Charles Hardinge

Charles Hardinge, paroni Hardinge of Penshurst (20. kesäkuuta 1858 Lontoo – 2. elokuuta 1944 Penshurst, Kent)[1] oli brittiläinen diplomaatti ja virkamies, joka toimi Intian varakuninkaana vuosina 1910–1916.

Charles Hardinge vuonna 1911.

Charles Hardinge oli vuosina 1844–1848 Intian kenraalikuvernöörinä toimineen Henry Hardingen pojanpoika. Hardinge aloitti diplomaattiuransa 1880 ja toimi 1903–1904 ulkoministeriön apulaisalivaltiosihteerinä, 1904–1906 suurlähettiläänä Pietarissa ja 1906–1910 ulkoministeriön vakinaisena alivaltiosihteerinä. Hänen katsottiin vaikuttaneen Englannin ja Venäjän ententesopimuksen syntyyn vuonna 1907. Vuonna 1910 hänet korotettiin Hardinge of Penshurstin paroniksi ja nimitettiin Intian varakuninkaaksi. Varakuninkaana Hardinge peruutti George Curzonin kaudella suoritetun epäsuositun Bengalin jakamisen ja ilmoitti joulukuussa 1911 kuningas Yrjö V:n vierailun yhteydessä pääkaupungin siirtämisestä Kalkutasta Delhiin. Hänen hallintokautensa alkuvuosia leimasi poliittinen levottomuus ja väkivaltaisuus. Saapuessaan 22. joulukuuta 1912 virallisesti Delhiin hän joutui pommiattentaatin kohteeksi ja haavoittui vakavasti.[1][2][3]

Myöhemmin Hardingen suhteet intialaisnationalisteihin paranivat merkittävästi. Syinä tähän olivat hallintoa intialaisille raottanut vuoden 1909 Indian Councils Act (niin sanottu Morleyn–Minton reformi), Hardingen arvostelu Etelä-Afrikan intialaisvastaista maahanmuuttolakia kohtaan sekä hänen ilmaisemansa myötätunto Mahatma Gandhin johtamalle väkivallattoman vastarinnan liikkeelle. Ensimmäisen maailmansodan puhjettua vuonna 1914 Hardinge kiiruhti tukemaan emämaan sodankäyntiä lähettämällä Britannian armeijaan lähes kaikki Intiasta liienneet brittijoukot sekä suuret määrät intialaisia sotilaita.[1] Palattuaan kotimaahan Hardinge toimi 1916–1918 uudelleen ulkoministeriön alivaltiosihteerinä ja johti Irlannin pääsiäiskapinan syitä tutkinutta komissiota. Hänen toimintaansa Mesopotamian ennalta ehkäisevän hyökkäyksen valmisteluissa arvosteltiin, minkä johdosta hän tarjoutui eroamaan, mutta eronpyyntö evättiin. Hardinge toimi vielä suurlähettiläänä Pariisissa 1920–1922.[1][3]