia syytteitä. Hänet todettiin jälleen syylliseksi ja tuomittiin yhdeksäksi vuodeksi vankeuteen.[2] Ennen kuin hänet ehdittiin lähettää osavaltion vankilaan, hän pakeni takuut maksettuaan ja pakeni Floridaan, missä hän keksi huijauksen, jossa myytiin ensiluokkaisia Floridan kiinteistöjä herkkäuskoisille sijoittajille. Floridan viranomaiset pääsivät pian perille Ponzin huijauksesta. Hän pakeni Texasiin, missä hän ajoi päänsä paljaaksi, kasvatti viikset ja yritti paeta maasta kauppalaivan miehistön jäsenenä. Hänet saatiin kiinni ja lähetettiin takaisin Massachusettsiin kärsimään vankeustuomionsa.

Sillä välin hallituksen tutkijat koettivat jäljittää Ponzin kiemuraisia rahakuvioita saadakseen selville, miten paljon rahaa hän oli ottanut vastaan ja minne se oli päätynyt. He eivät saaneet sitä koskaan selville ja päättelivät ainoastaan sen, että miljoonia oli kulkenut hänen käsiensä kautta.

Ponzi pääsi vapaaksi vuonna 1934 ja hänet karkotettiin välittömästi Italiaan, sillä hänestä ei ollut koskaan tullut Yhdysvaltain kansalaista.[3] Hänen koreileva luottamuksensa oli haihtunut sinä aikana ja kun hän lähti ulos vankilasta, niin hän kohtasi sen ulkopuolella vihaisen väkijoukon. Hän kertoi toimittajille ennen lähtöään pois maasta: ”Minä etsin hankaluuksia elämääni ja löysin niitä.” Rose jäi maahan ja otti hänestä myöhemmin avioeron, sillä hän ei halunnut jättää Bostonia hänen vuokseen. He jatkoivat kuitenkin toiveikkaiden rakkauskirjeiden lähettämistä toisilleen aina Ponzin kuolemaan asti.

Ponzi kokeili Italiassa erilaisia järjestelmiä, mutta niistä ei tullut oikein mitään. Hän sai lopulta mukavan työpaikan Brasiliasta Italian valtion lentoyhtiön Ala Littorian asiamiehenä. Kuitenkin toisen maailmansodan aikana brasilialaiset, jotka olivat päättäneet olla liittoutuneiden puolella, huomasivat, että italialaiset käyttivät lentoyhtiötä rahdatakseen strategisesti tärkeää materiaalia ja sulkivat sen.

Ponzi vietti viimeiset elinvuotensa köyhyydessä. Hän sai kohtauksen vuonna 1948 ja kuoli köyhien sairaalassa Rio de Janeirossa tammikuun 18. päivänä 1949. Hänen elämäänsä oli luonnehtinut yksi suuri loiston hetki, mitä olivat ympäröineet eriskummalliset villit viritelmät, mitkä aiheuttivat hänelle väistämättä rahojen menetyksen. Ponzi antoi yhden viimeisistä haastatteluistaan yhdysvaltalaiselle toimittajalle köyhien sairaalassa ja kertoi bostonilaisille tarjoamistaan elämyksistä:

”Vaikka he eivät koskaan hyötyneet siitä yhtään mitään, se oli silti halpaa siihen hintaan saatuna. Ilman pahoja taka-ajatuksia olin antanut heille parhaan shown, mitä koskaan on tarjottu heidän alueellaan pyhiinvaeltajien maahantulon jälkeen! Oli kevyesti viidentoista miljoonan taalan arvoista katsella minun laittavan systeemin pystyyn.”[4]

• Nars, Kari: Miljoonahuijarit: suurpetkuttajien värikäs historia, s. 112–128. Helsinki: Tammi, 2009. ISBN 978-951-31-6414-0.
• Zuckoff, Mitchell. Ponzi's Scheme: The True Story of a Financial Legend. Random House: New York, 2005. ISBN 1-4000-6039-7.
• The History Channel. ”In Search of History: Mr. Ponzi and His Scheme”. February 9, 2000. AAE-42325, ASIN 0767016726.